Pirjo Tuominen Annassa
– Suru tuntui pitkään väsymyksenä, suoranaisena uupumuksena.
Julkkikset

Leskeksi jäänyt kirjailija Pirjo Tuominen, 82: ”Rakkauden kaipuu ei ole ikäkysymys, läheisyys on perusinhimillinen tarve”

Uuteen suosioon noussut kirjailija Pirjo Tuominen  kirjoittaa näkyväksi sitä, miten naisten tekemä työ on mahdollistanut miesten kertoman historian. Itse hän ei ole suostunut jäämään näkymättömäksi vanhemmitenkaan. – Vaadin itselleni samat oikeudet kuin minulla oli nuorempana.
Teksti: Piia Sainio Kuvat: Sara Pihlaja

Veden tuomat. Niin kutsutaan heitä, jotka ovat muuttaneet Sastamalaan jostain muualta. Ehkä tänne on aikoinaan tultu juuri vesitietä pitkin, veneellä, pohdiskelee kirjailija Pirjo Tuominen, veden tuoma itsekin.

Hän seisoo olohuoneen ikkunan luona ja kääntää kädessään olevaa puhelinta niin, että toimittajakin saa käsityksen kodin suuresta, lasitetusta terassista, jota somistaa viherkasvien rivistö.

– Näetkö tuonne ulos? kirjailija kysyy.

– Siinä on Rautavesi.

Järvi on vielä osin jäässä, mutta taloyhtiön laiturin luona vesi virtaa jo vapaana. Aivan näinä päivinä Pirjo pääsee taas uimaan.

– Aloitan yleensä heti, kun jäät lähtevät. Tänä aamuna katselin, että nyt pääsisin taas veteen omalta laiturilta. Avantoa en jaksa pitää auki.

Talvi on ollut poikkeuksellinen. Edellisenä talvena taukoa uimisesta ei tarvinnut pitää. Rautavesi ei niin vain jäädy, koska sen läpi virtaavat vedet Tampereen suunnalta. Täältä Pirkanmaalta alkaa Kokemäenjoki, joka virtaa Satakunnan läpi kohti merta. Pirjo tuntee seudun maaston ja historian läpikotaisin. Hänen kirjoittamiensa historiallisten romaanien joukossa on muun muassa neliosainen Satakunta-sarja ja kolmiosainen Kokemäki-sarja. Ensin mainittu sijoittuu 1900-luvulle ja jälkimmäinen Ruotsin vallan viimeisiin vuosikymmeniin.

Pirjo Tuominen on rivakka kirjoittaja: ”Kustantajat ovat hitaita ja mä olen nopea”

Edelleenkin Pirjo Tuominen kirjoittaa muutaman tunnin joka päivä. Pidempään hän ei istu koneen ääressä, koska luovaa tekstiä ei virtaa kerralla enempää. Ei pidä silti kuvitella, että kirjailija laiskottelisi. Ehei. 82-vuotiaalta leskirouvalta ilmestyy uusi teos noin kerran vuodessa, ja ne myös myyvät erinomaisesti. Viime vuonna hänen teok­siaan myytiin noin 47 000, kun edellisenä vuonna luku oli 23 000. Kasvun taustalla on paitsi historiallisten romaanien uusi suosio myös se, että Pirjo Tuomisen vanhempia teoksia on julkaistu äänikirjoina.

Maaliskuussa ilmestyi Charlotan tarina, joka sijoittuu 1700- ja 1800-lukujen taitteeseen. Sen Pirjo sai valmiiksi jo puolitoista vuotta sitten.

– Kustantajat ovat hitaita ja mä olen nopea, Pirjo kommentoi istahtaessaan sohvalle.

Seuraava teos on jo tekeillä.

– Ensimmäistä kertaa kirjoitan omista asiois­tani, sellaisesta mitä olen itse elänyt.

Omaelämäkerrallista teosta ei kuitenkaan ole tulossa, sen Pirjo kieltää napakasti. Hän haluaa vain päästä ”syvästä” historiasta lähemmäs omaa aikaansa.

Historian tutkiminen oli Pirjon ja hänen miehensä Rauno Tuomisen yhteinen harrastus. He olivat naimisissa 57 vuotta, ja päivällispöytäkeskusteluissa sivuttiin usein niin sodankäyntitekniikoita kuin Ruotsin kuninkaitakin. Puoliso menehtyi puolitoista vuotta sitten sairastettuaan pitkään. Enää Pirjolla ei ole ketään, kenen kanssa peilata ajatuksiaan historian kulusta. Keskustelu vaatisi yhteisen tietopohjan, ja suurin osa historiaa harrastaneista tuttavistakin on jo edesmennyt.

Jäljellä on kuitenkin valtaisa kirjasto, jonka Rauno kokosi Pirjoa varten. Kirjahylly peittää olohuoneen päätyseinän kokonaan. Raunolle oli tärkeää järjestää kirjat värien mukaisesti.

– Yritän pitää kirjat siinä järjestyksessä, johon mieheni ne jätti. Hän oli sitä mieltä, että kirjaston pitää olla kaunis.

”Rakkauden kaipuu ei ole ikäkysymys”

Ennen Raunon poismenoa pari ehti asua tässä kodissa kymmenen vuotta. Kaksi viimeistä vuotta olivat hyvin raskaita. Silloin Pirjo jo totuttautui hoitamaan kaikki asiat itse.

Ensimmäinen vuosi leskenä kului voimien keräämiseen. Miehen saattohoidon jälkeen piti vielä jaksaa hoitaa kuolemaan liittyvät asiat.

– Suru tuntui pitkään väsymyksenä, suoranaisena uupumuksena.

Jäätyään leskeksi Pirjo on totutellut yksinäisyyteen. Lähellä ei asu sukulaisia, molemmat lapset ovat ulkomailla. Maltalla asuvaa poikaansa Pirjo ei ole nähnyt kahteen vuoteen. Kuluneen talven hän suunnitteli alun perin viettävänsä Välimerellä, mutta minkäs teet, pandemia sotki suunnitelmat. Ei Pirjolla silti hätää ole.

– Viihdyn hyvin yksin. Minun on vaikea kuvitella, että ottaisin tähän jonkun. Se olisi kauhea riesa! Yksinäisyyden mukavuuteen tottuu.

Ystävättäriensä, muiden kahdeksankymppisten leskirouvien kanssa, Pirjo on pohtinut sitä, mistä uuden kumppanin edes löytäisi. Samassa ikäluokassa ei tahdo olla sopivia, verrattain terveitä miehiä. Kuitenkin uusi kumppani on toiveissa monella ikätoverilla.

– Rakkauden kaipuu ei ole ikäkysymys. Läheisyys on perusinhimillinen tarve.

Ja vaikka Pirjo ei haluaisikaan enää jakaa kotiaan kenenkään kanssa, ei hänkään rakkauden kaipuutaan kiellä.

”Jaan ihmiset henkisesti nykyajan ja menneisyyden ihmisiin. Se ei ole ikäasia vaan tahdon asia.”

– Kyllä minullakin romantiikan kaipuu on, mutta ehkä käytän sen näihin kirjoihini. Mikään sinisilmäinen ruusutarhojen tavoittelija en ole. Minua kiinnostaa se, mitä ihmisten väliset tunteet ovat: miten nämä kirjojeni vahvat, työtä tekevät naiset ovat kokeneet rakkauden, kirjailija pohtii.

”En suostu siihen, että en olisi olemassa”

Pirjo Tuominen on kuullut puhuttavan myös siitä, että vanhemmiten moni nainen tuntee muuttuvansa näkymättömäksi, merkityksettömäksi.

– Pitää itse huolehtia siitä, että näkyy ja kuuluu. En suostu siihen, että en olisi olemassa. Vaadin itselleni edelleen samat oikeudet kuin minulla oli nuorempana. Minut pitää ottaa vakavasti, Pirjo sanoo painokkaasti.

– Jos yksinäinen nainen menee autoliikkeeseen tai teettää remonttia, hänen pitää hoitaa se niin, että hän tietää mitä tekee ja myös ansaitsee huomion. Ei pidä mennä seiniä pitkin.

Pirjo teettää jatkuvasti jotakin remonttia ”torpalleen” eli maaseutukotiinsa, joka sijaitsee puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa. Nykyään hänen ei tarvitse enää hakea arvovaltaa remonttimiesten silmissä, mutta hän tietää, että se on aluksi hankalaa.

– Miehelläni oli tapana muistella sitä, että kun remonttimiehet tulivat taloon, kahtena ensimmäisenä päivänä he yrittivät puhutella häntä ja kolmantena päivänä he eivät edes nähneet häntä.

– Tilanteet pitää ottaa haltuun. Se ei ole iästä kiinni vaan se on naisen osa, aina.

Tämä koskee Pirjon mukaan yhtä lailla autokauppoja tai remonttihommia kuin työelämääkin.

– Pitää olla itseluottamusta ja tietoa. Kuva: Sara Pihlaja 2021

– Pitää olla itseluottamusta ja tietoa. Kuva: Sara Pihlaja 2021

Hänellä on kaupallisen alan koulutus, ja urallaan hän ehti tehdä monenmoista, muun muassa vetää omaa postimyyntiyritystä 1970-luvulla. Osa-aikaeläkkeelle hän jäi 58-vuotiaana paikallisen mainosradion toimitusjohtajan tehtävistä.

Omaa yritystä johtaessaan Pirjolla oli tapana hoitaa raha-asioiden lisäksi kaikki ne ”ikävät” työt, jotka eivät kuuluneet työntekijöille. Hän otti hoitaakseen muun muassa kahvinkeiton ja tavaroiden kuljetukset. Silti hän on sitä mieltä, ettei arvostusta saavuteta olemalla mukava.

– Pitää olla itseluottamusta ja tietoa. Alaan liittyvät faktat on otettava haltuun, koska tietoa arvostetaan. En tiedä, vaaditaanko mieheltä edelleenkään niin paljon kuin naiselta.

”Jaan ihmiset henkisesti nykyajan ja menneisyyden ihmisiin”

Tyttölyseon käynyt Pirjo tietää, miten erilaisia odotuksia yhteiskunnalla voi olla naisille verrattuna miehiin.

– Meistä tehtiin hienoja naisia. Moraali­käsitykset olivat vanhanaikaisia, ja kuri oli kovaa. Uskonto oli hyvin tärkeää.

Pirjon sukupolvi aloitti koulunkäynnin heti sotien jälkeen 1940-luvulla. Sota-aikana koululaitosta ei kehitetty, joten oppitunneilla käytettiin vanhoja, ennen sotaa tehtyjä oppikirjoja.

– Minun ikäluokkani koulutettiin enemmän vuosisadan alun tyyliin kuin moderniin tyyliin.

Pirjon isä kaatui talvisodassa tytön ollessa vain kymmenen kuukauden ikäinen. Äiti meni uusiin naimisiin, ja perhe muutti Lappeenrannan varuskunta-alueelle. Perhe asui siellä vielä silloin, kun Pirjo kävi kansakoulua.

Pirjo muistelee sitä, miten hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan oli tärkeää hillitä käytöksensä ja hallita ulkonäkönsä.

– Ajat olivat vaikeita. Oikeastaan ainut asia, joka oli ihmisen itsensä päätettävissä, oli julkisivu. Sota-ajan kuvissa naiset ovat pukeutuneet kauniisti ja laittaneet tukkansa hyvin, vaikka elettiin niukkuudessa.

Vaatteita ja kenkiä oli vaikea saada ja laatua arvostettiin.

– Ikäluokkani kantaa mukanaan vanhaa maailmaa.

Silti kannattaa huomata, ettei mikään sukupolvi ole pelkästään oman aikansa tuote.

– Olemme eläneet myös kaikki sen jälkeen tulleet vuosikymmenet ja nähneet, miten tämä maailma on muuttunut. Jos on ymmärtänyt seurata muutosta, on saanut elää uskomattoman rikkaan elämän. Juuri muutos on tärkeintä, Pirjo sanoo.

Menneisyyden vangiksi ei hänen mielestään saisi jäädä.

– Vaikka ikää tulee ja kannamme mukanamme menneisyyttämme, meidän pitäisi elää nykyajassa.

Pirjon on vaikea kuvitella, että hän olisi jättänyt opettelematta uuden tekniikan, niin kuin vaikkapa kuva­puheluiden käytön.

– Monet ovat jääneet kiinni vanhoihin meriitteihinsä eivätkä ole suostuneet opettelemaan uutta vanhoilla päivillään. Jaan ihmiset henkisesti nykyajan ja menneisyyden ihmisiin. Se ei ole ikäasia vaan tahdon asia.

– Arvostan suuresti sitä, että ihminen jatkaa eläkkeelle jää­tyään työntekoa jossain muodossa – ettei tuudittaudu siihen, mitä on ollut joskus ennen.

Pirjo olisi valmis tekemään töitä enemmänkin nyt eläkkeellä ollessaan. Aivojen käyttäminen on hänelle samalla itsestään huolehtimista, yhtä lailla kuin terveelliset elämäntavatkin.

– Työni on minulle suuri siunaus.

Pirjo Tuominen kirjoittaa historian naisia näkyviksi

Nyt elämme epävarmuuden aikaa, jolloin moni haikailee entistä takaisin. Pirjolle koronapandemia ei ole suuremmin aiheuttanut ahdistusta. Sota-aikana epävarmuus oli aivan toisella tasolla.

– Sota-aikana tulevaisuus oli täysin epävarma eikä siihen voinut itse vaikuttaa. Ei ollut tietoa siitä, säilyttääkö Suomi itsenäisyytensä vai joudummeko Siperiaan.

Vaikeina aikoina Pirjoa auttaa vertailu juuri noihin aikoihin.

– Niin kauan kuin on kuivat jalat, katto pään päällä ja ruokaa mahassa, asiat eivät ole kovin huonosti.

Kun historiaa tarkastelee tarpeeksi suurella mittakaavalla – niin kuin Pirjo työssään tekee – melkein kaikkina aikoina Suomessa ollaan oltu sodassa tai sitä lähellä. Melkein kaikki ajat ovat olleet myös jollain lailla murros­aikoja. Pirjon uusimmassa teoksessa, Charlotan tarinassa, eletään aikaa, jolloin aateliston valta Ruotsi-Suomessa murtuu. Esiin nousee uusi polvi: kauppiaat ja ruukkien omistajat.

Historia on paljolti rahan historiaa, mutta myös miesten historiaa. Sotia ovat käyneet miehet samaan aikaan, kun naiset ovat huolehtineet kotona käytännön asioista. Naisen näkökulman näyttäminen oli yksi ponnin sille, miksi Pirjo kirjoitti Charlotan tarinan.

– Charlotan isä, eversti Hästesko mestataan Tukholmassa. Halusin kirjoittaa siitä, miten everstin vaimo ja tytär kokivat tapahtumat. Paljon on kirjoitettu sotahistoriaa, mutta kukaan ei ole ollut kiinnostunut naisista, jotka hoitivat käytännön elämää ja surivat miehiään­. Miten tärkeitä ne naisten työt ovatkaan olleet, jotta tämä miesten kertoma historia on ollut mahdollista!

Tässä tarinassa everstin vaimo, Beata-rouva, ei suinkaan jää hiljaa kärsimään vaan yrittää pelastaa miehensä mestaukselta lähettämällä lukuisia kirjeitä. Niin kävi oikeastikin. Charlotan tarina on totta. Vain jokin yksittäinen sivuhenkilö on keksitty, muut hahmot perustuvat oikeasti Kemiön seudulla eläneisiin henkilöihin.

”Historiallisia romaaneja luetaan nyt enemmän kuin ennen”

Mistä ihmeestä Pirjo löysi tämän tarinan, joka ei liity hänen omaan sukuunsa? Kauniista kirjastostaan tietenkin. Pirjo kävelee puhelin kädessään olohuoneen kirjahyllyn luo ja ottaa sieltä vihreäkantisen teoksen.

– Mieheni järjesti kirjaston minua silmällä pitäen. Täällä hyllyssä minulla on Charlotan suvun myöhemmän jäsenen Anders Ramsayn kirjoittamat muistelmat Muistoja lapsen ja hopeahapsen. Olen lukenut sen monta kertaa. Käytin toki paljon muitakin lähteitä, jotta sain koottua kertomuksen, jonka voi lukea romaanina.

Pirjo on käynyt myös katsomassa Charlotan suvun hautaa Dragsfjärdin kirkkomaalla. Sinne, samaan hautakappeliin, oli haudattu kaikki ne, joiden seuraan 1700-luvulle Pirjo pakeni silloin, kun hänen miehensä sairasti ja huoli painoi hänen mieltään.

– Historiallisia romaaneja luetaan nyt enemmän kuin ennen. Ehkä syynä on tämän ajan ankeus. Ovathan ne eskapismia, myös minulle itselleni, Pirjo sanoo.

– Rakastan kirjoittaa historiasta, koska se on niin mahdottoman kiehtovaa. Siinä on koko elämä.

X