Santeri Kinnunen
Santeri Kinnunen
Julkkikset

Näyttelijä Santeri Kinnunen: ”Hyväksytyksi tulemisen tarve on ollut kova”

Näyttelijä Santeri Kinnunen elää elämänsä huippuvuosia, vaikka itsetuntoa ja tasapainoa pitää välillä etsiskellä. Muisto näyttelijä-äidistä on lämmin ja läheinen. Ja pakko sekin on ollut hyväksyä, että omat eleet ja olemus muistuttavat kuuluisasta isästä.
Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia

Näin pitkälle olen päässyt, sanoo Santeri Kinnunen, 48, ja istahtaa helsinkiläisen ravintola Eliten pöytään. Hän on syntynyt läheisessä Mehiläisen sairaalassa, koti on naapurikorttelissa Etu-Töölössä ja työpaikka, Helsingin kaupunginteatteri, on Töölönlahden toisella rannalla kävelymatkan päässä. Tosin Santeri on enemmän automiehiä.

Santerin vaimo, tuottaja Aara Tahkokallio työskentelee läheisellä Museokadulla sijaitsevassa Q-teatterissa eikä 15-vuotiaan Elmeri-pojan kouluunkaan ole pitkä matka.

– Aika kompaktia elämää. Itse asiassa olen hirvittävän tavallinen keski-ikäinen perheenisä. Jos ostan uuden tavaran, seuraavana päivänä saan lukea lehdestä, että suurin osa suomalaisista suosii juuri samaa merkkiä, Santeri sanoo naureskellen.

Tavalliseksi julistautuva näyttelijä on viihdyttänyt ihmisiä televisiossa ja kerää teatterissa täysiä katsomoita farssin mestarina. Monet vakavat roolit todistavat, että Santerissa on myös syvyyttä. Tuorein esimerkki on Helsingin kaupunginteatterin Hinta-näytelmä, jossa mietitään kaiken elämässä koetun arvoa.

Santeri tilaa oluen ja heittäytyy pohtimaan, mikä oikeastaan on tavallista ja millaisessa elämänkaaren vaiheessa hän nyt viittäkymppiä lähestyessään elää.

– Jos ajatellaan draaman kaarta, prologia, huippua ja loppua, niin kai minä ihan huippukautta elän. Ei valittamista.

Viittäkymmentä lähestyvä Santeri Kinnunen ei kärsi ikäkriisistä

”Tunnen itseni aika lailla ikäisekseni. Koska olen varsinainen atoopikko, katselen joskus peilistä parsakaulaani ja näytän mielestäni seitsemänkymppiseltä. Toisaalta usein tuntuu myös siltä, että sydän käy vielä rippikoulua.

Santeri Kinnunen

Tasapainoa tavoitteleva Santeri Kinnunen myöntää kärsineensä itsetunto-ongelmista.

Keskimäärin tunnen itseni selkeästi aikuiseksi. Olen esimerkiksi tyytyväinen siihen, että en enää menetä helposti yöuniani raha-asioiden vuoksi. Liian paljon kuulee tarinoita siitä, kuinka ihmiset ajautuvat epätoivoisiin tekoihin, kun eivät pysty huolehtimaan itsestään ja perheestään.

Vielä en ole havainnut viitteitä viidenkympin kriisistä. Tosin viime viikolla skeittikaupassa hihamerkkejä katsellessani minulle tuli tunne, että tuijottaakohan joku minua ja ajattelevatko muut, että mitä tuo täällä tekee. Skeittasin aikoinaan paljon, mutta nyt tunsin itseni siinä jengissä vanhaksi.

Sen sijaan digipuolella pärjään. Olen piilonörtti ja tietokonejutuissa melkein samassa sarjassa 15-vuotiaan poikani kanssa. Somesta yritän pysytellä erossa, sillä itseni tuntien sinne voisi pikkusormen jälkeen luiskahtaa koko mies.”

”Lapsuus kasvatti minusta realistisen aikuisen”

”Olin kaksivuotias, kun äitini ja isäni (Rose-Marie Precht ja Heikki Kinnunen) muuttivat Helsingistä Turkuun. Näyttelijävanhemmat olivat iltaisin töissä, eivätkä he aina löytäneet varsinaista lastenvahtia. Silloin odottelin heitä teatterin takahuoneessa tai tarpeistossa milloin kenenkin seurassa. Se oli jännittävä ympäristö pikkulapselle, ja niiltä ajoilta minulla on monia lämpimiä ja hauskoja muistoja. Kerran löysimme kaverini kanssa tarvikevarastosta oikean giljotiinin, mutta onneksi meillä oli sen verran tuuria, ettei vahinkoa tapahtunut.

Elämä muuttui, kun palasimme Helsinkiin. Olin silloin kahdeksanvuotias, ja tuntui aika pelottavalta mennä yksin uuteen kouluun. Turun murteeni oli koulukavereiden mielestä huvittava, ja minua aluksi vähän kurmootettiin.

Olin aika paljon kaverini perheen luona hoidossa, sillä vanhempani olivat edelleen töissä joka jumalan ilta. Liikuin avain kaulassa, totuin olemaan yksin ja itsenäistyin varhain kuten monet tuon ajan lapset.

Tunnistan yhä itsessäni paljon äidin äkkipikaista luonnetta.

Vanhempani erosivat, kun olin 14-vuotias. En muista sitä mitenkään erityisen traumaattisena. Asuin äidin luona, mutta isä ei hävinnyt mihinkään, ja häntä oli kiva tavata.

Äidin kanssa otin teini-iässä välillä yhteen rajustikin. Suutuimme nopeasti, mutta riidat myös sovittiin saman tien. Tunnistan yhä itsessäni paljon äidin äkkipikaista luonnetta.

Lapsuus kasvatti minusta toivottavasti itsellisen ja realistisen aikuisen, minä pärjään ja selviän kyllä. Olen kuitenkin iloinen, että poikani ei ole tarvinnut olla niin paljon yksin kuin minä jouduin aikoinaan olemaan.”

Äidin poismeno oli raskasta aikaa – sitten löytyi uusi rakkaus

”Äitini kuoli 61-vuotiaana syksyllä 2000. Hän sairastui syöpään, ja kaikki tapahtui muutamassa kuukaudessa, nopeasti ja isolla vyöryllä. Olin juuri eronnut pitkästä suhteestani, ja elämässäni oli muutenkin liikaa käsittelemättömiä asioita. Se oli raskasta aikaa, en edes muista siitä syksystä ja talvesta kovin paljon.

Pakenin tilannetta työhön. Puskin vain eteenpäin, en pystynyt käymään ongelmiani läpi enkä uskaltanut pysähtyä. Jaksoin joten kuten kevääseen asti, mutta sitten prakasivat hermot ja vatsa.

Tilanteen rauhoittumista edisti nykyisen vaimoni tapaaminen ja rakastuminen. Ja melko pian syntyi poikamme Elmeri.

Santeri Kinnunen ja vaimo Aara Tahkokallio

Santeri Kinnunen ja vaimo Aara Tahkokallio suhteen alkuaikoina 2004.

Elmeri ei ehtinyt koskaan tavata isoäitiään, mutta hän on nähnyt vanhoja elokuvia, joissa äiti näytteli nuorena. Äidin kuolemasta on jo niin monta vuotta, että suru ja kaipaus ovat muuttuneet kauniiksi lapsuuden ja nuoruuden muistoiksi. Minulle äiti on iloinen, läheinen ja lämmin, enkä koskaan unohda sitä, kuinka hyviä ruokia hän osasi laittaa.

Arvostan häntä myös ammattilaisena. Hän teki täysillä töitä loppuun saakka.”

Santeri Kinnunen: ”Aaraa ja minua pitää yhdessä suuri rakkaus”

”Työaikani ovat kieltämättä perheelliselle hirveät. Onneksi Aara on päivätöissä, joten pojallani on ollut edes toinen vanhemmista kotona. Itse paikkaan huonoa läsnäoloani lomilla. En tee kesäteatteritöitä vaan pidän pitkän loman ja olen perheen kanssa mökillä. Tykkään rempata, rakentaa ja puuhastella. Se on parasta palautumista ja vastapainoa ja perhe-elämäni pelastus.

Pitkän kesäloman lisäksi Aaraa ja minua pitää tietysti yhdessä suuri rakkaus. Arvostan hänen sarkasmiaan ja loistavaa huumorintajuaan. Meillä on tosi kivaa yhdessä, kun vain yhteistä aikaa töiltä heltiää.

Eniten meitä tietysti sitoo yhteinen poika, hän on tärkein kaikista.

Elmeri syntyi kesäkuussa 2002. Isän rooli pelotti minua ensin vähän. Hyvin olen kuitenkin rooliini kasvanut, vaikka toista lasta emme tulleetkaan hankkineeksi. Olemme molemmat perheen ainokaisia, joten ratkaisu sopi molemmille.

Santeri Kinnunen ja poika Elmeri vuonna 2014.

Tietokonenörttiys yhdistää isää ja poikaa. Santeri ja Elmeri vuonna 2014.

Teen paljon asioita yhdessä poikani kanssa, tietokonejuttuja ja muutakin. Toistaiseksi hän on myös viettänyt kesät kanssamme mökillä. Hän on kuitenkin jo kohta 16, joten hänellä on kiirettä omassakin elämässään. Toivon, että hän aikanaan löytää itsensä mieleiseltään alalta, mutta katsokoon nyt koulut ensin rauhassa loppuun.”

Santeri Kinnunen saa kuulla muistuttavansa isäänsä

”Kyllähän siitä monet neropatit koko ajan muistuttavat: tiedän, että minussa on paljon samaa kuin isässäni. Meillä on samanlainen ääni ja rytmiikka, myös monet eleet ja liikkeet ovat samoja. Niin vain on. En näe siinä mitään kuuluisan isän kipeää varjoa. Kipeämpää olisi, jos rupeaisin taistelemaan tosiasiaa vastaan.

Arvostan isääni, ja meillä on hirvittävän hyvät välit, puhumme paljon ja viihdymme yhdessä. Olen erittäin läheinen myös nuorempien sisarusteni Paavon ja Vilman eli Heikin ja Satu Silvon lasten kanssa.

Kun Paavo ja Vilma olivat meillä viime jouluaattona, tunsin itseni todella ylpeäksi isoveljeksi. Lasken heidät osaksi perhettäni, johon Aaran ja Elmerin lisäksi kuuluvat myös isä ja hänen naisystävänsä Marianne Pietiläinen sekä Satu ja hänen miehensä Reidar Palmgren. Ja tietysti myös Vilman koira Martta, tai Töölön Martta, joka on usein meillä hoidossa.”

”Aina en ole täysin hallinnut itseäni”

”Pidän itseäni tavallisena enkä tuomitse keskinkertaisuutta, mutta näyttelijänä minulla on usein pelko, että teen jotain vain lonkalta tai liian rutiinilla. Opettajani Erkki Saarela sanoi teatterikoulussa, että voit olla huono ja hyväksikin saa ruveta, mutta älä missään nimessä ole keskinkertainen.

Vuodet ovat kuitenkin koulineet, ja eniten minua on palauttanut maanpinnalle se, että sain olla 15 vuotta viisaan kollegan Esko Nikkarin pukuhuonekaverina. Häneltä olen oppinut paljon elämästä ja työstä. Työt pitää hoitaa vakavasti, mutta liikaa paineita ei saa ottaa.

Pääsin kesken lukion teatterikouluun ja sain koulun jälkeen aika mukavasti töitä. Olin muun muassa jo kaksikymppisenä Häräntappoase-tv-sarjan Allu. Tuntui, että rahaa tuli ovista ja ikkunoista. Ja kyllä sitä kuluikin. Taisi minulla nousta vähän jotain päähänkin, mutta ei hirvittävän pahasti.

”Aina en ole täysin hallinnut itseäni. Hyväksytyksi tulemisen tarve on ollut kova, ja joskus olen joutunut taistelemaan itseni kanssa, jotta löytäisin tasapainon.”

Julkisuus tuntui silloin kivalta, ja minulla meni melko lujaa. Näyttelijöiden lapsena tiesin kuitenkin ammatin eri puolet, joten realismi säilyi taustalla.

Aina en ole täysin hallinnut itseäni. Hyväksytyksi tulemisen tarve on ollut kova, ja joskus olen joutunut nuoruuden jälkeenkin taistelemaan itseni kanssa, jotta löytäisin tasapainon. On ollut sellaisia artistin ongelmia. Itsetuntoni on toisinaan siinä ja siinä. Olen hyvin impulsiivinen ja tunnistan pientä maanis-depressiivisyyttäkin itsessäni.

Välillä menee liian lujaa, ja sitten olen taas enemmän tai vähemmän alamaissa. Kerran kokeilin lyhyen pätkän terapiaakin, ja ilmeisesti se auttoi. Ainakin terapeutti totesi, että olen aika ookoo ja pystyn prosessoimaan näitä juttuja itsekin.”

”Kuvittelin, että kroppa kestää juhlimista loputtomiin”

”Tässä ammatissa on pakko olla tarkka alkoholin kanssa, ja jotkut nuoruudenkaverini ovatkin valinneet täysraittiuden. Mutta se ei ole minun juttuni. Tiedostan toki kaikki terveyshaitat ja sen, että palautuminen on tässä iässä selvästi hitaampaa. Senkin tiedän, että voin paremmin, kun en tissuttele. Mutta välillä olut maistuu.

Baarissa käyminen on ollut minulle tapa relata, ja esimerkiksi Vintiöt-ohjelman aika oli kieltämättä kostea. Silloin kuvittelin, että kroppa kestää juopottelua ja juhlimista loputtomiin.

Olen addiktoituvaa tyyppiä ja pidän hyvästä ruoasta, joten tarkka pitää olla siinäkin. Olisin varmasti lähes säähavaintopallon kokoinen, ellei Aara muistuttaisi minua siitä, mitä kannattaa pistää suuhunsa. Hänen ruokatottumuksensa ovat huomattavasti terveellisemmät kuin minun.

Polveni leikattiin kymmenen vuotta sitten, ja sen jälkeen olen käynyt vesijuoksemassa. Se sopii minulle, vaikka muutoin liikun liian vähän. Pitäisi kävellä töihin, mutta menen yleensä autolla, koska pidän autoista ja olen mukavuudenhaluinen.”

”Taivas ja helvetti ovat ihmisen pään sisällä”

”Lapsuudenkotini oli vasemmistolainen, ja perusarvoni tulevat sieltä: vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus, maailmanrauha ja toisista ihmisistä välittäminen. En ole koskaan kuulunut kirkkoon, mutta uskon johonkin korkeampaan tajuntaan, jolla on jotain tekemistä jumaluuden kanssa. Tavallaan uskon rukouksen voimaankin, eiväthän miljoonat ihmiset voi olla väärässä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että taivas ja helvetti ovat ihmisen pään sisällä. Ei siihen mitään sen mystisempää liity.

Eniten arvostan ihmisissä suoruutta ja vilpittömyyttä. Vierastan valehtelijoita ja aistin ihmisten rehellisyyden ja aitouden herkästi. Skoijari ja källi saa olla, mutta pitää huijata rehdisti.

Santeri Kinnunen

Santeri Kinnunen saa usein kuulla muistuttavansa isäänsä Heikki Kinnusta.

Enimmäkseen minulla on turvallinen olo, en erityisesti pelkää mitään. Jos minulla olisi ase, minua tietysti pelottaisi. Silloinhan kantaisin mukanani mahdollisuutta, että joutuisin käyttämään asetta – se olisi pelottavaa.

Olen ollut kaupunginteatterissa vuodesta 1992 ja olen saanut tehdä hyviä rooleja. Toki olen kokeillut joskus freelanceriutta parilla virkavapaalla, mutta aina olen palannut tuttuun joukkoon. En tykkää itsensä pönkittäjistä, ja on vapauttavaa, kun minulla on hyvät puitteet ja voin keskittyä taiteeseen.

Minulla on nuoruudesta karsea muisto tilanteesta, jolloin olen hoitanut jonkin homman huonosti valmistautuen, ja se hävettää vieläkin. Pyrin tekemään kaikki työni täysillä ja niin, ettei tarvitse hävetä. Tosin kehittymisen kannalta epäonnistuminenkin on joskus olennaista.

Siinä asiassa olen ehkä muuttunut eniten, että julkisuus ei kiehdo samalla tavoin kuin nuorena. Ymmärrän myös, että kaikkia ei voi miellyttää eikä kaikkien tarvitse pitää tekemisistäni. Ehkä se on aikuistumista.”

Tuntoja ruumiissa, mielessä, suhteissa: Santeri Kinnusen Tässä iässä -haastattelu julkaistu Anna 6/2018 -numerossa.

X