Julkkikset

Pekka Saurin masennus tulee aaltoina ja tuntuu siltä kuin pään sisällä olisi rikkihappoa: ”En kavahda enää mitään, en omia tunteitanikaan”

Pekka Saurin elämässä takavasemmalla väijyy aina depressio. Se on Pekan mukaan hänen elinikäinen ominaisuutensa, joka aktivoituu vaikeuksissa. Värit katoavat, maailma muuttuu mustavalkoiseksi.

Teksti:
Annan Toimitus
Kuvat:
Sampo Korhonen

– Ei tulisi mieleenkään syöksyä uuteen suhteeseen.

Pekka Saurin elämässä takavasemmalla väijyy aina depressio. Se on Pekan mukaan hänen elinikäinen ominaisuutensa, joka aktivoituu vaikeuksissa. Värit katoavat, maailma muuttuu mustavalkoiseksi.

Pandemia ei muuttanut Pekka Saurin elinpiirissä juuri mitään. Isoimmat muutokset tapahtuivat jo ennen epidemian alkua. Pitkä avioliitto päättyi kaksi vuotta sitten. Pekka asuu nyt ensimmäistä kertaa liki viiteenkymmeneen vuoteen yksin ja Helsingin kantakaupungin ulkopuolella.

Uusi asunto on askeettinen poikamiesboksi. Riittää, että kodissa on tietokone, työtuoli sekä riittävästi hyllytilaa tuhansille kirjoille ja aakkostetulle levykokoelmalle. Yksi viherkasvikin on. ”Fiikus, kai.” Huonekasvien nimiä Pekka ei muista, niiden latinalaisista nimistä puhumattakaan.

– En ylenkatso estetiikkaa, se ei vain ole tärkeysjärjestyksessäni kovin kor­kealla. Elän niin paljon korvieni välissä, että kaikki muu on toissijaista.

Takavasemmalla väijyy aina depressio. Se on Pekan mukaan hänen elinikäinen ominaisuutensa, joka aktivoituu vaikeuksissa.

Värit katoavat, maailma muuttuu mustavalkoiseksi. On kuin pään sisällä olisi rikkihappoa. Siltä depressio Pekasta tuntuu.

– Silloin haluaisi vain kääntää lähetyksen pois päältä tai vetää töpselin pois seinästä. Repiä päänsä irti. Sitä tekisi melkein mitä tahansa saadakseen poltteen loppumaan.

Pekka Sauri: ”Työ on siis eräänlaista toimintaterapiaa”

Masennusjaksot ovat vaihtelevan pituisia ja ne tulevat aaltoina. Pimeään huoneeseen sängyn pohjalle jääminen ei Pekan mukaan ratkaisisi tilannetta. Kun päätä ei pysty ruuvaamaan irti, on pyrittävä keskittymään johonkin, joka vie ajatukset pois kivusta. Siksi paras tapa selviytyä on ollut työ.

– Katson, mitä kalenterissa lukee ja tartun toimeen. Superegoni on sellainen, että kokisin massiivista syyllisyyttä, jos peruuttaisin jonkin sovitun työn masennuksen takia. Rikkihappo päässäni väkevöityisi entisestään. Se taas lisäisi taakkaa ja epäonnistumisen kierrettä. Työ on siis eräänlaista toimintaterapiaa, hän sanoo ja naurahtaa.

Nyt asialla voi vähän vitsailla. Mutta kun masennus aktivoituu, siitä on leikki kaukana.

Kaikki inhimillinen ja epäinhimillinen on tullut nähtyä ja kuultua, Pekka sanoo. Opiskellessaan psykologiksi hän työskenteli Lapinlahden psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla, jossa osa potilaista kirjaimellisesti hakkasi päätään seinään. Yölinja-ohjelmassa hän vastasi noin 12 000 puheluun, joissa soittajat purkivat hätäänsä.

– En pelästy tai pöyristy enää mistään, enkä kavahda mitään. En omia tunteitanikaan. Ymmärrän, että tämmöistä tämä on ja tällainen minä olen.

Yhdeksi mielenterveyshoidon suurista ongelmista Pekka nimeää stigman. Kriisin tai trauman lisäksi ihminen kantaa häpeää tai syyllisyyttä, ja se saattaa olla raskaampi taakka kuin alkuperäinen ongelma. Joskus leimautumisen pelko jopa estää avun hakemisen. Siksi Pekka kertoo julkisesti omasta depressiostaan.

Luit juuri lyhennelmän Annan jutusta, jonka on kirjoittanut Miia Siistonen. Jutussa Pekka Sauri kertoo muun muassa avioerostaan ja siitä, miksi hän on lopettanut onnen tavoittelun. Lue koko juttu Annasta 24/2021 tai digilehdestä. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!

X