Julkkikset

Sanna Stellan perheensä hometalokriisistä: ”Olen ylpeä siitä, miten olemme tukeneet toisiamme”

Näyttelijä ja juontaja Sanna Stellan, 42, on luonteeltaan hauska ja supersosiaalinen, mutta samalla hän kokee olevansa yksinäinen ihminen, jonka on vaikea saada syvällistä yhteyttä muihin ihmisiin. – Harva pääsee tosi lähelle, hän sanoo.

Teksti:
Iina Alanko
Kuvat:
Mirva Kakko/Otavamedia

- Rakkaus ja pitkä parisuhde on päätös, Sanna sanoo.

Näyttelijä ja juontaja Sanna Stellan, 42, on luonteeltaan hauska ja supersosiaalinen, mutta samalla hän kokee olevansa yksinäinen ihminen, jonka on vaikea saada syvällistä yhteyttä muihin ihmisiin. – Harva pääsee tosi lähelle, hän sanoo.

Kun tapasin Micke Nyströmin, tuntui heti, että saavuin kotiin. Nyt meillä on takana pitkä liitto, kymmenen vuotta ja kolme lasta.

Parisuhteemme ei ole kaikista helpoin ja yksinkertaisin: olemme molemmat taiteilijoita ja teemme luovaa työtä tahoillamme hyvin innostuneesti. Meillä on ollut sekä äärimmäisen ihania että äärimmäisen vaikeita kausia.

Vuoden kestänyt hometalomme korjaaminen on ollut suuri urakka, mutta ei niin suuri, ettemmekö olisi siitä selvinneet. Tiukka paikka ei kiristänyt välejämme, päinvastoin olemme riidelleet vähemmän kuin tavallisesti. Kyse on kodistamme ja lastemme hyvinvoinnista. Ei ole ollut tilaa länsimaisen ihmisen ahdingolle, eksistenssikriiseille eikä kiukuttelulle.

Olen ylpeä siitä, miten hienosti olemme onnistuimme tukemaan toisiamme. Kun toinen väsyi, toinen sanoi aina, että kyllä me jaksetaan tämä loppuun asti.

Rakkaus ja pitkä parisuhde on päätös. Jossain vaiheessa pitää päättää, että on valmis ja haluaa tehdä töitä parisuhteen eteen.

Välillä koen aivan suunnattomia onnen tunteita, kun olemme perheenä yhdessä. Vaikkapa jonain sunnuntaiaamuna, kun makaamme kaikki samassa parisängyssä ja nauramme vauvalle.

Aina vähän yksin

Minulla on hyvin vahva tunne siitä, että olen tullut tähän maailmaan yksin, ja yksin mä aina oon ja yksin mä täältä lähden ja kuolen. Se tunne on hyvin voimakas siitä huolimatta, että olen ylisosiaalinen eivätkä muut yksinäisyyttäni näe tai tunnista. Joskus yksinolo on mahtava voimavara, joskus se kääntyy melankoliaksi ja suruksi. Nykyään tunnistan alakulon ja surun fiilikset aiempaa paremmin ja tiedän, että ne menevät ohi. Ne nyt vaan ovat osa minua.

Ulkomailla vietettyjen vuosien takia minulla ei ole ketään, joka olisi kulkenut rinnallani aina. Ei ole monta ihmistä, joiden kanssa voisin muistella menneitä. Se on aika surullista.

Kun polttelin hometavaroitani roviolla, löysin vanhoja osoitekirjoja ja nimiä, jotka olin jo unohtanut. Säästin ne – ehkä alan metsästää vanhoja ystäviäni Facebookin avulla.

Yksinäisyyden tunne on varmaan monien asioiden summa, tai sitten vain jotain sisäsyntyistä minussa. Haen yhteyttä ihmisiin, mutta en osaa kuitenkaan jakaa itseäni, avata sydäntäni oikeasti, vaikka olenkin kamalan sosiaalinen. Aika harva pääsee tosi lähelle. Kun minulla natsaa jonkun kanssa, olen todella onnellinen.

– Tykkään olla 42. Tämä on ihana ikä, jonkinlainen huippu- tai keskikohta.

Univaje uuvutti

Esikoisemme Rasmus syntyi, kun olin 34-vuotias. Ennen Mickeä lapset eivät olleet käyneet pienessä mielessänikään. Se, että nyt olen kolmen lapsen äiti, on yllätys itsellenikin.

Vilda syntyi kolmisen vuotta Rasmuksen jälkeen. Micke oli paljon pois töidensä takia ja olin aika paljon yksin vastuussa lapsista. Itsellänikin oli paljon töitä, mutta halusin viettää illat lasten kanssa ja siirsin kirjoitustyöt yöhön.

Uuvuin unenpuuttesta niin pahasti, että pelkäsin saaneeni aivokasvaimen. Muistini pätki, unohtelin vuorosanojani enkä saanut millään päähäni Vildan toista nimeä. Elämä tuntui todella raskaalta.

Siitä seurasi parisuhteellemmekin huonoja asioita. Väsyneenä olin koko ajan pahalla tuulella ja yksinäisyyden tunteeni alkoi ylikorostua. Se on mielestäni ihan peruskuvio: väsähtää, toisen naama alkaa tympiä ja sitten alkaa olla tosi uupunut ihan kaikkeen.

Selvisimme siitä, mutta kolmannen lapsen tekeminen arvelutti. Hankimme koiran ja kissan vaimentamaan vauvakuumettani , mutta aloin silti pian odottaa Friaa.

Pelkäsin, että väsähtäisin uudelleen, mutta vannoin että nyt pidän parempaa huolta itsestäni, nukun ja liikun. Olin jo aiemmin tajunnut, että aiemmassa uupumisessani oli kyse juuri unen ja liikunnan puutteesta.

Kaksi viikkoa ennen Frian syntymään saimme tietää talomme vakavasta homevauriosta. Rukoilin hiljaa mielessäni, että Fria olisi helppo lapsi, ja melkoisen ihmelapsen saimmekin: Fria nukkuu pitkiä yöunia ja hymyilee aina. Toisenlaisen vauvan kanssa tämä vuosi olisi voinut olla paljon rankempi.

Fria täytti juuri vuoden, enkä vielä ole väsähtänyt. Minulla on varmaan nyt ollut jopa enemmän töitä kuin Vildan ollessa pieni, mutta olen pärjännyt hyvin, koska minä vain yksinkertaisesti menen illalla nukkumaan. Olen jäänyt hyvän unen koukkuun – jo yhden huonosti nukutun yön jälkeen tunnen oloni oudoksi.

Juttu on katkelma Annan nro 18/2017 kansijutusta. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!

Lue myös:

Sanna Stellanin parisuhdearki: ”Otamme yhteen usein ja äänekkäästi” 

Allergiaa vai homeongelma? Maria Nordin neuvoo: Näin tunnistat homealtistuksen oireet

X