Julkkikset

Taidekeräilijä Seppo Fränti: ”Olen hankkinut tauluja samalla periaatteella kuin ystäviä”

Taulut ovat olleet Seppo Fräntille kuin lapsia, eikä kukaan äiti halua, että jälkikasvu jää helmoihin ikuisesti. – Minä olin nyt valmis päästämään lapseni maailmalle, sanoo taidekokoelmansa Kiasmalle lahjoittanut Seppo.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Mirva Kakko

Se on verissä, keräily. Seppo Fränti on harrastanut keräämistä koko ikänsä, joko omaksi ilokseen tai ansaintamielessä.

– Teininä keräsin purkkapakkauksista autojen kuvia, vaikken niin maskuliininen automies ollutkaan. Ja filmitähtiä: Elizabeth Taylor, Sophia Loren, Rock Hudson… keitä niitä nyt oli.

Hieman kyseenalainen keräilykohde olivat linnunmunat, joita Seppo säilytti itse askartelemissaan pikku rasioissa. Kerran hän keksi sujauttaa variksenpesään kananmunan ja kävi päivittäin tarkistamassa, kuoriutuisiko sieltä keltainen tipu. Muna pysyi ehjänä.

Jokakesäinen urakka oli poimia kotipihan pensaista marjat. Lisäksi Seppo keräsi käpyjä ja pajunoksia, joita hän vei paikalliseen osuuskauppaan edelleen hyödynnettäviksi pientä korvausta vastaan. Tienestit hän talletti säästöpossuun. Se tyhjennettiin säännöllisesti omalle pankkitilille.

Seppo oli yksinäinen poika. Fräntin nelilapsinen perhe asui Pohjanmaalla Nurmossa, paikkakunnalla, joka tunnetaan painista ja pesäpallosta. Seppo pelkäsi palloa.

– Muut pojat olivat niin hirveän villejä, etten uskaltanut lähestyä heitä. Koin itseni erilaiseksi. Kuljin metsissä tarkkailemassa lintuja ja kävin joella kalassa.

Lauantai-iltaisin kuunneltiin radiosta Lauantain toivotut. Seppo odotti, soitettaisiinko siellä taas Tamara Lundin Mä oon mikä oon, en voi muuksi tulla. Se oli hänen mielikappaleensa. Sunnuntaisin käytiin äidin kanssa jumalanpalveluksessa. Juuri muita huvituksia ei ollut.

Pienestä asti Seppo tunsi pistelevää kaukokaipuuta. Keväisin, kun lumet sulivat puroiksi, hän asetti kaarnalaivan niiden kuljetettavaksi ja kuvitteli matkustavansa sen kyydissä kauas pois.

Toive toteutui 17-vuotiaana, kun Seppo matkusti Finnjetillä Helsingistä Travemündeen. Omilla säästöillään, vanhemmilta lupia kyselemättä.

– Kun laiva irtosi Suomen kamaralta, tunsin itseni todella vapaaksi. Nurmossa ilmapiiri oli ahdistava, kaikki kyttäsivät toisiaan. Sama ahdistus palasi aina, kun vierailin siellä. Vanhempien kuoltua en ole käynyt kotipaikkakunnalla enää vuosiin.

Seppo Fränti.

1.) Kim Somervuori: Is an Always Was, 1975. “Olen tämmöinen mustan lapsi, viehätyn tummista sävyistä. Tässä työssä kiinnostavat erilaiset lintuhahmot. Vaikka asun ny­kyään Helsingin keskustassa, luonto on minulle edelleen tärkeä asia”, Seppo Fränti sanoo.

”En ole koskaan ostanut teoksia sijoitusmielessä laskelmoiden”

– Minulla oli lapsena valtava tarve ilmaista itseäni piirtämällä, Seppo sanoo.

Piirustusnumero oli kymppi, ja Sepon töitä asetettiin näytille luokkaan. Historianopettaja tilasi häneltä jopa suuren seinämaalauksen uuden omakotitalonsa seinälle. Työt olivat usein abstrakteja.

Myös vanhemmilla oli taiteellista silmää. Isä työskenteli puuseppänä ja nikkaroi itse lähes kaikki kodin kalusteet. Hän myös maalasi niitä ahkerasti.

– Isä ei ymmärtänyt kulumisen kauneutta. Joihinkin huonekaluihin kiinnitin lapun: Älä maalaa tätä.

Äiti teki akvarelleja. Yksi työ on esillä Sepon kotona. Siinä lammella uiskentelee neljä valkeaa joutsenta, taustalla häämöttää kaksi mäennyppylää.

– Tulkitsen, että kukkulat kuvaavat äidin rintoja ja joutsenet meitä neljää lasta. Äiti tuskin tiedosti tätä symboliikkaa maalatessaan.

Vanhemmiltaan Seppo oppi säästäväisyyden. Kun kotiin 1960-luvulla hommattiin jääkaappi, viimeinen nukkumaanmenijä veti töpselin seinästä. Sähkö oli kallista.

Vanhemmilla ei ollut muita osakkeita kuin puhelinosake. Mutta Seppo ryhtyi sijoittajaksi heti kohta aloitettuaan Helsingissä Taideteollisessa oppilaitoksessa 1970. Opinnot hän kävi iltakouluna, päivät kuluivat satamassa ahtaajana ja Tilastokeskuksessa työskennellessä.

Ensimmäiset taideteoksensa Seppo hankki vaihtokauppana opiskelukavereilta, lähinnä grafiikkaa. Varsinaisen taiteenkeräilyn hän muistelee alkaneen 1980-luvun taitteessa.

– En ole koskaan ostanut teoksia sijoitusmielessä laskelmoiden. Olen hankkinut tauluja samalla periaatteella kuin ystäviä. Poimin joukosta ne, jotka näyttävät kiinnostavilta, ja menen tutustumaan. Usein kiinnostukseni herättää lämpö, joka huokuu ihmisestä ja taideteoksesta.

Yksi Sepon ystävistä oli Touko Laaksonen, jonka maailma oppi tuntemaan Tom of Finlandina. 1980-luvulla Seppo pukeutui Toukon pyynnöstä pitkävartisiin nahkasaappaisiin, pussihousuihin ja nahkatakkiin ja poseerasi tämän kameralle. Valokuvien perusteella tehtyjä piirustuksia Seppo ei koskaan nähnyt, mutta mustavalkoiset otokset hänellä on yhä tallella.

Sepon taidekokoelma käsittää noin 800 työtä. Hankinnoissa ovat auttaneet onnistuneet sijoitukset. Hänet tunnetaan erityisesti nuorten taiteilijoiden mesenaattina.

– Ehkä heidän ansiostaan olen pysynyt itsekin nuorenmielisenä. Jotkut ikätoverini ovat huolissaan siitä, että lähden yhä jatkoille ja valvon neljään. He ovat sanoneet nuorille ystävilleni, että minut pitää lähettää ajoissa kotiin. Mutta en aio ruveta kuolemaan ennen aikojani. Haluan elää täysillä loppuun saakka!

Robin Lindqvist: Shades of Green, 2010.

2.) Robin Lindqvist: Shades of Green, 2010. ”Tämä työ oli keittiöni seinällä antamassa energiaa. Siinä on 70 vihreän eri sävyä. Teoksesta tulee mieleen lapsuus: vihreä oli äitini lempiväri”, Seppo Fränti sanoo.

”Meni pitkään, ennen kuin uskoin todella olevani vapaa”

Taideteollisen oppilaitoksen jälkeen Seppo kävi armeijan ja palasi sieltä lääkintäkersanttina. Hän halusi hyödyntää kädentaitojaan ja päätyi Riihimäen askartelunohjaajaopistoon. Valmistuttuaan hän aloitti työt Lastenlinnassa psyykkisesti sairaiden lasten parissa. Monella potilaalla oli rankka tausta: insestiä, anoreksiaa, mutismia. Seppo vei heitä ulos sairaalasta, museoihin, elokuviin ja kasvi­tieteelliseen puutarhaan.

– Vaikka en ole psykologi, pystyin näkemään hoidon aiheuttaman muutoksen lapsissa. Kun ahdistus alkoi hellittää, värit heidän töissään kirkastuivat.

Keväällä 2000 Seppo otti virkavapaata ja lähti sukellusreissulle Malesiaan ja Indone-siaan. Siltä matkalta palasi muuttunut mies.

Tv-uutispätkä on piirtynyt suomalaisten mieliin. Kaksi tuuheasti parroittunutta miestä laskeutuu lentokoneesta Helsinki-Vantaalle pitkän panttivankeuden jälkeen. Toinen kumartuu suutelemaan kotimaan kamaraa.

23. huhtikuuta 2000 Seppo ja hänen ystävänsä Risto Vahanen istuivat iltaa olutkolpakoiden äärellä Sipadanin sukellusparatiisissa Malesiassa, kun aseistautuneet rosvot kaappasivat heidät ja joukon muita turisteja ja paikallisia. Porukka ohjattiin kahteen veneeseen, jotka suuntasivat kuun valaisemalle merelle kohti tuntematonta.

Kidnappaajat edustivat Filippiinien hallitusta vastaan taistelevaa Abu Sayyaf -terroristijärjetöä. He lupailivat, että panttivangit vapautettaisiin ”pretty soon”. Vankeus venyi kuitenkin yli neljän kuukauden mittaiseksi.

Siepattuja säilytettiin vaihtuvissa leireissä keskellä vaikeakulkuista viidakkoa Jolon saarella Filippiineillä. Aluksi ruokana oli lähinnä riisiä ja sardiineja, peseytymään päästiin harvoin eikä vaihtovaatteita ollut. Ripuli ja märkivät haavat vaivasivat. Pahinta oli kuitenkin epätietoisuus.

– Emme tienneet, koska saamme seuraavan kerran ruokaa tai jäämmekö edes henkiin.

Tilanne helpottui hieman, kun leiriin saatiin kansainvälisten toimittajien mukana ruokalähetyksiä, vaatteita ja luettavaa. Erityisen mielissään Seppo oli saatuaan kyniä ja paperia.

Hän purki tuntojaan ikuistamalla piirroksiin leirin arkea: sissejä, bambumajoja, ruoanlaittoa, hyönteisiä, jotka kiipeilivät pitkin hänen raajojaan. Piirroksia syntyi yli 200. Molemmat suomalaiset pitivät myös ahkerasti päiväkirjaa. Sepon merkinnät huokuvat epätoivoa ja raivoa hyökkääjiä kohtaan: ”Olen niin paljon vihaa täynnä, että en tiedä, mitä tehdä. Se on pahinta, koska pitää vain näytellä ja olla sympaattinen tälle rosvojoukolle. Miten tästä selviän? Kaikki on täyttä helvettiä.”

Seesteisiäkin hetkiä oli. Iltaisin ihailtiin tähtitaivaan alla puiden latvoissa parveilevia tulikärpäsiä. Seppo toteutti myös keräilijänviettiään: hän poimi riisisäkkiin orkidean juurikkaita, kauniita kiviä ja hylsyjä. Ne tosin jäivät saarelle, kun vapautumisen hetki yllättäen koitti syyskuussa.

– Koko matkan saarelta pois pelkäsin, että meidät ammutaan. Meni pitkään, ennen kuin uskoin todella olevani vapaa.

3.) Elina Merenmies.

3.) Elina Merenmies: Ghost, 2006. ”Tästä tulee mieleen Aleksis Kivestä sanottu lause: Hän eli vain syksystä jouluun. Taulun hahmon katse on pohjattoman surumielinen. Ihmisen arvoituksellisuus kiehtoo minua”, Seppo Fränti sanoo.

”Olen yhä surullinen siitä, että tällaisen tapahtuman piti osua kohdalleni”

Viime vuonna Seppo tapasi yhden vankitovereistaan, saksalaisen Marcin. He muistelivat kokemuksiaan tuntikausia, kunnes Seppo tekosyyhyn vedoten poistui paikalta. Hän ei enää jaksanut puhua tapahtuneesta.

– Olen käynyt sen läpi niin perusteellisesti.

Vankeusaikana Jolon panttivangeista oli tullut julkkiksia, jotka tunnistettiin kaikkialla. Seppo joutui jakamaan elämänsä rankimman trauman koko Suomen kanssa. Aluksi hän sai kriisiterapiaa neljä kertaa viikossa, sitten käynnistyi vuosia kestänyt psykoterapia.

– Olen yhä surullinen siitä, että tällaisen tapahtuman piti osua kohdalleni. Lottovoittokin olisi todennäköisempi, hän toteaa.

Viimeisten kolmen kuukauden aikana saarelle ei enää päästetty ulkopuolisia ja vangeille jäi aikaa itsetutkiskelulle. Seppo joutui pohtimaan myös sitä vaihtoehtoa, että kuolisi kidnappaajien luoteihin.

– Oli pakko hyväksyä, että kohtaloni on muiden käsissä. Käy niin kuin käy. Odottaminen oli tuskallista ja välillä tuntui, etten jaksa enää. Mutta minussa heräsi myös raivoisa selviytymisenhalu.

Lue myös: Helena Åhman opiskeli maailmalla kovan luokan panttivankineuvottelijoiden opissa: ”Kun ihmiset kuulevat toisiaan, ihmeitä tapahtuu”

Vapautumisen jälkeen Sepon ajanlaskussa alkoi toinen elämä. Arvot muuttuivat: ystävyys ja lähimmäisenrakkaus nousivat entistä tärkeämmiksi. Töihin hän ei pystynyt enää palaamaan. Oli kivulias prosessi jäädä eläkkeelle viisikymppisenä.

– Kokemusteni jälkeen olisin varmasti ollut työssäni entistä parempi. Oli kuitenkin raskasta olla psyykkisesti sairaiden lasten kanssa, kun itsekin kävin läpi vaikeaa traumaa.

Vapaaherrana Sepolla on ollut aikaa omistautua taiteelle: käydä näyttelyissä ja taiteilijoiden työhuoneilla, työskennellä Kuvataideakatemian Ystävät ry:n puheenjohtajana. Myös matkustelu jatkui. Jo seuraavana vuonna Seppo ja Risto suuntasivat takaisin Siparanin saarelle.

– Seisoimme hiekkarannalla paikassa, jossa meidät pakotettiin terroristien veneisiin. Se oli terapeuttinen kokemus.

Seppo Fränti ja Ray Rummukaisen teos Kesken kaiken (2003).

4.) Ray Rummukainen: Kesken kaiken 2003. ”Löydän kuvasta paljon omaa historiaani. Myös minua on viety veneellä erikoisessa seurueessa. Tunnelma oli silloin samalla tavalla synkkä ja uhkaava kuin tässä taulussa”, Seppo Fränti sanoo.

Jossakin vaiheessa taiteen kerääminen riistäytyi käsistä. Kun kodin seinäpinnat täyttyivät, tauluja kertyi pinoihin pitkin lattioita. Lopulta siellä oli jo hankala liikkua. Seppoa alkoi pelottaa: mitä, jos asunnossa syttyisi tulipalo?

– Koko elämäntyöni tuhoutuisi. Sieluni, sydämeni, kaikkeni!

Seppo Fränti.

5.) Henry Wuorila-Stenberg: Maalaus, 1995. ”Vahvat värit ovat minua. Työssä näkyy koko elämän kirjo nuoruudesta vanhuuteen. Minulle tämä kuvaa selviytymistä, iloa ja vapautumista.” 6.) Jussi Goman: Seppo katselee kaukaista tähteä Baconin huoneessa, 2019. ”Pyysin, että Jussi tekee minusta omakuvan, ja olen lopputulokseen todella tyytyväinen. Kai tuo tähti taulun nimessä tarkoittaa sitä jälkeä, joka elämästämme jää.”

Vuonna 2017 Seppo päätti lahjoittaa taidekokoelmansa nykytaiteenmuseo Kiasmalle. Se olisi hänen lahjansa Suomen kansalle. Jälki, joka Seppo Fräntistä jäisi tuleville sukupolville.

Alkoi valtava urakka. Teokset inventoitiin, pakattiin huolellisesti kuplamuoviin ja kuljetettiin museoon. Niistä koottu näyttely avautuu maaliskuun lopulla.

”Aikoinani olen rakastunut jokaiseen työhön. Mutta joskus käy niin kuin ihmissuhteissakin: tunteet viilenevät.”

Etukäteen Seppoa huoletti, miltä hänestä mahtaa tuntua sitten, kun tauluja kannetaan ulos. Huoli oli turha.

– Olin onnellinen ja helpottunut. Taulut ovat olleet kuin lapsiani, eikä kukaan äiti halua, että jälkikasvu jää helmoihin ikuisesti. Minä olin nyt valmis päästämään lapseni maailmalle. Tiedän, että Kiasmassa ne ovat turvassa parhaassa mahdollisessa paikassa.

Vastedes Seppo aikoo nauttia taiteesta ainoastaan näyttelyissä, uusia töitä hän ei enää osta. Mutta malttaako hän luopua keräilystä kokonaan?

– No, tyhjiä pulloja kerään. Sitä varten minulla on aina muovipussi taskussani.

Seppo Fränti

Vapauduttuaan panttivankeudesta Seppo Fränti sai lohtua tauluistaan. – Minusta juuri se on yksi taiteen tehtävistä: auttaa ihmistä käsittelemään kipukohtiaan.

SEPPO FRÄNTI

Työ: Eläkkeellä.

Asuu: Helsingin keskustassa.

Harrastukset: Taidenäyttelyt.

Ajankohtaista: Hullu rakkaus – Seppo Fräntin taidekokoelma esillä Kiasmassa 27.3.2020–10.1.2021.

Juttu on julkaistu Annassa 12/2020.

X