Tuure Kilpeläinen enteellisessä kuvassa katukitaristina kotelo auki – ”Ohikulkijan äänestä huokui mieletön sääli”
Muusikko ja laulaja Tuure Kilpeläinen kaipaa välillä supersankaria, joka kuiskaisi korvaan, että kaikki on hyvin. Katse oli jo nuoruuskuvassa tulevaisuuden suuntaan.
Tuure Kilpeläinen lähti nuorena Helsinkiin tavoittelemaan rock-unelmaansa.
Muusikko ja laulaja Tuure Kilpeläinen kaipaa välillä supersankaria, joka kuiskaisi korvaan, että kaikki on hyvin. Katse oli jo nuoruuskuvassa tulevaisuuden suuntaan.
”Olen kuvassa 18-vuotiaana katusoittajana kotikaupunkini Kouvolan juna-asemalla. Olin soittamassa sen hetkisen bändini kanssa, ja Jasu Peräniitty nappasi tilanteesta kuvan. Hän toimi bändien puuhamiehenä Kouvolassa. Näen kuvassa kiteymän seikkailijaa ja soittajaa, joka on minussa edelleen.
Kuvasta huokuu myös illuusio vapaudesta ja ajatus siitä, että kohta minä lähden raiteita pitkin kohti tuntematonta. Katseenikin on suunnattu Helsinkiin päin, jonne lähdin vuotta myöhemmin tavoittelemaan rock-unelmaani.
Olin jo tuolloin löytänyt tyylini. Tykkäsin vanhoista kirpparivaatteista ja miesten puvuista. Minussa on yhä samaa runopoikaa ja vedän lätsä päässä vieläkin. Tavoitan helposti tuon mielentilan, joka tuolla kitaraa rämpyttävällä, musiikista yhä uudestaan innostuvalla jätkällä oli. Musiikki oli tuolloin turvapaikkani, jonne saatoin vetäytyä, jos muut asiat ympärilläni takkusivat. Pystyin sen avulla käsittelemään tunteitani.
Soitin nuorena silloin tällöin kadulla. Muutettuani Helsinkiin soitin Tuomari Nurmiota Itäkeskuksessa, kun ohitseni käveli mies päätään puistellen. Hän huokaisi syvään: ’Voi voi, on tuo aika kovaa.’ Hänen äänestään huokui mieletön sääli.
Eipä tuo kuvassa oleva jätkä tiennyt, millaisia reissuja keikkabusseissa ja raiteilla olisi vielä edessä.
Punaisen langan pää oli jo vahvasti otteessani, vaikka en vielä tiennytkään, mitä ryhtyisin seuraavaksi tekemään. Tulen vähävaraisesta perheestä, eikä minulla ollut taloudellista turvaa. Lähdin tyhjätaskuna Helsinkiin vuolemaan kultaa. Kuvanoton aikoihin murehdin paljon ja mietin, tulisiko elämä kantamaan.
Eräällä ystävälläni on hieno ajatus itsensä lohduttamisesta: mitä, jos tulevaisuuden minä voisi tulla supersankarienkelinä johonkin tiettyyn hetkeen lohduttamaan ja kuiskaamaan, että kaikki tulee menemään hyvin. Työllistymiseni on kiinni siitä, mitä saan itse aikaan, ja siksi huoli selviytymisestä saattaa vieläkin iskeä.
Ehkä kahdeksankymppinen Tuure-vaari voisi välillä tulla kuiskaamaan korvaani, että kaikki on hyvin.”
Tuure Kilpeläiseltä, 53, ilmestyy lokakuussa soololevy.
Juttu on julkaistu Elämäni kuva -palstalla Anna-lehdessä 39/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous