Juha Itkosen kolumni: Kun hävisin pojalleni kädenväännössä, tunsin olevani väistyvä leijonauros

Väänsin 17-vuotiaan kanssa kättä, ja lopulta kämmenselkäni kopsahti pöytään. Tuntuu ristiriitaiselta olla enää toiseksi vahvin mies perheessään, Juha Itkonen kirjoittaa.

Haastoinko itse vai tulinko haastetuksi? Jostain syystä en muista. Joka tapauksessa istuimme siinä äkkiä vastatusten, seitsemäntoistavuotias poikani ja minä. Kyynärpäät olivat pöydässä kiinni ja puristusote toistemme käsistä tiukka. Muut perheenjäsenet oli huikattu katsomaan.

Väänsimme oikealla ensin. Pitkään taistelu vaikutti tasaväkiseltä. Hitaasti mutta vääjäämättä kyynärvarteni alkoi kuitenkin painua alaspäin, kunnes kämmenselkäni lopulta kopsahti pöydän pintaan.

”Yleisö hurrasi voittajalle, joka vaikutti itsekin yllättyneeltä.”

Toistimme heti perään taiston vasemmalla. Se kesti yhtä kauan, mutta lopputulos oli sama. Yleisö hurrasi voittajalle, joka vaikutti itsekin yllättyneeltä. Poika kysyi minulta, olinko varmasti vääntänyt tosissani. Teki mieli valehdella, mutta kerroin totuuden: annoin kaikkeni ja ehkä vähän ylikin.

Seuraavana päivänä lähdin juoksemaan yksitoistavuotiaan poikani kanssa. Poika harrastaa jalkapalloa joukkueessa, ja joululoman ajaksi pelaajille oli laadittu omatoiminen harjoitusohjelma. Koska yksin juokseminen on ikävää, lupauduin mukaan ohjelman mukaiseen juoksutreeniin.

Tamppasimme ensin kymmenen minuuttia tasaisen leppoista lenkkitahtia. Se sopi askelelleni hyvin. Sitten alkoivat vedot: neljä kertaa neljä minuuttia kovavauhtista juoksua ja aina vetojen välissä kahden minuutin kävelypalautus. Vanhana lapsimailerina olin etukäteen ajatellut, että harjoituksen tässä osuudessa joudun pidättelemään menoani ja raahaamaan poikaa perässäni.

Niin ei kuitenkaan ollut. En ollut kilpikonna mutta en enää jäniskään. Paljon enemmän jänikseltä vaikutti yksitoistavuotias, joka nakutti edessäni tasaisen tappavaa tahtia. Olisin kyllä vielä päässyt pojastani ohi, koivet olivat niin paljon lyhyemmät että hän joutui antamaan liikaa tasoitusta, mutta jo vuoden parin päästä tilanne on toinen. Jos hän jatkaa jalkapallouraansa, minusta ei kohta enää ole hänen sparraajakseen.

Koska vielä siihen pystyin, heittäydyin rooliini antaumuksella. Kun poika viimeisessä vedossa alkoi selvästi vähän löysäillä, haastoin häntä vetämään loppuun asti täysillä. Kehotin pitämään kädet mukana juoksussa, se on tärkeämpää kuin moni tajuaa. Jalkapallosta en ymmärrä paljon mitään mutta juoksukin on tekniikkalaji, juoksemista minulle on opetettu ja juosta osaan.

Yksitoistavuotiasta kommentointini tietysti ärsytti. Itse virkistyin. Polveni ei ehkä noussut niin kuin ennen mutta yhä se nousi, ja sitä paitsi minulla oli kilometrejä takana, elämä opettaa kestävyyttä. Minulla oli nuorelle futarilleni jotain annettavaa.

Tulee se päivä, jolloin tämäkin poika vääntää kämmenselkäni pöydänpintaan. Niin tekee myös se kolmas, joka nyt on viisivuotias – hänellehän se on sitten aikanaan kaikkein helpointa. Mutta vielä ei onneksi olla siinä pisteessä. Olen yhä toiseksi vahvin mies perheessämme, ja sitä paitsi varmasti sitkein. Muitakin edelleen hallussani olevia ykkössijoja voisin luetella, mutta ehkä jätetään tämä nyt tässä tähän.

Omien jälkeläistensä kanssa kilvoittelussa on jotain huvittavan primitiivistä. Erityisesti kädenvääntöpöydässä tuntui siltä kuin valtikka olisi siirtynyt vanhemmalta uroseläimeltä nuoremmalle. Ja vaikka onkin hienoa nähdä lastensa kasvavan, valehtelisin jos väittäisin, ettei tappio kirvellyt. Sehän tuli uniin asti.

”Valehtelisin jos väittäisin, ettei tappio kirvellyt. Sehän tuli uniin asti.”

Seitsemäntoistavuotias on siinä kultaisessa iässä, jossa voimaharjoittelu tuottaa nopeita ja näkyviä tuloksia. En ole koskaan oikein innostunut kuntosalilla käymisestä, mutta siinä iässä viihdyin itsekin kavereitteni kanssa Hämeenlinnan Kunto-Keitaalla. Halusin ennen kaikkea rinta- ja hauislihakset ja sainkin sellaiset, ainakin hetkeksi. Se kävi naurettavan helposti.

Paljon työläämpää ja vähemmän palkitsevaa on yrittää pitää voimistaan kiinni viittäkymppiä lähes­tyessään. Tavoitteet ovat muuttuneet kosmeettisista pragmaattisiksi: olisi kiva jos hartiat eivät olisi lukossa eikä selkään sattuisi. Lisäksi tavoitteena on tietysti pystyä antamaan edes jonkinlainen vastus omille lapsilleen.

Siinä onneksi esikoisen kanssa onnistuinkin. Vielä monta päivää voittonsa jälkeen hän valitteli käsivarsiensa kipeyt­tä. Ainakaan väistyvä leijona ei myynyt nahkaansa halvalla.