Juha Itkosen kolumni: Oman kasvimaan viljeleminen on opettanut nöyryyttä luontoa kohtaan

Ryhdyin pienviljelijäksi neljä vuotta sitten. Ensimmäisen kesän jälkeen olin vaarassa ylpistyä nostaessani maasta kookkaita ja kauniita perunoita, mutta nykyisin polvistun kasvimaalle nöyränä, Juha Itkonen kirjoittaa.

Neljä vuotta sitten elämässäni tapahtui samaan aikaan kaksi isoa asiaa: minusta tuli suurperheen isä ja iskin käteni multaan. Asioilla ei ole välitöntä yhteyttä, mutta molemmat ovat vaikuttaneet merkittävästi sekä ajankäyttööni että ajatteluuni.

Omassa mielessäni ne myös automaattisesti yhdistyvät, sillä kun elokuussa 2017 olimme lopulta saaneet ennenaikaisina syntyneet kaksosemme sairaalasta luoksemme, aloin myös repiä juolavehnää uuden kesäpaikkamme kesannolle päässeestä pellosta. Mielessä siinsivät seuraavan kesän viljelykset, ja katse oli muutenkin vahvasti suuntautunut tulevaisuuteen. Oli sellainen tunne, että jotain oli peruuttamattomasti muuttunut ja jotain aivan uutta edessä.

Vanhemmuudesta minulla oli onneksi jo aiempaa kokemusta. Ihmistaimien kasvu on kaikessa ihmeellisyydessään myös ihanan ennustettavaa: kun katselen kaksosiani nyt, minun on jo suorastaan vaikea muistaa niitä puolimetrisiä pötkylöitä, jotka sujahtivat vaivattomasti syliini kummatkin yhtä aikaa. Tietenkään kaikki ei aina ole sujunut kuin tanssi, vanhemmuuteen kuuluu väistämättä myös vaikeuksia ja huolta, mutta olen kuitenkin tuntenut olevani omalla mukavuusalueellani ja joskus jopa tietäväni mitä teen.

Samaa ei voi sanoa multapuolesta. Mummini kanssa kävin jonain kaukaisina kesinä aina välillä hänen viljelyspalstallaan, ja jonain yhtä kaukaisena syksynä silloisen tyttöystäväni isovanhempien pellolta nostettiin talkoilla perunat. Olin poiminut mansikoita, viinimarjoja ja omenia. Siinäpä suurin piirtein kaikki.

Nyt on sitten alkanut neljäs kesä, jonka kuluessa yritämme yhdessä vaimoni kanssa saada maasta nousemaan jotain. Toki ”jotain” ei ole se varsinainen ongelma, sillä jotainhan sieltä nousee joka tapauksessa. Ensimmäinen suuri yllätys pienviljelijän urallani on ollut kasvun automaattisuus ja kokonaisvaltaisuus: en ollut ymmärtänyt, miten nopeasti ruoho ja varsinkin rikkaruohot kasvavat.

”Toinen yllätys onkin sitten ollut kasvun hauraus.”

Toinen ja yhtä suuri yllätys onkin sitten ollut kasvun hauraus. Kuvittelin esimerkiksi puiden istuttamista jotenkin mekaaniseksi toiminnaksi. Istutetaan omenapuita, omenapuut alkavat kasvaa. Pian pihassa on omenapuutarha, josta poimitaan omenoita. Helppoa, yksinkertaista ja vaivatonta.

Ikävä kyllä näinhän asia ei ole. Muun muassa peuroilla ja jäniksillä on siihen sanomista, ja peuroja ja jäniksiä on itäisen Uudenmaan maaseudulla paljon. Ne eivät kunnioita tontinrajoja vaan kohtelevat kaikkea maata tasavertaisesti, toisin sanoen kuin omaansa. Jotenkin kyllä ymmärrän tämänkin, mutta hermoja se koettelee.

Ilmakehän liikkeet eivät nekään suostu ohjailtavikseni. Näidenkin vuosien aikana olen ehtinyt nähdä saman pellon jo monta kertaa sekä rutikuivana että vedestä seisovana. Kumpikin on luonnollisesti uhka kasvulle, muttei kuitenkaan rikkaruohojen kasvulle. Maailma on viritetty niin, että ne kasvavat varmasti.

Epäonnistumisen kokemuksia on siis riittänyt. Jos ehkä ensimmäisen, aurinkoisen viljelykesäni kookkaita ja kauniita perunoita nostaessani olinkin vaarassa sortua ylpeyden syntiin, viimeistään nyt polvistun pihallamme maahan nöyränä ja hyväksyn, että se antaa jos on antaakseen. Luonto suuri, ihminen pieni.

Sanotaan, että ihmisen täytyy olla itselleen armollinen. Ajatukseen törmää nykyään usein, ja joskus myös riitelen sen kanssa. En esimerkiksi kirjoittaessani ajattele, että minun pitäisi antaa itselleni armoa. Päinvastoin, minun pitäisi jaksaa olla vaativa ja haastaa itseni, sillä kirjoittaa minä osaan, ja kirjoittaminen on lisäksi työni. Riman pitääkin olla korkealla.

Kasvimaalle ajatus sen sijaan sopii täydellisesti. Siellä en ole aikaansaava ammattilainen vaan puuhasteleva amatööri. Jos yritän suorittaa tai mitata tuloksiani, ahdistun ja suistun epätoivoon. Kilvoittelevalle ja kunnianhimoiselle kirjailijaminälleni ei pellolla ole käyttöä.

Sama pätee pitkälti vanhemmuuteen. Otan sen vakavammin kuin viljelyn, pelissä on paljon enemmän, mutta vaikka juuri äsken ylistinkin ihmistaimien kasvun ennustettavuutta, tietenkin myös lasteni kasvu noudattaa omia lakejaan. Kasvavathan he, mutta mihin suuntaan? Nelivuotiaitteni kanssa voin vielä kuvitella olevani jotenkin ohjaksissa, mutta kuusitoistavuotiastani katsoessa en enää mitenkään.

”Voin siis vain iskeä käteni multaan ja toivoa parasta.”

Voin siis vain iskeä käteni multaan ja toivoa parasta. Nauttia kasvun ihmeistä, sillä ihmeitähän ne aina ovat – myös sellaiset, jotka jollain yhteisellä sopimuksella olemme määritelleet ei-toivotuiksi. Mikä edes on rikkaruoho? Kitkiessään maata sitäkin joutuu usein miettimään.