Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Toivoin ikkunaa, josta näkisin omaan lapsuuteeni – neljävuotiaan ratkaisuehdotus kuvaa pienen pojan ajatusmaailmaa

Oman menneisyyteni muistelu ei avaa minulle lasteni arvoitusta. On silti kiehtova ajatus, millaista tietopankkia ihminen ikääntyessään sisälleen kerää, Juha Itkonen kirjoittaa.

Teksti:
Juha Itkonen

Oman menneisyyteni muistelu ei avaa minulle lasteni arvoitusta. On silti kiehtova ajatus, millaista tietopankkia ihminen ikääntyessään sisälleen kerää, Juha Itkonen kirjoittaa.

Nelivuotiaan poikani pehmoleluperhe, sympaattinen ja varsin sekalainen seurakunta, josta kerroin jo yhdessä aiemmassa kolumnissani, jatkaa arkista elämäänsä. Välitän teille tärkeimmät kuulumiset.

Rassukka-nalle on saanut pikkuveljen, Antti-nimisen apinan. Varhaisista tiedoista poiketen Rassukan pandaisä Malmi ei ollutkaan kuollut vaan ilmestyi jossain vaiheessa keväällä perheensä pariin ja on viihtynyt kotona siitä lähtien. Myös Malmin ulkonäöstä päätellen identtinen kaksosveli Pepe asuu nykyään samassa melko miesvaltaisessa taloudessa. Syyslomalla Rassukan ja Lailan lähtiessä reissuun Malmi, Pepe ja Antti jäivät kolmisin kotiin. Olin hieman huolissani ruokahuollosta, mutta ongelmia ei kuulemma ollut: Malmi on keittiössä pätevä ja osaa laittaa pastaa, perunamuusia, lihapullia ja hernekeittoa.

”Mietin, mitä kaikkea omissa lapsenaivoissani on aikanaan mahtanut liikkua.”

Seuratessani sivusta tämän perheen elämää sisälläni risteilee monenlaisia tunteita. Luonnollisesti nautin poikani jutuista ja iloitsen mielikuvituksen vapaasta lennosta. Toisaalta tunnen myös haikeutta, sillä koko Rassukan perhe on tuomittu katoamaan. Aikuisena poikani ei todennäköisesti muistaisi sitä enää lainkaan, ellen luonteeni mukaisesti toimisi tässä hänen kirjurinaan.

Mietin sitäkin, mitä kaikkea omissa lapsenaivoissani on aikanaan mahtanut liikkua. Millainen pieni ihminen olen ollut ja mitä olen puuhaillut, jonain aivan tavallisena torstai-iltana Hämeenlinnan Papinniityntiellä syksyllä 1979? Kerran katsellessamme nelivuotiaiden kaksostemme leikkejä vaimoni kanssa yhdessä ajatukseni muotoutui lauseiksi. ”Olisipa joku pieni ikkuna, josta voisi kurkistaa omaan lapsuuteensa”, sanoin hänelle. Nelivuotias kuuli, ponnahti pystyyn lattialta ja asteli ikkunan viereen. ”Tässä on isi ikkuna”, hän sanoi. ”Tästä sä voit kurkistaa.”

Nelivuotiasta itseäni en pysty näkemään, vaikka kurkistelisin kuinka. 16-vuotiaan version sielustani ja ruumiistani muistan sen sijaan jo varsin hyvin. On todella olemassa ikkuna, ja koska vanhin lapseni on juuri tällä hetkellä 16-vuotias poika, sille on myös käyttöä. Melko usein, erityisesti silloin kun en ymmärrä poikaani ja hänen käytöstään, hakeudun sen ääreen.

Siitä on kyllä apua. Muistan äkkinäisen ja valtavan avautumisen tunteen: kaikki asiat tapahtuivat ensimmäistä kertaa ja tuntuivat siksi käsittämättömän suurilta ja merkittäviltä. Muistan tästä syntyneen riemun, mutta muistan myös pelon, jota lapsuudesta erkaantuminen aiheutti. Muistan, että sosiaalinen elämä tuntui tärkeämmältä kuin koulunkäynti. Silti koulukin oli vaativampaa kuin ennen. Yhtälö oli joskus hankalasti ratkaistavissa ja varsinkin äitini hanakka muistuttamaan, jos hänen mielestään ratkoin sitä väärin.

Pystyn siis oman kokemukseni perusteella jossain määrin asettumaan 16-vuotiaan nahkoihin. Kuitenkin nimenomaan vain jossain määrin, sillä en ole 16-vuotias enää. Olen 46, eikä tämäkään ikä ole aivan yksinkertainen, osa entisistä ongelmista on kadonnut kokonaan mutta ikävä kyllä uusia on ilmaantunut tilalle, yritän ratkoa niitä samalla kun poikani ratkoo omiaan.

Ikkuna on siis tahrainen ja säröillä. Näkymään ei ole luottamista. Sen ääreen ei sitä paitsi ehkä kannatakaan juuttua liian pitkäksi aikaa, sillä kurkistusikkunastani avautuva maisema on osittain vanhentunut ja ennen kaikkea mieleni sisäinen. Oman menneisyyteni muistelu ei avaa minulle lasteni arvoitusta.

”16-vuotiaallekin suurin osa ihmisen elämänkaaren vaiheista on vielä tuntemattomia.”

On silti kiehtova ajatus, millaista tietopankkia ihminen ikääntyessään sisälleen kerää. Nelivuotiaalle on olemassa vain nykyhetki ja välitön menneisyys – ei ole mitään, mihin hän olemisensa kokemusta vertaisi. 16-vuotiaallekin suurin osa ihmisen elämänkaaren vaiheista on vielä tuntemattomia. Siinä vaiheessa jokin käsittämätön nelikymppisyys ei voisi vähempää kiinnostaa, eikä tämä ole moite, olisi luonnotonta jos se kiinnostaisi.

Pikku hiljaa ymmärrys kuitenkin lisääntyy. Elämän edetessä ihmisasumukseen syntyy väistämättä yhä uusia ikkunoita – ne ilmestyvät seinään kuin itsestään ja avartavat näköalaa. Tämä ei vielä automaattisesti tarkoita, että vanhetessaan viisastuisi, mutta avaa ainakin sellaisen lohdullisen mahdollisuuden kaiken väistämättömän luopumisen vastapainoksi. Nelivuotiaan mielikuvitusta minulla ei enää ole, ikävä kyllä, mutta toisaalta on myös paljon sellaista, mitä ei enää tarvitsekaan pelkästään kuvitella. Sen tietää.

Juha Itkonen

Juha Itkonen on kirjailija ja perheenisä, joka yrittää muistaa huomata ihmeet ympärillään. Anna Juhalle palautetta: juha.itkonen@icloud.com

X