– Sittemmin hänen mustasukkaisuutensa on lieventynyt.
– Sittemmin hänen mustasukkaisuutensa on lieventynyt.
Itsetuntemus

Äidin ja tyttären vaikea suhde: ”Äiti järjesti minulle niin täydellisen tiputuksen, että vasta nyt näin hänet realistisesti”

Tyttären ja äidin välisessä suhteessa on paljon odotuksia ja toiveita. Milloin niistä kannattaa hellittää?
Teksti: Kaisa Pastila  Kuvat: Tinka Lindroth

Nainen, 64, Helsinki: ”Toivon, että suhteemme olisi rennompi”

Olen läheinen äitini kanssa. Olen esikoinen ja ainoa tyttö sisaruksistani. Tapaan äitiä ainakin kerran viikossa, ja soittelemme monta kertaa viikossa. Yhteinen juttumme on teatteri. Viisi vuotta sitten meillä oli kriisi. Kun mieheni jäi eläkkeelle, äiti koki, ettei hän voinut enää viettää niin paljon aikaa kanssani kuin olisi halunnut. Hän saattoi murjottaa esimerkiksi käydessään meillä syömässä.

Sittemmin hänen mustasukkaisuutensa on lieventynyt, mutta edelleen koen välillä, että äiti yrittää hallita jollain tavalla ajankäyttöäni. Jos olen menossa äitini kanssa syömään tai kahville, hän varmistaa jo hyvissä ajoin, etten ole sopinut tarkkaa kotiinpaluuaikaa mieheni kanssa.

Hän toivoo aina, että istuisin kauan hänen kanssaan – kolme tuntia on hänelle lyhyt aika treffeihin. Tai jos olemme lähdössä mieheni kanssa mökille, äiti saattaa sanoa minulle: ’Kohta te varmaan muutatte kokonaan sinne mökille, kun sinäkin pääset eläkkeelle.’

Välillä pohdin, onko äidin ja minun suhde liian tiivis. Vietänkö liikaa aikaa äidin kanssa? Pohdiskelen myös, olenko jollain tavalla liian kiinni äidissä. Olen itsenäinen enkä koskaan kysy omissa päätöksissäni hänen mielipidettään, mutta onko minulla sittenkin jokin tarve peilata ajatuksiani hänelle?

”Tajusin, ettei hän käyttäydy niin kuin valtaosa ihmisistä.”

Elämässäni minulla on ollut tilanteita, jolloin olen turvautunut häneen. Kun olin parikymppinen ja vakava parisuhteeni katkesi, tukeuduin voimakkaasti äitiin.

Myöhemmin, kun löysin mieheni, nojasin vahvasti äitiin aina, kun mieheni oli työmatkoilla ulkomailla. Oma äiti oli ikään kuin ’varaperheeni’. Olen myös miettinyt, onko äitisuhteestani tullut osittain siksi niin vahva, että olen valinnut vapaaehtoisen lapsettomuuden.

Välillä tuntuu pahalta, kun äiti valittaa minulle yksinäisyyttään. Se on minusta myös vähän outoa, koska tiedän, että hänellä on laajat verkostot ja vilkas seuraelämä. Toivoisin, että suhteeni äitiin muuttuisi vähän rennommaksi. Kunpa osaisin päästää irti velvollisuudentunnostani ja sanoa äidille herkemmin, etten ehdi tavata. Minusta äiti ei saisi myöskään syyllistää minua niin paljon.

Jo nyt tunnistan jotain kevenemistä väleissämme: emme kumpikaan ole enää niin kärkkäitä kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Olen alkanut ajatella, että sanon äidille vain kivoja asioita.”

Nainen, 42, Helsinki: ”Äiti jätti minut pulaan”

Viime kesä muutti lopullisesti äidin ja minun välit. Olin sopinut hänen kanssaan lastenhoitoviikosta, mutta äiti perui lupauksensa aivan viime hetkellä ja jätti minut pulaan – hän ilmoitti, että lähtisikin ulkomaille auttamaan ystäväänsä. Olin niin raivoissani ja pettynyt, etten puhunut äidilleni kolmeen kuukauteen. Se on pisin aika, jonka olemme olleet hiljaisuudessa.

– Sain apua tilanteen läpikäymiseen terapeutiltani.

– Sain apua tilanteen läpikäymiseen terapeutiltani.

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun petyn siihen, ettei äiti valitsekaan minua tai lapsenlapsiaan, vaan joku muu menee etusijalle hänen prio­riteettilistallaan.

Tässä kerrassa oli kuitenkin jotain uutta.

Äiti järjesti minulle niin täydellisen tiputuksen, että vasta nyt näin hänet realistisesti. Tajusin, ettei hän käyttäydy niin kuin valtaosa ihmisistä, vaan toimii tosi impulsiivisesti. Hän on hukassa usein.

Näin myös ensimmäistä kertaa itseni ulkopuolelta: olin yhä se pikkutyttö, joka toivoi, että äiti muuttuisi.

Sain apua tilanteen läpikäymiseen terapeutiltani. Olen käynyt pari vuotta hänen luonaan. Hakeuduin alun perin terapiaan juuri äitisuhteen takia. Terapeutin kanssa ymmärsin, ettei minun kannata enää laskea äidin varaan. En halua enää pettyä uudelleen. Viimeinkin osasin päästää irti. Tuntui tosi vapauttavalta. Ymmärsin myös, että perheelläni on vahva tukiverkko ilman äitiäkin ja että voin löytää muita tapoja korjata surun ja kaipuun tunteita itsessäni kuin toivomalla, että äiti olisi luotettavampi tai empaattisempi.

Parin kuukauden päästä tuli vielä isompi oivallus.

Kerroin terapeutille, että olen tosi väsynyt. Tunsin, että töissä minusta otettiin kaikki irti ja kotona sama jatkui. Terapeuttini vastasi: ’Mitä jos määrittelisit äitiy­den uudelleen niin, ettei se ole vastareaktio siihen, millainen oma äitisi on? Mitä jos toteuttaisit omaa äitiyttäsi vapaana niistä pettymyksistä ja odotuksista, joita sinulla on ollut äitisuhteessasi?’ Meni tovi, ennen kuin tajusin, mitä hän tarkoittaa. Tullessani töistä kotiin eräänä päivänä istahdin pienimmän lapseni viereen olohuoneen lattialle ja annoin itseni vain olla. Ymmärsin, että koska olin halunnut olla niin paljon kaikkea, mitä oma äitini ei ole, olin tehnyt itselleni liian tiukat raamit.

En antanut itseni uupua ja vaadin itseltäni esimerkiksi täydellistä tunteiden säätelyä, koska olin kokenut, minkälaista on kasvaa sellaisen ihmisen kanssa, joka on kaoottinen tunteissaan ja purkaa väsymystään, ahdistustaan ja raivoaan lapsiinsa. Tämän oivalluksen ansiosta minussa vapautui paljon energiaa ja iloa.

Hyväksyn nyt, ettei äidin ja minun suhde muutu. Toivon silti, että hän ja lapseni voisivat luoda vapaamman suhteen välilleen. Aion tehdä kaikkeni sen eteen. Lähetän joka päivä äidille yhden kuvan hänen lapsenlapsistaan tai jonkin hassun sut-kauksen, jonka nuorempi lapseni on sanonut. Tiedän, että äiti tulee iloiseksi ja onnelliseksi viesteistäni.”

Nainen, 45, Helsinki: ”En osaa sanoa äidille: Rakastan sinua”

Äitisuhteeni on ollut aina huono. Koen, ettei minulla ole ollut lämmintä ja rakastavaa yhteyttä äidin kanssa, emmekä ole koskaan pystyneet puhumaan mistään syvällä tasolla. Kärsin asiasta varsinkin nuorena aikuisena, kunnes tultuani itse äidiksi päätin, etten anna äidin enää viedä minulta energiaa. Psyykkasin itseäni: ’Ei tämä ole niin vakava asia. On muitakin, joilla on huono äitisuhde. Kyllä se siitä!’

”Suhteemme ei ole kypsynyt lainkaan 15 vuodessa.”

Viime aikoina äitisuhde on kuitenkin alkanut painaa minua uudestaan. Äiti on nyt 80-vuotias.

Olen alkanut tunnistaa itsessäni kasvavan huolen siitä, että hänen kuolemansa lähestyy ja välimme ovat edelleen huonot. Suhteemme ei ole kypsynyt lainkaan 15 vuodessa, mikä on minulle jonkinasteinen pettymys. Luulen, että nuorempana kuvittelin, että kunhan itse olisin vanhempi ja kokenut enemmän elämää ja omien lasten kasvua, välini äidin kanssa muuttuisivat vähemmän painaviksi.

Mutta edelleen kaikki kommunikointi ja äidin kanssa tekemisissä oleminen on minulle vaikeaa. Kohtaamiset ovat jännittyneitä. Kivahdan hänelle helposti. Näen toisinaan painajaisia, että olen äidin sängyn vieressä ja hän on kuolemassa, mutta en edelleenkään osaa sanoa hänelle mitään. Tiedän sisimmässäni, että minun pitäisi vihdoin sanoa jotain lämmintä tai pyytää anteeksi, mutta vieläkään minusta ei irtoa mitään. ’Mitä jos en edes siinä kohtaa pysty sanomaan: rakastan sinua?’ pohdin itsekseni.”

Artikkelia korjattu 2.5.2022. Kirsi Hiilamon vastaukset ovat nyt oikeassa järjestyksessä.

X