Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Turvatarkastuksessa kohtaamani venäläiset saivat minut raivon valtaan – mikä erottaa hyvän ja vaarallisen tunnekuohun?

Nopeat tunnereaktiot ohjaavat maailmaa yhä enemmän, mikä saa miettimään, olisiko asioita parempi ajatella järjellä. Joskus tunne on silti oikea moraalinen kompassi, Juha Itkonen kirjoittaa.
Teksti: Juha Itkonen

Turvatarkastusjärjestelyt Helsinki-Vantaalla oli laitettu uusiksi sitten edellisen lentoni. Päästyäni lähietäisyydelle hihnasta en ollut varma, miten toimia.

Takanani tulleet eivät epäröineet. Muutaman sekunnin miettiminen, ja edessäni seisoi kuusi vauraan oloista venäläistä. Siinä he riisuivat kalliita päällystakkejaan, laskivat koreihin arvokelloja ja koruja, eivätkä he huomioineet minua millään tavalla, he olivat kuin olisivat omistaneet koko lentokentän.

”Jumalauta, minä ajattelin. Teidän maanne käy hyökkäyssotaa keskellä Eurooppaa.”

Jumalauta, minä ajattelin. Teidän maanne käy hyökkäyssotaa keskellä Eurooppaa. Te aiheutatte kaaosta kaikin mahdollisin keinoin. Te olette päästäneet Putinin valtaan. Te annatte tämän tapahtua. Minun mielestäni teillä ei siis pitäisi olla mitään asiaa minun maahani, ei juuri nyt. Ja ainakaan teidän ei pitäisi etuilla.

Pidin kaiken tämän sisälläni. Katselin rikkaita venäläisiä ja mietin, minne he mahdollisesti olivat matkalla. Syvemmälle Schengen-alueelle, kartanoihinsa jossain Toscanassa tai Rivieralla, ja heidän Teslansa ja Bemarinsa tukkivat kotilentokenttäni parkkihallit. Tämä oli väärin. Olin siitä varma.

Vanhojen hyvien aikojen kunniaksi, siitäkin huolimatta, että ajat eivät ole sen enempää vanhat kuin hyvät, menin ottamaan matkanaloitustuopin Oak Barreliin. Kyseessä oli tosin työmatka, mutta oli ilta ja turvatarkastusepisodin jälkeen tarvitsin jotain rauhoittavaa.

Tarkastelin tunnettani ja sen yllättävää voimakkuutta. Palauttelin mieleeni rationaalisia argumentteja. Kaikki venäläiset eivät kannata sotaa. Kollektiivinen syyllisyys on aina ongelmallinen ajatus. Sitä paitsi turistiviisumien myöntämistä venäläisillehän on jo EU-tasollakin päätetty merkittävästi vähentää.

Kiukkuni oli kohdistunut pelottavan automaattisesti kokonaiseen kansakuntaan. Siksihän sotia juuri syttyy: lietsotaan nationalistisia tunteita, jotka epäinhimillistävät vihollisen ja oikeuttavat tappamisen. Sodat käydään aina tunteella, mitään järkeä niissä ei ole.

”Nopeat tunnereaktiot ovat kiihottavia, niihin jää koukkuun.”

Tunteet ovat vaarallisia, myös omani. Ikävä kyllä ny­kyään oikeastaan koko maailmaa pyörittävä rakenne, sosiaalinen media, perustuu nimenomaan tunteisiin. Nopeat tunne­reaktiot ovat kiihottavia, niihin jää koukkuun, ja tämä kollektiivinen riippuvuus tekee yhteisten ongelmiemme ratkaisemisesta entistä vaikeampaa.

Mieluummin siis ajattelisin järjellä, ajattelin tyynesti ja siemailin oluttani. Maailma pysyisi raiteillaan, jos kaikki muutkin ajattelisivat. Ihminen ei voi luottaa tunteeseensa.

Jatkoin kuitenkin ajattelua ja pääsin pian uudestaan umpisolmuun. Muistelin tunnettani helmikuussa, kun sota oli juuri syttynyt. Luotan siihen edelleen täydellisesti. En halua sen hälvenevän, päinvastoin: haluan pitää tunteestani kiinni niin tiukasti kuin suinkin.

Mehän nimittäin totumme kaikkeen. Unohdamme. Vallitseva asioiden tila vakiintuu todellisuudeksi, jossa jokainen ihminen elää omaa pientä elämäänsä. Kaikki kallistuu. Korot nousevat. Sähkölaskut ovat mustaa huumoria. Herää täysin ymmärrettävästi uusia, voimakkaita tunteita, ja se helmikuinen tunne uhkaa hiipua ja jäädä niiden alle.

On välttämätöntä muistaa, että tämä kaikki ikävä tapahtuu sodan takia. Se on sotaa – ei läheskään yhtä hirvittävää kuin taistelut Ukrainassa, mutta samaa sotaa silti. Sen aloitti Venäjä.

Sodan kesto on tuntematon ja lopputulos epäselvä. Mutta ei vastapuolella ainakaan mitenkään mahtavasti mene. Sen kortithan ovat nyt täysin avoimesti pöydällä. Luopukaa pakotteista, niin kaasu virtaa taas ja selviätte talven yli. Järjellä ajatellen houkutteleva tarjous, tosin ainoastaan lyhyellä tähtäimellä, mutta lyhyellä tähtäimellähän ihmisillä on tapana ajatella.

Siksi tarvitaan ehdottomasti myös tunnetta, minä ajattelin ja laskin tyhjän tuoppini pöytään. Sillä jos länsi tulevana talvena tarttuisi tarjoukseen, keskeyttäisi aseavun ja lopettaisi pakotteet, miltä meistä sitten tuntuisi?

Iloitsisimmeko vilpittömästi halvemmasta sähköstä ja edullisemmasta bensiinistä?

Veikkaan, että emme. Luulen, että olo olisi ontto ja itseinho kalvaisi mieltä. Siitä olisi vielä vaikeampi jatkaa kuin vaikean talven jälkeen väistämättä koettavasta keväästä. Minusta tuntuu, että arvojamme ja yhteiskuntajärjestelmäämme kannattaa kyllä puolustaa viimeiseen asti.

X