Kolumnit

Jyrki Lehtola: Nainen, melkein kuin ihminen

Teksti: Jyrki Lehtola

Minulla olisi tällainen naisia kiinnostava elokuvaidea, koska naiset ovat ihmisiä, joita kiinnostavat a) naiset ja b) vain naisia kiinnostavat asiat.

On sota. Ihmisiä evakossa. Viisi naista päätyy eroon miehistään. Miten he selviävät? He löytävät metsästä autiotalon. Talo on romahduspisteessä, sille täytyy tehdä jotain.

Naiset ryhtyvät työhön. Onnistuvatko he, tuleeko talosta asuttava, siisti, kaunis, kodikas? Löytyykö jostain sopivaa verhokangasta? Luvassa on paljon komediallisia hetkiä, kun kaikki ei suju niin kuin pitäisi.

Ja viiden naisen ryhmä, pysyykö se koossa vai hajoaako se naisille tyypilliseen selkään puukottamiseen? Sitä elokuvassa jännitetään.

Lopulta talo on asuttavassa kunnossa ja sotakin loppuu. Puolisot saapuvat taloon. Naiset ovat valmistaneet ruokaa, ja miehet ryhtyvät naureskellen korjaamaan naisten huolimattomasti tekemää remonttia. Lopussa tanssitaan kesäyössä.

Elokuvan sanoma olisi merkittävän feministinen: se, että naisenkin vahvuuksilla, kuten verhokankaan etsimisellä, on oma paikkansa historiassa.

Pari viikkoa sitten tiedotettiin tuoreimman Tuntematon sotilas -elokuvan miehityksestä. Tummasävyisissä pressikuvissa nuorehkot näyttelijämiehet katsoivat vakavina kameraan, olihan kyseessä sota, tai ainakin sotaelokuvan markkinointi.

Tuntemattoman sotilaan jokainen filmatisointiuutinen herättää paljon keskustelua. Yhden mukaan jokaisen sukupolven on päivitettävä sotanäkemyksensä, toisen mukaan tämä miehisten ominaisuuksien kuvaaminen Väinö Linnan hahmojen kautta voisi jo loppua.

Ei voi loppua. Vaikka on sota, Tuntemattoman sotilaan maailma on turvallinen. Ei ole liikaa naisia aiheuttamassa epävarmuutta, tulkintaongelmia ja esittämässä tyhmiä kysymyksiä. On vain mies, sota, historia, Suomen tulevaisuus – elokuvan ja miehen kokoisia asioita.

Jossain lehdessä ivattiin uuden filmatisoinnin kritisoijia, jotka kuulemma ajattelevat näin: ”Miksi taas uusi Tuntematon sotilas? Äijiä, sotaa, historiaa. Miksei mieluummin elokuvaa vaikka sukupuolittamisen prosesseista?”

Niinpä. Toisella puolen sota, historia ja vakavat miehet. Toisella puolen ”sukupuolittamisen prosessit”, naisten pikku puuhailua, kakun koristelua.

Ikivanhan ajatuksen mukaan myytti Suomesta maailman tasa-arvoisimpana maana estää todellisen tasa-arvon saavuttamisen.

Valistuneen minäkuvamme mukaan me olemme tasa-arvoinen, vapaa pohjoismaa, jossa tytöt ja pojat saavat saman koulutuksen ja jossa ketään ei ainakaan kovin näkyvästi sorreta sukupuolen perusteella.

Valitettavasti kun näennäinen tasa-arvo on saavutettu, elää sen takana edelleen kasa vanhoja, ummehtuneita ajatuksia siitä, mikä on naisen ja mikä miehen maailma.

Järjestimme taannoin puolisoni kanssa kotonamme suurehkot juhlat. Seisoimme hetken puolitutun miehen seurassa kirjahyllyjen peittämässä olohuoneessamme. Puhuttuaan ensin puolisolleni ruoasta, vieras totesi minun ja puolisoni yhteisestä kirjahyllystä minulle, että onpa minulla paljon kirjoja.

Mitä tuohon olisi pitänyt vastata? ”Kyllä, minulla on paljon kirjoja, koska naiset eivät osaa lukea ja jos osaavat, eivät ne ymmärrä.”

Vastaavaa on tapahtunut ennenkin.

Ahdistavat kirjahyllymme nähtyään vieras kysyy minulta, mieheltä, olenko lukenut kaikki nuo kirjat. Puolisoni lukemaa kirjaa (jota en ole edes avannut) selaillessaan vieras kysyy minulta, mitä mieltä olen kirjasta.

Painettu sana on painavaa sanaa, josta naiselta ei kysytä, koska nainen liikkuu kevyemmässä maailmassa. Tasa-arvoisessa maassa on edelleen kaiken alla käsitys, että nainen siivoaa, luo kauneutta ja lukee silloin tällöin lehden, jossa kerrotaan kauneudesta. Mies lukee kirjoja ja valistaa, että historia, se on kuulkaa naiset kiinnostava asia, antakaapas kun kerron.

Vaikka kuinka leikkisimme sivistynyttä, tasa-arvoa itsestäänselvyytenä pitävää uuden ajan ihmistä, jostain se aina työntyy aina esiin: jaettu maailma, jossa naisilla pienet asiat, sukupuoliset prosessit; miehillä suuret, vaikeat, historialliset, sota, taistelu, kärsimys.

X