Kolumnit

Jyrki Lehtolan kolumni: Vanhat hyvät ajat – jossain vaiheessa jotkin asiat olivat yksinkertaisesti paremmin

Edistysaskeleet nopeuttivat ilmaston tuhoamista. Ravintoloiden kuljetuspalvelut ovat alipalkattuja aloja vailla mitään turvaa. Maaseudun ja kaupungin kuilu on tullut niin syväksi, että kaupungeissa ”maalaisesta” on tullut kuvailun sijasta haukkumasana, kirjoittaa Jyrki Lehtola.
15.8.2019 Teksti: Jyrki Lehtola

Opin vanhemmiltani yhteiskunnallisen toimintamallin siitä, että postinjakajalle kuuluu joulun aikaan viinipullo.

Kun postinkantajat eivät vielä vaihtuneet kuukauden välein, vaan sama jakaja jakoi samalle alueelle vuosikausia, jouluinen traditio perheessämme oli lahjoittaa postinjakajalle viinipullo.

Aikuisena jatkoin traditiota, joka tuntui mielekkäältä niin kauan kuin postinjakajan tunnisti ulkonäöltä ja tämä kantoi epäinhimillisen kokoisia paketteja ovelleni.

Traditio loppui viitisen vuotta sitten, kun en enää tiennyt, kuka jakoi postiamme. Postinjakajia oli vuoden sisällä useita, ja kun viimeisenä traditiojouluna annoin viinipullon tuntemattomalle postin jakaneelle naiselle, tämä hämmentyi siitä sanattomaksi. Pelkäsin maailman muuttuneen sellaiseksi, että menneisyyden malleja noudattamalla olin ylittänyt monta rajaa sen suhteen, mikä nykyään on sopivaa ja mikä ei.

Nyky-yhteiskunnassa on eräs väite, jota ei saa lausua ääneen, jos ei halua tulla leimatuksi konservatiiviseksi vanhukseksi, joka nostalgisoi kaikkea, mikä on ollut rumaa ja väärin.

Tuo väite on: ”Ennen oli paremmin”.

Ei kuulemma ollut. Sukupuolten tasa-arvo ei ollut edes unelma vaan sula mahdottomuus, huono vitsi. Rasismi oli avoimempaa eikä sitä hävetty, kun yleisissä saunoissa tehtiin analyyseja eri kulttuureista ja kansoista.

Suomi oli sulkeutunut maa, jossa ei tiedetty muita kahveja kuin suodatinkahvi. Kadut olivat autioita iltaseitsemältä, kaupat menivät kiinni avauduttuaan, eikä niistä saanut muuta kuin maksalaatikkoa, makkaraa tai hernekeittoa. Ravintolaruokaa ei saanut puhelimella tilattua suoraan kotiovella, ravintoloissa oli valittavana kolme annosta, jotka kaikki olivat lihaa, matkustaminen pois ankeudesta oli kallista eikä kukaan tiennyt mistään mitään, koska ei ollut internetiä, joka toi maailmaan yhteisöllisyyden.

”Suomi oli sulkeutunut maa, jossa ei tiedetty muita kahveja kuin suodatinkahvi. Kadut olivat autioita iltaseitsemältä.”

On se noinkin, mutta samalla edistysaskeleista on seurannut askelia taaksepäin.

Edistysaskeleet nopeuttivat ilmaston tuhoamista. Ravintoloiden kuljetuspalvelut ovat alipalkattuja aloja vailla mitään turvaa. Maaseudun ja kaupungin kuilu on tullut niin syväksi, että kaupungeissa ”maalaisesta” on tullut kuvailun sijasta haukkumasana. Internet ehkä yhdistää mutta kaivaa samalla kuiluja ihmisten väliin, oli kyse sitten Twitter-jankkaamisesta tai lounastapaamisesta, jossa yhteisöllisyys tarkoittaa kahta ihmistä puhumassa toisilleen puhelimiensa yli.

Jossain vaiheessa jotkin asiat olivat yksinkertaisesti paremmin. Ei sen myöntämisen pitäisi olla mahdotonta ja tehdä tyhjäksi niitä asioita, jotka ovat nyt paremmin.

Jossain tilanteissa menneisyys ja nykyisyys yhdistyvät toimivaksi sekasotkuksi, ja koska tämä kolumni alkoi postilla, tämä myös päättyy postiin.

Olin tehnyt väliaikaisen postin siirtoilmoituksen sukumökille Pohjois-Hämeeseen ennen kuin jouduin tapaturmaan ja peruin postin siirron. Kaikki tämä tapahtui puhumatta kenenkään kanssa, Postin oman puhelinapplikaation sisällä.

Postin siirto takaisin Helsinkiin onnistui applikaation maailmassa mutta ei sen ulkoisessa todellisuudessa. Suurin osa postista tuli sinne, minne sen ei pitänyt tulla, eli mökille. Koska en sairaalaosastolla ollut tilanteesta ajoissa tietoinen, laskut ehtivät muuttua perintätoimistokirjeiksi.

Ennen tällaisissa tilanteissa soitettiin maalaispitäjän postikonttoriin. Enää sellaista ei ole, joten olen valittanut asiasta kolme kertaa Postin palvelunumeroon. Siellä ystävälliset asiakaspalvelijat ovat luvanneet korjata ongelman välittömästi, ja pahoitteluna sain ilmaisia postimerkkejä. Silti posti jatkoi kulkuaan tyhjälle kesämökille niin, että aloin pelätä luottotietojeni menetystä.

Onneksi nykyajan ja menneisyyden teknologiaa sekä yhteisöllisyyttä yhdistämällä löysin väliaikaisen ratkaisun. Kesämökkimme lähellä on maatila, jossa leikin yli 40 vuotta sitten. Maatilalla asuu uusi sukupolvi, jonka olin tavannut viimeksi myös yli 40 vuotta sitten, mutta joihin olin kosketuksissa Facebookin Messengerin kautta, ja siksi maatilalta käydään nyt ystävällisesti kerran viikossa tarkastamassa postilaatikon sisältö, ja jos sieltä löytyy laskuja, niistä otetaan kuva ja lähetetään minulle Messengerin kautta.

Ennen vs. nyt: 1–1.

Lue myös

Suosittelemme