Kaarina Hazard

Kaarina Hazard: Hyvät miehet!

Teksti: Kaarina Hazard

Parasta teissä on teidän keskinäinen meininkinne. Se, että ette tahdo nolata tai todistaa nolaamista. Varsinkaan toistenne. Kun yksi potkaisee ohi, te käännätte katseenne ja potkiskelette nurmea, kunnes se yksi on saanut itsensä taas kasaan ja takaisin pallon luo. Peli jatkukoon. Kun yksi yössä huutelee, että Ritu saatana miks jätit, te hiljennätte kulkuanne siksi aikaa, että se sieltä pikkuhiljaa ehtii kompuroida takaisin joukon hännille. Kun yksi sanoo väärän vastauksen tai lähtee vikasuuntaan, te katselette taivaan lintua, vaihdatte jalkaa ja ajattelette hetken muuta.

Sillä kasvojen menetys, se on elämän ja kuoleman kysymys. Ihan sama onko siinä jätkälaumassa neli- vai nelikymmenvuotiaita. Ja tämä kaikki on aivan ässää. Asian voi joko fiksata tai siitä ei tarvitse puhua. Siinä missä joku nainen näkisi toimintaa, te osaatte nähdä tyhjän kohdan. Ihaninta mieslaumoissa on juuri se, että takaisin saa tulla ja alusta aloittaa. Lauteilta jos putoaa, hämärässä saa kivuta ylös, eikä mitään putoamista ikinä ollutkaan. Rantavarvikkoon jos vähän eksyy, takaisin nuotion ääreen saa koikkelehtia; kyydistä jos myöhästyy, bussilla saa tulla perässä.

Näin pysyy miesten välinen ystävyys, jota ei ystävyydeksi kutsuta; miesten välinen solidaarisuus, miesten luoma joukko, miesporukat, hienot veljet. Tätä on helppo ihailla ja kadehtia, ja siihen mahtuu nainenkin. Te osaatte ottaa takaisin, vaikka miten olisi sössitty. Te ette vaadi tilille. Te katsotte eteenpäin, unohdatte äskeisen. Se on ihanaa. Mutta nyt käsillä on ongelma.

Katsokaas, kun naisista, niistä saa nykyään sanoa ääneen mitä tahansa. Tähän meidän maailmaamme on iskenyt rumienpuhumisen virus, tekin tiedätte tämän, mutta suhtaudutte siihen katsomalla toisaalle. Ymmärrän sen hyvin. Tämän viruksen aiheuttamat pärskeet kun osuvat vain meihin naisiin ja siksi se ei tavallaan teille kuulu. Mutta kuuluu se kuitenkin, koska tämä maailma, tämä on meille yhteinen. Senkin te tiedätte. Ja sen, että me seisomme täällä naama limassa. Ne sanat, jotka kaikkensa menettäneet äijät tapasivat aamuöisin taivaille huudella, ne kaikki ovat nyt kovassa käytössä ihan päivänvalossa ja asiallisten keskustelujen kahvitauoilla.

”Kyllä käy pullukkaa sääliksi, en voi ymmärtää mistä tuollainen viha miehiä kohtaan oikein kumpuaa??? Varmaan jäänyt jostakin paitsi ja pahasti…” ”Maksetaanko tuollaisesta tekstistä oikeasti kirjoittajalle jotakin?” Näin kirjoittavat Calle ja Timo minulle.

Tiedän, tämän puheeksi ottaminen on teille kiusallista ja minuakin nolottaa. Ette te haluaisi että teidän vanavedessänne, miehiksi naamioituina, liepeilee tuommoista sakkia. Ette tietenkään. Eikä tässä ikävintä ollenkaan ole se, että Calle ja Timo haluaisivat jonkun naisen – tässä tapauksessa minun – vihaavan miehiä, häpeävän ulkomuotoansa, surevan kyvyttömyyttään herättää halua tai lopettavan julkiset puheenvuoronsa. Ei ollenkaan. Pahinta tässä on se, että näin puhumalla he haluavat kertoa, että minulla ei ole kasvoja, joita menettää. Ja jos ei ole kasvoja, joita menettää, silloin ei ole ihminen. Tämän juuri te hyvin tiedätte.

Ette te itse tällaista sano, kyllä minä sen tiedän. Mutta katsomalla muualle, harjoittamalla ylintä kasvojensäilyttämisen hyvettänne, te tulette tahtomattanne osallistuneeksi tähän.

Tietenkin minä tiedän, että ei tämä teidän suustanne tule, ette te tahdo sulkea minua toisten naisten kannustuksen piiristä, miesten kiinnostuksen ulottumattomiin tai julkisen puheen paitsioon. Mutta teidän pitää sanoa se ääneen. Ymmärrän, että tämä on kiusallista, ja te haluaisitte vain jatkaa töitä ja elämää naisten kanssa kuten ennenkin, mutta ei tämä tällä tavalla voi jatkua. Te tiedätte senkin. Nämä callet ja timot, he kääriytyvät aina tuntemattomuuden harsovaippaan ja siksipä meidän puheemme ei heitä saavuta. Mutta te kuulette kyllä. Ja siksi minun onkin aivan pakko pyytää teitä paikalle.

Te, hyvät miehet, te opetitte minut luottamaan lojaaliuteenne. Tulkaa siis tänne naisten luo. Voisitteko te yrittää puhua näille? Kuuntelisivatko he teitä?

X