Kahvitellaan (jos ei ole täitä)

Tämä kirjoitus sai alkunsa vessapaperirunosta. Nehän ovat niitä siirappisia fraaseja, joihin nimenomaan pitää pyyhkiä takamuksensa. Mutta tämä arkki jäi käteeni, ja otin sen talteen: ”Ystävä on se, joka tietää sinusta kaiken ja rakastaa sinua sittenkin.” Vessapaperi on oikeassa, ystävä on juuri tuota.

Hyvä ystävä tietää sinusta kaiken. Hänelle voi sanoa hirveimmät asiat omasta itsestään, joita ei koskaan voisi sanoa kenellekään muulle.

Ystävä ei tuomitse. Ystävälle voi sanoa tuhannennen kerran, että ”kuule nyt olen päättänyt etten enää  koskaan” tai ”nyt sanon sille viimeisen kerran”. Tai ”tästä lähtien teen just niin kuin itse haluan”, vaikka molemmat sekä ystävä että sinä tiedätte, että mikään näistä päätöksistä ei pidä alkuunkaan. Ystävä kuulee sinua tauottomissa maratonpuheluissa, joissa jauhat elämäsi suuntaa.

Ystävä on aina käytettävissä. Ystävä ei juoruile sinusta eikä kiinnitä huomioita sinun vikoihisi vaan parhaisiin puoliisi. Ystävä iloitsee ja kannustaa aidosti, eikä ole kateellinen.

Ystävä on enemmän kuin se, mitä aviopuolisot lupaavat ensimmäisessä kirjeessä korinttolaisille seurakunnan seuratessa henkeään pidätellen. Aviopuoliso voi olla hyvä ystävä, mutta paras ystävä on joku, jonka kanssa ei jaeta haarukoita. Ystävän menetyksestä jää leskiä, kuin avioliitosta.

Hyvän ystävän kanssa vietetty aika nuorentaa ja virkistää enemmän kuin mikään kosmeettinen vippaskonsti. Silti arjessa roikkuu toteutumattomia kutsuja. Niistä ei saa kiinni tavatakseen ystäviään todellisessa elämässä, silmästä silmään kuten ennen ihmisiä tavattiin.

Kalenterisulkeisten äärellä kaupunkilainen tuntee itsensä ensin tärkeäksi ja sitten pikku hiljaa naurettavaksi. Lapsen päiväkodissa on tiimalasit minuuteille ja viisille minuuteille, vaikka pitäisi olla vuorokausille ja viikoille, koska tulevien aikuisten elämät eivät elä sitä lyhyemmissä jaksoissa.

Ystävät odottavat. Iltariento siirtyy ja siirtyy.

Sitä siirtävät kaksi arkikalenteria, joissa maanantaina kuljetetaan harrastajia puoli tuntia itään ja takaisin, tiistaina viedään lapsia toimintaan ihan tässä lähellä, keskiviikkona jalkapalloilijoita taas puoli tuntia suuntaansa, torstaina voi illan vetää henkeä sohvalla, jotta voi jo perjantaina viedä ryhmää harrastamaan. Lauantaina on pelejä ja sunnuntaina taas yhdet harkat. Haluatko siihen väliin, ystävä? Otan sinut vastaan St ykkösellä, puoli tuntia keskiviikkona klo 19.12?

Elämästä on tullut yksi iso harjoitus, enkä ole ihan varma siitä, mihin tämä kaikki harjoittelu johtaa. Jalkapalloileva lapsi saa kavereita ja oppii potkaisemaan palloa, mutta hän saa myös ravata väsyneenä koulun jälkeen pitkin kylmiä pelikenttiä.

Jalkoihin tulee mustelmia. Balettilaiset tottuvat siihen, että joku arvioi kriittisesti joka tapaamisella, kuorolaiset harjoittelevat laulaakseen paremmin. Jossakin on aina joku, joka sanoo, että vielä paremmin. Lisää harjoitusta.

Elämää varten kai niitä harjoituksia tehdään. Että voisi ponnistaa paremmin kun tulee se kohta, että pitää hypätä.

Se on juuri niin nurinkurista, että elämää ei voi harjoitella. Se tulee eteen satunnaisena määränä erilaisia tapahtumia, joiden mukana ajautuu päivästä päivään kunnes se loppuu.

Tulee muuttoja, vanhemmat kuolevat, joskus lapset kuolevat. Työpaikat loppuvat, pomot huutavat, puolisot lopettavat rakkauden. Lapsia syntyy ja vauva-aikakirjoja täytellään vasta joskus sitten, kun lapsi on menossa yläasteelle. Elämä menee harjoitellessa elämää, ei eläessä. Siinä samassa harjoituksessa hukkuvat ne ystävien kahvikutsut, joita siirretään, kun pitää harjoitella.

Eilen sovin kahdet kahvit. Toiset on sovittu tasan kuukauden päähän, viikon kestävän ehdottelun päätteeksi. Toiset ovat ylihuomenna. Kun ajasta ja paikasta oli päästy sopimukseen, päiväkodin sähköpostissa varoitettiin lasten pienistä ystävistä.

Ystävä, tervetuloa siis meille, jos meillä ei ole ylihuomenna täitä.

Kuva: Thinkstock