Minna Kuukan kolumni: Kasvoin järven äärellä enkä pelkää sen keinutusta – mutta mereen en uskalla luottaa
Vaikka ulappa saa edelleen varautuneeksi, olen ryhtynyt rakastamaan sitä, kirjoittaa Minna Kuukka kolumnissaan.
Vaikka ulappa saa edelleen varautuneeksi, olen ryhtynyt rakastamaan sitä, kirjoittaa Minna Kuukka kolumnissaan.
Levottoman meren väri on hieno. Sekoitus harmaata ja haikeaa vihreää.
Tänään veden pinta liikehtii joka suuntaan, ja kun uuttera pikkuvene puskee eteenpäin, se väistää oikealle ja vasemmalle. Reitti jää hetkeksi veneen perään näkyviin. Avoin haava, jonka reunoille tiheät pienet kuplat muodostavat valkean vaahdon.
Olen matkalla ulkosaareen, jonka jälkeen maaplänttejä ei enää ole. Meri aukeaa aavaksi, sen seuraavalla rannalla on toinen valtio. Vedän henkeen raikasta tuoksua, ja tuuli nostaa hiukset pystyyn.Tätäkin olen vähitellen ryhtynyt rakastamaan, vaikka edelleen ulappa saa varautuneeksi.
Melkein koko aikuisikäni olen asunut ja elänyt meren vaikutuspiirissä ja loputtomasti käveleskellyt pitkin rantoja. Silti en uskalla kääntää sille selkää. Meri yllättää, sen raikkaassa tuoksussa on vivahdus vaaraa, joka myös viehättää.
Merivirrat tekevät outoja, ja mainingit ovat pitkiä ja laakeita. Tyhjästä voi nousta arvaamaton merisumu, johon veneet ja laivat jäävät vangeiksi. Sumutorvien kumu kantautuu toisinaan kotiparvekkeelle asti.
”Kasvoin Suomen nerokkaimmin nimetyn sisäveden, Vesijärven, rannalla.”
Kasvoin makean veden äärellä, Suomen nerokkaimmin nimetyn sisäveden, Vesijärven, rannalla. Kesät opin mökillä Keiteleen olemuksesta. Makean veden vuodenajat ja mielialavaihtelut – lapsesta saakka tuttuja.
Talvisin tiesi, milloin jääkansi kantaa hiihtäjän. Keväisin sai seurata, miten se vähä vähää oheni ja muuttui läpikuultavaksi. Irtosohjo kävi helisemään vasten rantakiviä. Aina joku rannan lapsista lipsahti kiveltä niin, että kumisaapas hörppäsi vettä ja kotona tuli sanomista.
Kesäisin katsoin, miten sukelteleva uikku puhkoi reikiä rasvatyyneen, jonka alla erotti särjenpoikasten sinkoilun. Tiedän, miltä hiukset tuntuvat, kun on pessyt ne järven pehmeällä vedellä ja myös, miten järvenselän poikki saapuva ukkosrintama laittaa pienet, kiihkeät laineet juoksemaan edellään pitkin pintaa.
Tyynenä kesäiltana isä monesti pyysi soutajaksi, kun laski verkot. Yöllä uneen tunkeutui tuulen pauhu. Aamulla vaahtopäiden seassa oli airoissa tekemistä, kun kiikkerä soutuvene poukkoili nuoren soutajan näpeissä. ”Pidä suorassa!” huusi isä puikkari kourassa.
Pelkoa siinä keinutuksessa ei kuitenkaan ollut. Tuttu järvi.
Mereen en uskalla täysin luottaa. Se ailahtelee ja vaiheilee. Höyryää pakkasella, kun tappelee jäätymistä vastaan ja välillä onnistuukin. Keskellä talveakin sen hyhmäisessä maisemassa rahtilaiva työntyy kohti aluevesirajoja.
Osasyyllinen julmaan mielikuvaan merestä on pikkutyttönä nähty tv-sarja Myrskyluodon Maijasta.
Ymmärsin, että meren rannoilla ja saarissa asuu sielua myöten ahavoitunutta väkeä, joka pystypäin hyväksyy, että meri voi minä hetkenä hyvänsä viedä kaiken. Yhtä aikaa pelottavaa ja kadehdittavaa nöyryyttä luonnonvoimien edessä.
”Meri jäljet lyö luotoon, vaot kallion – ne aalto tehnyt on.”
Suolaista vai makeaa? Merta vai järveä? Molemmissa viehättää veden alati vaihtuva olemus ja elävät värit vahvasta harmaasta Suomen lipun siniseen. En koskaan näe niitä rinnakkain, jotta voisin verrata, onko veden väri sama suolapitoisuudesta huolimatta.
Meressä kiehtoo se, että sitä pitkin maailma on auki. Vesireittejä pääsee kauas, toisten maiden rannoille ja pidemmälle. Meriä kulkivat valloittajat ja löytöretkeilijät. Syvyyksien pimennoissa uinuu hylkyjä ja tuntemattomia lajeja.
Järvessä viehättää, että sisävesi rajautuu isänmaahan. Ajelehtimallakaan ei päädy naapurikuntia tai seuraavia pidemmälle. Laineilla tukkilautat ja soutuveneet. Uimari pulahtaa laiturin päästä tuttuun veteen, jossa ei vaani mikään.
Perillä saarella kävelen silokallioita. Meri ja aika ovat ränsistyttäneet vanhat rakennukset.
Tyhjien holvien aukiruostuneita ovia, hilseilevää hirsiseinää. Kallioiden välissä kippuraa tuulenpieksämää varvikkoa.
En pysty valitsemaan, eikä ehkä tarvitsekaan. Voinhan saada molemmat: rakastaa järveä ja merta.
Villejä vesiä, suolaista ja makeaa. Pitkiä rantoja.
Pintaa, joka veden kemiallisesta koostumuksesta välittämättä käteni liikkeestä innostuu värisemään.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous