Kolumnit

Rosa Meriläisen kolumni: Unohdetut nuoruusvuodet – kannattaako niitä muistella?

Koska en ole osannut muistella teinivuosiani lämmöllä, niitä on tullut muisteltua mahdollisimman vähän, kirjoittaa Rosa Meriläinen.
2.5.2019 Teksti: Rosa Meriläinen

Toiset muistelevat enemmän kuin toiset – ja eri aikakausia. Minusta on mukava muistella lapsuutta lapsuudenystävien kanssa. Muistikuvat perhepäivähoidosta ovat sen verran utuisia, että muutamasta hauskasta tarinasta on kertaamalla kasvanut ihan oma juttunsa, joka ei välttämättä noudattele totuutta ensinkään.

Omaa varhaislapsuuden aikaista minäänsä ei myöskään ota vakavasti: vaikka minä järjellä ja äidin kokemuksella tiedän, että alle 10-vuotiaatkin ovat ihmisiä, joiden toiminnassa näkyy heidän oma temperamenttinsa, ominaislaatunsa, silti omissa muistoissa lapsuudenaikainen minä on kuin kuka tahansa lapsi, johon suhtautuu lempeästi ja hyväksyen. En osaa hävetä sitä, millainen olin lapsena.

Nuoruus onkin jo sitten ihan toinen juttu. On paljon vaikeampi suhtautua yhtä myönteisesti teiniaikaiseen minäänsä. Koska olen pitänyt päiväkirjaa, tiedän olleeni monella tavalla samanlainen ihminen silloinkin. Samoja juttuja tässä on murehdittu jo kolmekymmentä vuotta.

Koska en ole osannut muistella teinivuosiani lämmöllä, niitä on tullut muisteltua mahdollisimman vähän. Kavereiden kanssa toki kerrataan hauskoja sattumuksia. Olen edelleen varsin paljon tekemisissä useankin lapsuuden- ja nuoruudenaikaisen ystäväni kanssa.

Luokkakokouksiin en ole kuitenkaan halunnut mennä. Ensinnäkin minusta on kiusallista se, etten muista enää heitä, joita en ole muistellut. On ikävää jäädä kiinni siitä, etten muista jotakuta. Kun minulle näytetään kuvia luokkakokouksista, useimpien nimet ja kasvot eivät sano minulle enää mitään.

Erityisesti yläkoulun luokkatovereita minun on vaikea palauttaa mieleen. En viihtynyt koulussa, eivätkä nuo vuodet ole muistoissani iloisia. Niinpä en ole niitä muistellut. En usko, että kokonaisten elämänvaiheiden tarkoituksellinen unohtaminen on fiksua, mutta näin olen toiminut. Minun olisi varmasti helpompi hyväksyä itseni, jos hyväksyisin myös nuoruusvuoteni. Kestäisin niitä muistella ja niistä puhua.

Aina silloin tällöin joku sen ajan ystäväni ottaa esille tämän kiusaamisasian: ”Olit niin rohkea ja uskalsit sanoa suoraan asioita, jotka herättivät monissa ilkeän koulukiusaajan esiin. Näinhän se menee, rohkeita pelätään ja siksi lytätään.”

Minä en ollut mikään viaton uhri, vaan huonokäytöksinen häirikkö. En voi suhtautua katkeruudella muihin, joten useammin asiaa ajatellessani syytän itseäni ja pelkään, että nämä kokemukset ovat tehneet minusta liian haavoittuvan kyetäkseni johtamaan ja muuttamaan maailmaa. Olen kyllä kuullut muista ihmisistä sanottavan politiikan maailmassa, että ”koulukiusattua ei ikinä kannata valita mihinkään, kun ei ne kestä painetta”.

En koe, että nuoruusvuodet, ne huonotkaan, olisivat minua mitenkään leimanneet. Vaikka olin varmasti yliopistoon tullessani juuri sen näköinen kuin ilmaisutaidonlukiolaiset ovat – käytin esimerkiksi siihen aikaan häntää – en koe silti tuon ajan olleen minulle sen olennaisempi kuin minkään muunkaan. Avainmuistoni eivät sijoitu nuoruuteen, eivät hyvässä eivätkä pahassa.

Vilja-Tuulia Huotarinen on kirjoittanut mestarillisen romaanin Niin kuin minä heidät näin, joka sijoittuu koulumaailmaan ja nuoruusmuistoihin. Yksi päähenkilöistä, koulun rehtori, on ajautunut miessuhteissaankin toisintamaan erästä nuoruuden muistoa. Etsien samaa henkilöä, samaa kokemusta.

Tiedän monien palaavan mielellään nuoruuteensa selittääkseen elämäänsä asioilla, jotka tapahtuivat silloin joskus, kun finnit kukkivat kauniisti. Että miten kaikki olisi toisin, jos se ja se olisi silloin sanonut sitä ja sitä. Kymmenien vuosien takaisten parisuhteiden märehtiminen on minusta kummallista, mutta ehkä tämä on vain defenssi. Ei kai muistelemisessa sinällään mitään pahaa ole. Joillakin on myös aidosti traumaattisia nuoruusmuistoja, joita voisi olla hyödyllistä käsitellä terapiassa. Itse olen käsitellyt depressiohoitajan kanssa yläkoulun kiusaamiskokemuksia.

Voi kun sitä osaisi samaan aikaan päästää menneestä irti ja kantaa omaa tarinaansa ylpeästi mukanaan: että näin se meni ja se on minulle nyt ihan ok. Kaikki kokemukseni ovat tehneet minusta minän.

Lue myös

Suosittelemme