Kolumnit

Rosa Meriläisen kolumni: Yhteisöllisyys on nousussa – ja se haisee hyvälle

Asioiden kokeminen yhdessä on elämys sinänsä. Tapasin vastikään Jyväskylässä naisen, joka kertoi osallistuneensa musiikkiteatteriesitykseen, jossa oli ollut aivan hurmoksellista, kun kaikki olivat laulaneet mukana, ja oli väkevästi tuntenut sen yhteisen energian ja hienhajun, kirjoittaa Rosa Meriläinen.
3.1.2019 Teksti: Rosa Meriläinen

Viime lauantaina teatterissa kävin taas vakiopaikalleni eteen ja keskelle. Viereeni istunut nainen oikaisi jalkansa mukavaan asentoon ja sanoi, että hän tykkää siitä, että voi haistaa näyttelijät. Minä kehaisin sylkisektorin mahdollisuutta moniaistilliseen teatterielämykseen. Ennen esityksen alkua ohjaaja kehotti kaikkia vielä hakeutumaan edemmäs, sillä esitys ei ole osallistava, joten ei ole mitään pelättävää. Tuntuu hyvältä hakeutua toisten luo, mutta samalla se on vähän jännää.

Asioiden kokeminen yhdessä on elämys sinänsä. Tapasin vastikään Jyväskylässä naisen, joka kertoi osallistuneensa musiikkiteatteriesitykseen, jossa oli ollut aivan hurmoksellista, kun kaikki olivat laulaneet mukana, ja oli väkevästi tuntenut sen yhteisen energian ja hienhajun. Vaatii rohkeutta ja motivaatiota antautua yhteiselle kokemukselle.

Nuorena minulle oli niin tärkeää olla erilainen nuori ja erottua massasta kaikissa mahdollisissa tilanteissa, että tuskin olisin antanut itselleni lupaa heittäytyä hurmokselliseen yhdessäkokemiseen minkään satunnaisen joukon kanssa. Suhtauduin ynseästi kaikkiin yrityksiin kohottaa luokkahenkeä, en osallistunut edes ylioppilaiden yhteiseen juhlaan. Silloinkin piti mennä ilman lakkia jonnekin, missä ei ole vahingossakaan ketään, joka määrittelisi minut osaksi ”meitä”. Muistelen myös kirjoittaneeni kolumnin siitä, miten yhteisöllisyys on perseestä. Oma yksilöllisyyden, oman identiteetin, rakentaminen oli tärkeämpää, ja hyvä niin. Nyt se homma on pidemmällä ja voin rauhassa heittäytyä hoilaamaan massamusiikkia kaltaisteni eli ihmisten kanssa.

Yhteisöllisyys on nousussa. Se ei liity vain omaan keski-ikäistymiseeni, joka on vähentänyt tarvetta vältellä taloyhtiön talkoita. Myös yhteiskunnassa yleisesti yhdessä tekeminen on suuremmassa huudossa kuin nuoruuteni 80-luvulla. Yksi indikaattori tälle on yhdistyksissä tehtävän vapaaehtoistyön määrä.

Sosiaali- ja terveysjärjestöjen kattojärjestö SOSTE julkaisee järjestöbarometria, jonka mukaan pelkästään viime vuoden aikana järjestöissä tehtävän vapaaehtoistyön määrä on lisääntynyt 57 prosenttia. Tämä ei ole enää edes mikään heikko signaali, vaan ihka oikea trendi: suomalaiset ovat ryhtyneet urakalla jeesaamaan toisiaan. Onneksi, sillä saman järjestön julkaiseman sosiaalibarometrin mukaan eriarvoisuus on viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvanut.

Itse olen pyrkinyt aina toimimaan aktiivisesti jossakin sellaisessa yhdistyksessä, jonka toimiala ei ole työtäni. Yritän antaa jotain kaupunginosalleni, jotta olisin positiivinen osa tätä yhteisöä. Se oli helpompaa vanhassa kotikaupungissani, mistä koin olevani kotoisin, kuin uudessa paikassa. Mutta teen sen, mihin uusi ja irrallinenkin pystyy: kerään aamulenkillä koiran kanssa muidenkin koirien kakat ja vien ne roskikseen.

Elämässäni on useita tärkeitä yhteisöjä koirapuistosta vihreisiin. Yksi uusista ja tärkeistä on Helsingin NMKY:n taekwondo. Kun ajattelen sitä, nyt kun kirjoitin nuo sanat, kyyneleet kihoavat silmiini. Olen niin kiitollinen siitä, että saan poikieni kanssa olla osa sitä porukkaa. Valmentajat ovat luoneet ympärilleen nuorten yhteisön, joka tukee toisiaan.

Viimeisimmälle kisamatkallemme sain järjestettyä laumalle teini-ikäisiä kamppailu-urheilijoita ja kolmelle aikuiselle majoitukseksi kokemäkeläisen vanhan maatilan päärakennuksen, joka toimii kesäisin taiteilijaresidenssinä. Olin saanut päivän ihailla kisoissa, miten valtava on näiden nuorten henkinen kantti. Sosiaaliset taidot ovat sitä luokkaa, että jokainen heistä voisi ryhtyä työelämän konsultiksi. Osaavat homman aikuisia paremmin: Miten kannustetaan kaveria, annetaan tilaa velloa pettymyksessä ja sen jälkeen kehutaan. Minuakin osasivat tsempata, kun olin ensimmäistä kertaa kisaamassa.

Illalla sitten siellä vanhassa talossa istuimme valmentajien kanssa sohvalla nauramassa vatsat kippurassa nuorille, jotka mätkivät toisiaan tyynyillä, kunnes höyhenet pöllysivät. Tilannetta seurasi yhteisöllinen siivoaminen, jahka oli ensin saatu ikuistettua aikaansaatu tuho ja hävitys. Oli yhdessä luotu muisto, joka kantaa: me tiedämme, ettemme ole yksin.