Tais sataa viime yönä

Metsään on pitkä matka. Vielä pitemmäksi sen matkan tekee takapenkin vasen siipi, joka revitään metsään väkisin.

Esiteini ei halua lähteä kaupungista mihinkään, koska kaverit jäävät kaupunkiin, koska äiti kuitenkin kieltää kaiken, koska matkalla ei saa tarpeeksi mässyä, koska pikkusisko on apina, koska matka on aina liian pitkä ja koska pitää huutaa ja valittaa kun on esiteini.

Silti vien porukan väkisin metsään. Puolivälissä matkaa pysäytän levähdyskaistalle ja uhkaan pudottaa koko ryhmän kyydistä liftaamaan. Tai ihan sama, jatkamaan matkaansa mihin hyvänsä suuntaan, kun minä jatkan metsään. Sillä metsään minä menen. Koska tarvitsen metsää, pankin kanssa sulassa sovussa yhteisomistettua puolen hehtaarin metsää kaukana nelosen ratikan reitiltä.

Metsävimma viiraa minua jo ennen ensimmäisiä koivun hiirenkorvia. Haluan sinne lopputalvesta katsomaan, mitä luonto on talven aikana saanut aikaan, enkä koskaan pety.

Vaikka pieni metsämökki on tilkitty parhain savolaisin ammattilaisvoimin, joka kevät yksinäinen linturessu löytää reittinsä mökkiin, mutta ei mökistä ulos. Kevättalvi alkaa traditionaalisesti hautajaisilla ja linnunkakkapeijaisilla, joita molempia vastaan on turha taistella, koska ollaan luonnon omimmalla alueella.

Luonto päättää, miten homma menee, ei ihminen, joka tulee autolla Helsingistä. Mutta mieluummin linnut kuin hiiret, vakuutan inhoa väriseville takapenkkiläisille ja pesen kakkaa sohvan käsinojasta jo kuudetta vuotta.

Oma puolen hehtaarin metsäni voi olla jonkun mielestä tavallinen metsä, mutta ei se ole.

Se on taikametsä, jossa roikkuu puolen metrin naavaa. Sen rajoilla kasvaa metsämansikkaa, mustikkaa, tatteja, suppilovahveroita ja todella suuria metsävadelmia.

Se on metsä, jonka männyt ovat selvästi maan vanhimpia ja joita ukkonen on hakannut niin moneen kertaan, että tikka mäikyttää kelottuneita runkoja harva se ilta.

Ja jos on oikein kuuma, voi haistaa, miten neulaset palavat kiinni maahan. Se on niin vastustamaton tuoksu, että on pakko painaa nenä kiinni varvikkoon ja olla siinä tekemättä mitään.

On vaikea sanoa, mikä puolen hehtaarin metsässä on tärkeintä, mutta ainakin elämäntapa on sitä. Että huudellaan naapurin kanssa luontohavaintoja rennosti laiturien nokasta. Kuten, että kappas joutsenet ovat palanneet tai että teeri tuolla kujersi koko illan ja kuikkaa ei vielä näy.

Näistä aiheista puhutaan hyvä tovi ja yhdessä todetaan, että alkukesä on parasta aikaa. Luonnolla on niin kiire eteenpäin, että se lataa kaupunkilaisen akut siinä sivussa jollain selittämättömällä ikihonkaisella ydinvoimalla ja vaaleanvihreällä elämän valolla.

Puolen hehtaarin metsä on niin voittamaton kumppani, että sille ei esiteinikään uhossaan mahda mitään. Puolen päivän päästä riitaisasta saapumisesta koko ryhmään tulee hitaus, joka enteilee muutaman päivän ihanaa rauhaa.

Metsänaapuruston lapsista voisi kuvata uuden Saariston lapset, jossa onnelliset pörröpäät olisivat välillä vedessä, saunassa tai aitassa ja lopun aikaa pyytäisivät, että Sari tee meille jotain luontotehtäviä.

Että mennään kävelemään tuonne syvään metsään, jossa on oikeita karhuja. Että soudetaan ja pelastetaan uimarenkaita, jotka jo hyvää vauhtia ovat matkalla kohti Amerikkaa.

Ja että metsäruoka on yksinkertaista, mutta kelpaa ja tiskit tiskataan sen saman auringon alla, ämpäreillä kannetuissa vesissä.

Aamulla istun taas tuijottamassa veden pintaa samassa paikassa, jossa olen istunut joka ikinen aamu. Juon kahvia samalla tavalla maidon kanssa ja ajattelen omiani, kun esiteini saapuu. Hän istuu viereen ja sanoo, että ”tais sataa viime yönä ”. ”Niin tais”, vastaan minä. Ja sitten me ollaan hyvin pitkään hiljaa.

Nyt tiedän, että kaikista virheistäni huolimatta olen tehnyt jotain oikein. Olen saanut lapsen kiintymään maahan, josta hän on kotoisin.