Miia pestautui Lintulan luostariin ja yritti rukoilla, mutta päässä pyöri Syntisten pöytä – ”Samasta asiastahan siinä on kysymys”
Toimittaja pestautui viikoksi talkootöihin Lintulan luostariin. Tarkoitus oli selvittää, miten luostarissa eletään. Ja onko taivas siellä lähempänä maata.
Miia Siistonen keräsi villiyrttejä luostarissa.
Toimittaja pestautui viikoksi talkootöihin Lintulan luostariin. Tarkoitus oli selvittää, miten luostarissa eletään. Ja onko taivas siellä lähempänä maata.
Kiedon huivin tiukemmin pään ympärille ja istun pikkujakkaralle nurmikentän laitaan. Alan noukkia kasteisesta maasta koriini Lintulan luostarin vuohenputkia ja teen tätä ainakin seuraavat kahdeksan tuntia.
On varhainen maanantaiaamu. Alkamassa on yksi elämäni eriskummallisimmista viikoista.
Olen pestautunut talkoolaiseksi pohjoismaiden ainoaan ortodoksiseen nunnaluostariin, Heinävedellä sijaitsevaan Lintulaan. Osallistun talon töihin, käyn jumalanpalveluksissa ja syön trapesaksi kutsutussa ruokasalissa nunnien seurassa.
Missionani on selvittää, miltä luostarielämä näyttää maallikon silmin.
Talkooväelle lähetettävä saatekirje sisälsi majoittumiseen ja ruokailuun liittyvien tietojen lisäksi oikeastaan vain yhden säännön: naisilla tulee olla huivi, hame ja vähintään 3/4-hihalla varustettu pusero tai leninki.
Muista toimintaohjeista pitää ottaa selvää paikan päällä vaivihkaa kyselemällä ja toisia matkimalla.
On vierailullani toinenkin tarkoitus. Toivon voivani hiljentyä ja mietiskellä. Ja jos henki haluaa koskettaa, en väistä.
Ruokasalissa istutaan hiljaa eikä vilkuilla ympärille
”Kiitos. Eiku… aamen, totisesti.” Igumenia Mikaelan kasvoilla käväisee hymynhäivä. Ensikertalaisen on vaikea muistaa, miten siunaukseen kuuluu oikeaoppisesti vastata.
Aamuisin sisaristo ja talkooväki käy vuorotellen igumenian eteen, asettelee kämmenet kupiksi päällekkäin ja ottaa vastaan siunauksen.
Samalla jaetaan päivän askareet, joita kutsutaan kuuliaisuustehtäviksi. Ne voivat olla puutarhatyötä, siivoamista tai keittiöpalvelua. Kesällä arki pyörii isomman vapaaehtoisporukan avulla, nyt meitä on vain kourallinen.
Etukäteen luostarielämässä huoletti kolme asiaa: Saanko nukkua yksin? Pääsenkö päivittäin suihkuun? Onko ruokaa riittävästi? Vastaus kaikkiin on kyllä.
Asun muun talkooväen kanssa kartanoksi kutsutussa kauniissa vanhassa rakennuksessa omassa huoneessa, vessa ja suihku ovat käytävällä. Ruoka on hyvää ja sitä tarjoillaan neljä kertaa päivässä.
Ateriointi trapesassa on mykistävä kokemus, kirjaimellisesti. Lounaalla yksi nunnista lukee uskonnollisia tekstejä, muut syövät vaiti. Keittiöstä kannetaan ruokakippoja pöydän päässä istuvan igumenian eteen, ja ne siirtyvät kädestä käteen, viimeisenä toisessa päädyssä istuville talkoolaisille.
Etukäteen ei kerrota, mitä ruokalajeja on tulossa ja kuinka paljon. Santsaaminen ei selvästikään ole suotavaa. Ravinto on kasvisvoittoista, mukana hieman kalaa. Keskiviikko ja perjantai ovat paastopäiviä, jolloin tarjolla ei ole eläinproteiineja.
Kommunikointi pöydässä tapahtuu katseilla ja pään liikkeillä. Lautasen tyhjennyttyä nunnat istuvat ilmeettöminä alaviistoon tuijottaen. Nauretaankohan täällä ikinä?
– Trapesa ei ole mikä tahansa ravintola, igumenia selittää myöhemmin. – Nauraa toki saa, mutta ei suureen ääneen hohottaen. Luostariin kuuluu hiljaisuus.
Lopuksi pöytä raivataan yhdessä tarkkaa koreografiaa noudattaen. Kun alan pinota juomalaseja päällekkäin, yksi nunnista ojentaa kipakasti: ”Lasit tarjottimelle!”
Yleensä nunna tulee ensin talkoolaiseksi
Lintulassa asuu seitsemän nunnaksi vihittyä ja kaksi kuuliaisuussisarta, jotka ovat vasta pyrkimässä luostariin. Vanhin on 88-vuotias skeemanunna Melania – hän on viettänyt täällä liki 60 vuotta. Suuri skeema on luostarielämän korkein aste. Nuorin noviisi on alle kolmekymppinen.
Luostarielämästä kiinnostunut tulee yleensä ensin talkoolaiseksi. Siitä hän voi edetä kuuliaisuussisareksi ja viitankantajaksi.
Nunnaksi vihittävä sitoutuu elämään loppuelämänsä köyhyydessä, kuuliaisuudessa ja siveellisessä puhtaudessa. Sitä edeltää usean vuoden jakso luostarissa.
Nunnat eivät esittäydy, ja aluksi heitä on vaikea erottaa toisistaan. Kaikilla on pitkä musta kaapu ja lähes jokaisella silmälasit. Ruokapöydässä heitä ei oikein tohdi tuijotella.
Yksilölliset piirteet alkavat erottua, kun nunnia tapaa yksittäin luostarialueella. He pysähtyvät hetkeksi rupattelemaan, hymyilevät ja nauravatkin.
Luostarin ehdoton pomo on 77-vuotias igumenia Mikaela. Hän saapui Lintulaan 36 vuotta sitten ja on toiminut johtajana vuosikymmenen. Tiedusteleepa keneltä tahansa miltei mitä tahansa, vastaus kuuluu: ”Kysy igumenialta”.
Lintulan luostari ei ole parantola
Anteeksi mikä? igumenia ihmettelee, kun kyselen wifin salasanaa. Käy ilmi, että salasana on teipattu vierassalin keittiön jääkaapin oveen. Sen voi käydä kopioimassa sieltä joskus, sopivalla hetkellä. Mutta ei juuri nyt.
Asiat luostarissa tapahtuvat luostarin tahtiin. Pitää vain olla kärsivällinen.
Kun Lintulaan tuli internet-yhteys vuosituhannen vaihteessa, igumenia tunnustaa olleensa haluton opettelemaan tietokoneen käyttöä.
Nyt hän kirjoittelee sujuvasti sähköposteja ja kertoo katsovansa näytöltä joskus televisiota, viimeksi kuningatar Elisabetin hautajaisia. Muutamilla nunnilla on käytössään älypuhelimet, joista he voivat seurata uutisia.
Moni tulee luostariin kuvitellen, että sinne voi paeta ongelmiaan elämällä eristyksissä maailmasta. Se on harhaluulo. Luostari ei ole parantola, ja yhteisössä ongelmat saattavat jopa eskaloitua.
– Täällä tehdään ankarasti töitä ja ollaan tiiviisti yhdessä. Pärjätäkseen pitää olla terve pää ja ruumis, toteaa äiti Nektaria, 77.
Hän kertoo tunteneensa lapsesta asti viehtymystä luostarielämää kohtaan. Mutta hän ehti opiskella valtiotieteiden maisteriksi, saada neljä lasta ja tehdä pitkän virkauran ennen kuin viisikymppisenä saapui Lintulaan.
– Maailmassa eläessä mieli hajoaa virikkeiden paljoudesta eikä aikaa jää rukoilemiseen. Täällä siihen voi omistautua.
Isä Andreaksen koira sai poikkeusluvan
Koristeellinen kirkkosali värikkäine freskoineen ja kymmenine sytytettyine tuohuksineen luo erikoisen kontrastin mustakaapuisille nunnille. Ortodoksinen jumalanpalvelus on moniaistillinen kokemus.
Alttarin peittävän ikonostaasin verhoa avataan ja suljetaan, pappi kulkee vuoroin sen kahdesta ovesta ja liikkuu salissa heiluttamassa suitsutusastiaa. Saarnan tilalla on kirkkoveisuu, laulurunous, jossa papin matala ääni sekoittuu nunnien kirkkaampaan sopraanoon.
On kuin seuraisi jumalallista näytelmää.
– Mutta sehän on eräänlainen performanssi! Lintulan pappi, isä Andreas, 55, sanoo ja naurahtaa.
– Jumalanpalvelukseen on otettu elementtejä antiikin teatterista. Atos-vuoren munkkiluostarissa tavataankin sanoa, että Jumala nauttii, kun näkee lastensa leikkivän kirkossa.
Isä Andreaksen mukaan luterilaisuus nojaa ihmisen kognitioon, älylliseen pohdiskeluun, kun ortodoksisuuteen ihminen osallistuu kaikilla aisteillaan. Näyttävät manööverit eivät ole pelkkää teatteria.
Ikonin suuteleminen osoittaa rakkautta ja arvonantoa, suitsuke yhdistää kirkkoväen yhteiseen ”pyhien pilveen”, rukousnauhan sormeileminen ja ristinmerkin tekeminen auttavat keskittymään rukoukseen. Maahan asti kumartaminen kuvastaa katumusta, nöyryyttä ja kuuliaisuutta.
Ulkopuoliselta näitä eleitä ei odoteta.
– Jokainen toimii niin kuin sydämessään tuntee, igumenia toteaa.
Lintulan luostari on kuin pienoistehdas
Rukous on nunnien päätyö. Sitä tulisi tehdä jatkuvasti, myös kuuliaisuustehtäviä toimittaessa. Kokeilen pellolla ahertaessani toistella niin sanottua Jeesuksen rukousta: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua.” Se tuntuu enemmän loitsulta kuin puheelta Jumalalle.
Muutaman toiston jälkeen ajatus harhautuu. Ehkä omaksi rukouksekseni sopisikin paremmin Poutahaukkojen Paha vaanii -kappaleen kertosäe: ”Luoja auta, pidä kurissa/kaidalla tiellä poissa kiusauksista/Luoja auta, vaikka tukista/pidä mieli kirkkaana ja paita puhtaana.”
Luostari on eräänlainen tuotantolaitos, jonka puutarhasta kerätään vuohenputken lisäksi muita villiyrttejä. Ne kuivataan teeksi ja viherjauheeksi, joita myydään omassa matkamuistomyymälässä.
Marjapensaiden antimista valmistetaan mehua, ja talven aikana on tarkoitus rakentaa paahtimo omaa kahvimerkkiä varten. Alueella on myös kahvila- ja majoitustoimintaa. Suurimmat tuotot tulevat pienestä tehtaasta, jossa valmistetaan tuohuksia.
Päässä alkaa soida Erika Vikmanin Syntisten pöytä
Puuhattuani kolme päivää puutarhassa pääsen sisätöihin, puunaamaan tehdasta. Siivotessa tekee aina mieli laulaa, mutta se ei taida olla täällä soveliasta.
Imurin hurinassa hyräilen hiljaa jumalanpalveluksesta tuttua laulurukousta: Herra armahda, Herra armahda, Herra ar-maah-da. Sitten päässä alkaa soida Erika Vikmanin Syntisten pöytä. Samasta asiastahan siinä on kysymys, armosta.
Viikon viimeinen kuuliaisuustehtäväni on pestä keljakäytävän eli nunnien asuinsiiven 23 ikkunaa – sisältä, ulkoa ja välistä. Keljat ovat asukkaiden yksityisaluetta, jonne ulkopuolisilla ei ole pääsyä. Reilun kymmenen neliön kokoiset huoneet on sisutettu peruskalusteilla, ja sinne saa tuoda joitakin henkilökohtaisia esineitä, kuten kirjoja ja kasveja.
Äiti Siluanan ovenkahvassa roikkuu kissanleluja. Hänen hoteissaan majailevat luostariin adoptoidut kissat Minni ja Luppis. Lintulassa asuu kolmaskin lemmikki, isä Andreaksen mopsi Tyty. Luostarialueelle ei saa tuoda koiria, mutta Tytyn kohdalla tehtiin poikkeus. Työsopimuksesta keskusteltaessa pappi ilmoitti, että he ovat erottamaton kaksikko.
Oikeasti käytävän ikkunat eivät ole likaisia, eihän täällä keskellä maaseutua ole edes katupölyä. Puolivälissä riviä tekisikin mieli vähän oikaista ja pyyhkiä vain puitteet. Mieleen muistuu, kuinka äiti Nektaria kertoi luostarielämän alussa ärtyneensä niin sanotun turhan työn tekemisestä. Kunnes ymmärsi, että kyse on nimenomaan kuuliaisuudesta.
Se tehdään, mitä pyydetään. Jatkan rivin loppuun saakka.
Työt päättyvät aina neljältä. Viideltä on iltajumalanpalvelus ja sen jälkeen päivän viimeinen ateria. Loppuilta on omaa aikaa. Täällä ei harrasteta hammasmukibileitä, vaan talkoolaiset vetäytyvät oman huoneensa hiljaisuuteen. Joinakin iltoina lämpiää sauna.
Otin mukaan hartauskirjallisuutta aikomuksenani tutkia niitä vapaa-ajalla. Ulkoilma, fyysinen työ ja kaiken uuden omaksuminen kuitenkin uuvuttavat niin, että se jää aikeeksi. Mieli janoaa viihdettä. Hautaan puhelimeni tyynyn sisään äänen vaimentamiseksi ja katson jakson TTK:ta.
Myös kello kuuden aamujumalanpalvelukseen osallistuminen jää haaveeksi. Yökyöpelin vuorokausirytmi ei niin vain käänny.
Lintulan luostari tarjosi tilaisuuden tutkia ajatuksia
– Olisi vähän tunnustettavaa, mutisen igumenialle viimeisen iltasiunauksen jälkeen.
Hän näyttää huolestuneelta ja ohjaa meidät sivummalle. Kyse ei sentään ole kuolemansynnistä. Majoitustilan ulko-ovi pidetään aina lukittuna, ja olen onnistunut hukkaamaan avaimen tehdessäni loppusiivousta huoneessani.
Anon lupaa jättää ovi lukitsematta saunareissun ajaksi. Se myönnetään.
Pukuhuoneessa riisuutuessani kuuluu kilahdus, kun kadonnut esine putoaa lattialle. Halleluja! Enkä ehtinyt edes rukoilla. Olin kätkenyt avaimen alusvaatteiden alle.
Lauteilla kuuntelen puukiukaan lempeää pauketta ja tunnen, kuinka lihasjumit alkavat hellittää. Mielen valtaa haikeus. Huomenna olen jo takaisin maailmassa.
Summaan kokemuksiani. Itsekseen työskentelevän tietotyöläisen täytyy koko ajan ajatella, ideoida ja ratkoa ongelmia. Oli rentouttavaa vaihteeksi vain noudattaa ohjeita ja käyttää aivojen sijaan lihaksia.
Talkoolaisella oli yllättävänkin paljon vapautta: kukaan ei vahtinut töitäni. Kukaan ei myöskään tuominnut tai tuputtanut mielipiteitä.
Viikon aikana luostarielämään liittyvä salamyhkäisyys hälveni. Lintulassa asuu tavallisia ihmisiä, jotka ovat valinneet erikoisen elämäntavan. Tuntuu turvalliselta ajatella, että vaikka itse en aina jaksa ja muista rukoilla, nunnat muistavat.
Koskettiko henki?
Entä tavoitinko täällä mitään siitä, mitä salaa toivoin?
Paljastan nyt jotakin henkilökohtaista. Olen kasvanut uskovassa kodissa, mutta tunnen jääneeni uskosta paitsi. En osaa kuin toivoa.
Raamatun mukaan usko on Jumalan lahja; miksi hän ei anna sitä kaikille? Tätä penäsin luostarin väeltä. Igumenian neuvo oli, että uskoa ei pidä etsiä itsen ulkopuolelta. Se on jo ihmisessä, kunhan sille antaa tilaa.
Äiti Nektarian mukaan usko ei vaadi toivomista tai pyrkimistä, vaan jättäytymistä – niin kuin sanotaan – Herran haltuun.
Isä Andreas puolestaan puhui kaipauksesta. Kun Aadam huomasi tulleensa karkotetuksi paratiisista, hän alkoi kaivata ja rukoilla Jumalaa.
– Jo kaipauksen tunnistamisessa on uskon siemen.
Miten lohdullista.
Ikonit tekevät ihmeitä – kuuleeko Maria toiveen?
Ennen kotiinlähtöä on tehtävä vielä yksi asia. Äiti Nektaria on kertonut ihmeitä tekevistä ikoneista. Periaatteessa kaikki ikonit tekevät ihmeitä, mutta joidenkin äärellä rukoilijoita on käynyt niin paljon, että heistä välittyneen energian uskotaan tarttuneen kuvaan.
Yksi sellainen on Jerusalemin Jumalanäiti, ainoa pelastettu ikoni, jonka edellinen koti oli Karjalankannaksen Lintulan luostari. Se seisoo telineellä kunniapaikalla kirkkosalin etuosassa.
Livahdan kirkkoon yksin ja asetun ikonin eteen. Mariaa silmiin katsoen kerron ääneti hänelle asiani. Jään hetkeksi paikoilleni kuulostelemaan, menikö viestini perille. Mitään ei tapahdu. Taivas ei repeä, maa ei järkähtele.
Ehkä jätän tämän vain tähän.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous