Opettaja tylytti nuorta Kim Simonssonia – vuosien päästä taiteilijan teokset päätyivät paraatipaikalle Helsingin keskustaan
Vihreistä sammallapsi-veistoksista tunnettu Kim Simonsson sai opiskeluaikana kuulla, etteivähän hänen työnsä ole museoainesta. Nyt ne keräävät katseita taidemuseo Amos Rexin pihalla Helsingissä.
Kim Simonsson tuli tytön ja pojan isäksi yli nelikymppisenä. © Niclas Mäkelä
Vihreistä sammallapsi-veistoksista tunnettu Kim Simonsson sai opiskeluaikana kuulla, etteivähän hänen työnsä ole museoainesta. Nyt ne keräävät katseita taidemuseo Amos Rexin pihalla Helsingissä.
Sammaljätit ovat hohtavan vihreitä lapsihahmoja. Ne liikkuvat hiljaa, ja jokaisella on oma salainen tehtävänsä. Joku kantaa mukanaan eläintä, toinen työkaluja. Aamu aloitetaan laululla, ja päivä päättyy lauluun, siinä välissä kommunikointi hoituu äänettömästi viittomalla.
Kuvataiteilija Kim Simonsson, 50, kertoo jättiveistostensa tarinaa työhuoneessaan Fiskarsissa. Kyse ei ole pelottavasta scifistä, vaan pikemminkin lempeästä utopiasta.
– Vihreät jätit sulautuvat metsään, ja ne ovat oppineet elämään tasapainossa oman maailmansa kanssa.
Sammalhahmot vaelsivat kolme vuotta sitten Ranskan Lillen taidefestivaalille, ja nyt lähes viisi metriä korkeat fantasialapset pysähtyvät helsinkiläisen taidemuseon Amos Rexin kivipihalle.
Kim on tyytyväinen, koska sammaljätit jatkavat Helsingistä Kemiönsaareen Söderlångvikin metsään, jossa ne saavat peitokseen oikeaa sammalta. Ehkä taide-teokset aikaa myöten hajoavat ja muuttuvat osaksi metsäluontoa.
Kaksoset syntyivät keskosina
Kim on asunut vaimonsa Elisen kanssa Fiskarsissa jo yli kymmenen vuotta. Elise on viestintäalalla ja valmistelee väitöskirjatyötään. Pari oli toivonut pitkään lasta, ja seitsemän vuotta sitten toive toteutui.
– Synnytys käynnistyi etuajassa, ja tiesimme, että tulossa olivat kaksoset. Ensin syntyi pieni tyttö, sitten poika, ja kaikki näytti olevan hyvin.
Kaksoset olivat keskosia, ja heitä hoidettiin aluksi lämpöpedillä. Vanhempien maailma kuitenkin romahti jo seuraavana päivänä, kun he saivat kuulla, että pojalla on todennäköisesti Downin syndrooma. Tieto oli täydellinen yllätys ja järkytys.
– Maailmani tuntui kaatuvan. Voimat lähtivät, ja ajattelin, että koko elämäni on pilalla. Elise pysyi ehkä äitihormoniensa voimin paremmin kasassa, mutta minä olin seuraavan viikon täysin rikki.
Keskosina lapset joutuivat olemaan tavallista pitempään sairaalassa, ja vanhemmat saivat tutustua heihin rauhassa. Kimin ahdistus helpottui, kun hän sai pitää poikaa sylissään ja alkoi ymmärtää, mitä erityisyys tarkoittaa.
– Olin silloin tietämätön ja ajattelin pelkästään itsekeskeisesti. Olin huolissani, kuinka me selviäisimme, ja tietysti mietin, kuinka poika pärjäisi kovassa maailmassa.
Kimin äiti on lääkäri, ja hän oli työskennellyt kehitysvammaisten kanssa, joten häneltä pariskunta sai paljon tukea. Myös Kimin sisko on lastenlääkäri. Kun tietoa ja apua löytyi, pelot lievenivät.
Vähitellen perheen arki Islan ja Walterin kanssa asettui uuteen uomaansa. Kim tuli isäksi varsin myöhään, ja ”peruskaksosetkin” olisivat hänen mukaansa riittäneet haasteeksi nelikymppiselle. Nyt sopeutumista on ollut monin verroin enemmän. Lapset nukkuivat huonosti, poika sairastelee herkemmin ja kaikessa oppimisessa on haasteensa.
Walter oppi kuitenkin melko varhain kävelemään. Ehkä häntä auttoi, kun vierellä oli sisko, jota jäljitellä. Kommunikointi tapahtui ensin viittomakielellä.
– Nykyisin hän juttelee, mutta olemme tottuneet myös viittomaan. Walter on melko vilkas, ja varmimmin hänet saa rauhoittumaan, kun tekee viittomakielellä merkin, jossa kättä pyöritellään sydämen päällä. Sillä ilmaistaan, että on surullinen.
Nykyisin Kim ei ajattele pojan erilaisuutta juuri lainkaan.
– Walterilla on erityinen iloisuusgeeni, ja huolet tuntuvat pienemmiltä, kun näkee hänen hymyilevät kasvonsa. Uskon, että hän pärjää kyllä. Hän on tuonut rikkautta elämäämme, ja olemme oppineet häneltä paljon.
Kim sanoo, että hän on aikuistunut lasten syntymän jälkeen.
– Näen asiat laajemmin, ja itsekeskeisyyteni on selvästi vähentynyt, vaikka ei olekaan kokonaan poistunut. Aiemmin ajattelin vain uraa, uraa ja uraa, nyt elämässä on paljon muutakin, päällimmäisenä vastuu lapsista.
Kim kertoo katselevansa taiteilijuutta nykyisin jopa hiukan huvittuneena.
– Omien lasten myötä minulta on kadonnut hinku olla supermenestynyt. Enää en ota kaikkea niin vakavasti.
Jalkapallon pelaaminen vaihtui piirtämiseen
Oikeastaan Kimistä piti tulla jalkapalloilija. Espoolaispoika pelasi mielellään ja harjoitteli sinnikkäästi. Se oli hänen juttunsa, ja hän tiesi olevansa hyvä. Kunnes eräänä kesänä, seitsemännen ja kahdeksannen koululuokan välissä tapahtui jotain.
– Rupesin jäljentämään lyijykynällä erästä lehtikuvaa, muistaakseni se oli meikkimainos. Käytin tavallista lyijykynää ja kopioin kuvan huolellisesti.
Kim huomasi, että tulos näytti melko samalta kuin alkuperäinen: hänhän osasi piirtää. Jalkapalloilijana hän oli oppinut, että jos on osaamista, harjoittelemalla taidot karttuvat lisää.
– Tajusin, että pitää vain treenata, niin minusta voi tulla tosi hyvä piirtäjä.
Niinpä hän alkoi harjoitella. Onneksi hänellä oli hyvä kuvaamataidon opettaja, jolla oli silmää lahjakkuudelle. Seuraavien vuosien aikana Kim sai unelmalleen tukea ja kannustusta.
Myös jalkapallon pelaaminen jatkui, vaikka Kim olikin alkanut epäillä todellisia mahdollisuuksiaan.
– Olin taitava ja olin päässyt kakkosdivariin, mutta olin aika heiveröinen. Sisimmässäni tajusin, että kilpailu on kovaa, enkä koskaan yltäisi aivan lajin huipulle.
Eräänä päivänä lukion ekaluokalla Kim ajeli polkupyörällä tavalliseen tapaan futisharjoituksiin. Kentän laidalla hän huomasi, että treenikassi kenkineen oli pudonnut matkan varrelle.
– Palasin etsimään sitä, mutta en löytänyt. Poljin takaisin kotiin, ja matkalla minulle kirkastui, että näin pitikin käydä.
Kim ei mennyt seuraavanakaan päivänä harjoituksiin, ja siihen loppui palloilu-ura. Harrastuksekseen hän on pelannut vielä myöhemminkin.
Opettajan sanat saivat Kimin sisuuntumaan
Kim keskittyi piirtämiseen ja maalaamiseen. Lukion jälkeen hän pyrki Kuvataideakatemiaan, jossa pääsykokeet sujuivat hyvin. Hän oli mukana vielä viimeisessä vaiheessa, mutta ei päässyt sisään.
– Menin armeijaan, mutta en luovuttanut, ja päätin pyrkiä seuraavana vuonna Taideteolliseen korkeakouluun.
Kim laskelmoi, että keramiikkapuolelle pääsisi hiukan helpommin. Hän ei ymmärtänyt keramiikasta yhtään mitään, mutta suunnitteli, että voisi vaihtaa myöhemmin maalaamisen pariin. Sisään päästyään Kim tajusi, että olikin tullut juuri oikeaan paikkaan. Kolmiulotteisuus ja kuvanveisto olivat hänen juttunsa.
Aluksi Kim teki eläinhahmoja, kuten isoja posliinikoiria ja perinteistä kiiltävää posliinipintaa.
– Eräs opettaja sanoi, että työni eivät ole museoainesta. Sisuunnuin ja päätin, että pystyn parempaankin.
Lue myös Kotiliesi.fi: Atso, 31, on yksi tuhansista nuorista, joka ei saa työpaikkaa koulutuksesta huolimatta – ”Pyörätuoli ei ole ongelma, vaan muiden asenteet”
Lapsiveistokset nostalgian herättäjinä
Eläimiä seurasivat lapsihahmot, jotka rupesivat vähitellen saamaan luonnetta ja persoonaa. Pinnasta tuli karkeampi, ja tyypit olivat enemmän yksilöitä.
Kanadan Torontossa Kim kävi japanilaisen taiteilijan Takashi Murakamin luennoilla. Tämän veistokset räjäyttivät tajunnan. Kimille kirkastui, mihin suuntaan hän halusi kehittyä.
Kansainvälinen ura alkoi, kun amerikkalainen keramiikkataiteen lehti julkaisi jutun suomalaismiehestä, joka tekee kiinnostavia ihmisfiguureja japanilaisen mangan hengessä. Pian lapsihahmot löysivät tiensä taidegalleriaan New Yorkissa.
– Siellä oli minun hittibiisini.
Kim tarkoittaa valkoista, mangahenkistä keramiikkatyttöä, joka sylkee lasia. Lapsihahmoihin on hänen mielestään helppo liittää erilaista luonnetta, villiyttä ja lempeyttä. Niissä on aina mukana jokin koskettava, mystinen elementti.
– Lapsiveistokseni ovat nostalgian herättäjiä. Ne voivat tuoda esiin piilossa olevia muistoja ja tunteita, samalla tavoin selittämättömästi kuin jokin yllättävä tuoksu.
Vanhemmuus ja omien lasten seuraaminen ovat kehittäneet Kimin teoksia entistä persoonallisempaan ja jopa sadunomaiseen suuntaan. Sammaljäteissä näkyy myös perheessä käytetty viittomakieli.
”Taide on tapani olla olemassa”
Uskonto oli tärkeä osa arkea Kimin lapsuudessa. Isä ja äiti kuuluivat adventtikirkkoon, mutta eivät olleet fanaattisen uskonnollisia.
– Adventismissa ajateltiin, että me olemme oikeassa ja muut väärässä. Liha, alkoholi ja tupakka olivat kiellettyjä, ja lauantai oli päivä, jolloin ei saanut katsella televisiota.
Vielä 14-vuotiaana Kim oli uskovainen, mutta vähitellen usko alkoi rakoilla. Adventtikirkko ei enää tuntunut turvalliselta, vaan aikuisten valtarakennelmalta, jota ylläpidettiin säännöillä ja helvetin pelolla.
Irtautuminen otti aikansa, eikä se ollut kivutonta. Tuntui vaikealta hyväksyä, että jumalaa ei enää ollut.
– Se oli rankkaa aikaa. Olin varmaan 17-vuotias, kun heräsin yöllä käsittämättömän suureen ahdistukseen ja tyhjyyden tunteeseen. Minun oli pakko mennä vessaan oksentamaan. Tuijotin pönttöön ja sanoin: mene pois, mene pois.
Ahdistuksen yön jälkeen Kim irtautui uskonnollisuudesta. Nyt hän näkee, että monissa yhteisöissä kyse on vain vallankäytöstä.
– En enää kauheasti piittaa järjestäytyneistä uskonnoista. Pyhyys tarkoittaa minulle toisten ihmisten, elämän ja luonnon arvostamista. Henkisiä asioita pohdin lähinnä taiteeni kautta.
Kim nauttii käsillä tekemisestä.
– Parasta on, kun olen saanut jonkin osan teoksesta valmiiksi ja tunnen, että olen onnistunut.
Jätit ovat olleet taiteilijalle tärkeä askel. Kim on saanut niistä kiitosta, ja niiden myötä hän on kehittynyt veistäjänä.
Aluksi Kim teki niistä pienoismallit, joiden mukaan teokset rakennettiin Ranskassa. Aineksina on käytetty terästä, styroksia ja lasikuitua.
– Kiitos lämmittää hetken, mutta kehut menevät ohi. Sen sijaan työ jatkuu. Taide on minun tapani ja syyni olla olemassa.
Kimille on tärkeää, että hän voi työskennellä lähellä kotia, Fiskarsissa. Arkista tyytyväisyyttä lisää, että yksi unelma on toteutumassa. Oma talo on ollut suunnitteilla monta vuotta, ja se valmistuu tulevana syksynä.
– On tärkeää olla unelmia. Vaikka ne eivät toteutuisikaan, ne ruokkivat elämänjanoa.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 18/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous