Ihmiset

12 vuotta sairaanhoitajana katastrofialueilla työskennellyt Hanna Majanen: ”En todellakaan tunne uhrautuvani”

Sairaanhoitaja Hanna Majanen, 40, elää jatkuvassa lähtövalmiudessa. Kun maailmalla puhkeaa jokin kriisi, ebolaepidemia tai sota, hänet lähetetään paikalle. Avustustyöstä on tullut niin tärkeä osa elämää, että oma perhe on jäänyt perustamatta.
21.7.2018 Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sara Pihlaja/Otavamedia, Sara Creta, Malin Lager

Mitä minä täällä teen? Kenelle oikein yritän todistaa jotakin?

Lääkärit ilman rajoja -järjestön pieni lentokone kaarteli tasangon yllä Sudanissa. Ikkunasta näkyi ainoastaan loputtomasti hiekkaa ja muutamia lehmiä, joita sotilaat hätistelivät pois laskeutuvan koneen tieltä.

Sairaanhoitaja Hanna Majanen ei ollut koskaan käynyt Afrikassa. Ja nyt hänen oli määrä viettää yhdeksän kuukautta täällä, keskellä ei-mitään.

Ensimmäisenä päivänä Hanna tutustui työpaikkaansa Bor Civil -sairaalaan, jossa oli noin sata potilaspaikkaa. Siellä hoidettiin tapauksia aivokalvontulehduksesta keisarileikkauksiin. Olosuhteet olivat alkeellisemmat kuin hän oli osannut kuvitella.

Illalla Hanna kömpi uuteen kotiinsa, telttaan, jonka ainoat kalusteet olivat sänky ja laatikko henkilökohtaisille tavaroille. Hän purki matkalaukkunsa ja asetteli paikoilleen vaatteet, hygieniatuotteet, pari kirjaa ja valokuvat.

Generaattori tuotti sähköä vain osan aikaa vuorokaudesta, ilmastointiin se ei riittänyt. Onneksi auringon laskettua lämpötila oli pudonnut 40 asteesta siedettävämpiin lukemiin. Valonlähteinä toimivat aurinkoenergialamput.

Sammutettuaan lampun Hanna jäi kuuntelemaan yön ääniä. Päällimmäiseksi nousi sammakoiden kurnuttava kuoro, jostain kantautui aasin kiljuntaa. Lempäälän tyttö oli todella kaukana kotoa. Hirvitti. Olisiko hänestä todella tähän?

Hannan ensimmäinen avustustyöreissu suuntautui Sudaniin vuonna 2007.

”Vaikka tiesin, että maailma on epätasa-arvoinen, oli eri asia nähdä se omin silmin”

Kipinä auttamiseen syntyi opiskeluaikoina työharjoittelujaksolla Intian Madraksessa. Hanna työskenteli yksityissairaalassa, jonne hoitoon pääsivät vain varakkaimmat. Hän kiersi myös avustustyötä tekevien lääkärien matkassa köyhien asuttamissa pienissä kylissä. Monet kärsivät infektioista ja ihotaudeista, jotka hoitamattomina saattavat äityä vaarallisiksi.

– Oli aika selvää, että monet heistä menehtyisivät. Vaikka tiesin, että maailma on epätasa-arvoinen, oli eri asia nähdä se omin silmin.

Valmistuttuaan Hanna ei saanut vakituista pestiä Suomesta. Sellainen järjestyi Tukholmasta, Astrid Lindgrenin lastensairaalasta. Myöhemmin hän erikoistui lastensairaanhoitajaksi.

Ajatus avustustyöhön lähtemisestä ei jättänyt rauhaan. Hanna alkoi etsiä sopivaa tahoa ja löysi Lääkärit ilman rajoja. Se on katastrofien uhrien auttamiseen keskittynyt sitoutumaton järjestö, jolla on toimintaa yli 70 maassa.

Alkuseulonnan jälkeen hakuprosessi sisälsi ryhmätöitä ja haastatteluja, joiden avulla testattiin hakijan stressinsietokykyä, arvoja ja motiiveja. Mitä uskot saavasi aikaan? Hannalta tiedusteltiin.

– Vastasin, että en kuvittele pystyväni pelastamaan maailmaa. Mutta minulla oli kova tarve tehdä edes jotakin.

Nyt tuosta ensimmäisestä reissusta on kulunut jo kaksitoista vuotta. Avustustyöstä on muodostunut Hannalle elämäntapa.

Kurkkumätäpotilaiden hoidosta keskustelemassa kollegan kanssa Bangladeshissa tänä vuonna.

”Oli hyväksyttävä, että kaikkia ei voi auttaa”

Ensimmäiset viikot Sudanissa kuluivat sumussa. Kaikki oli uutta: työ, potilaat, sairaudet, elinympäristö. Järjestön työntekijöiden tehtävänä oli rekrytoida ja opastaa paikallista henkilökuntaa. Hanna pestasi luku- ja kirjoitustaitoisia ihmisiä ja neuvoi kädestä pitäen, miten otetaan verikoe ja mitataan lämpö ja pulssi.

– Se ei ollut aina ihan helppoa. Miten opetat pulssin ottamista ihmiselle, joka ei edes tiedä, mikä pulssi on? Monet asiat olisin tehnyt nopeammin itse, mutta siitä ei olisi ollut heille hyötyä tulevaisuudessa.

Oppiminen oli molemminpuolista. Hanna ei ollut koskaan hoitanut tuhkarokko- tai malariapotilasta. Paikallisissa riitti kokemusasiantuntijoita, sillä lähes kaikki olivat sairastaneet malarian, osa useastikin.

Liki kaikki aika kului töissä. Palatessaan illalla työvuoron päätyttyä teltalleen Hanna kulki kasvot yötaivasta kohti kohotettuina. Missään hän ei ollut nähnyt niin paljon tähtiä.

– Se oli ihmeen rauhoittavaa. Välillä piti toki vilkaista jalkoihin käärmeiden ja skorpionien varalta.

Harvoina vapaahetkinä Hanna teki patikkaretkiä lähimaastoon ja haaveili näkevänsä leijonan. Sellaista ei ilmestynyt näköpiiriin – ja ehkä hyvä niin. Yksi sairaalan pitkäaikaisista potilaista oli kahdeksanvuotias paimenpoika, jonka kimppuun leijona oli hyökännyt. Poika oli pelastautunut loikkaamalla nuotioon. Se lannisti leijonan, mutta pojan iho paloi karrelle.

– Tiesimme, että meidän keinoillamme emme pystyisi häntä parantamaan. Poika tarvitsi ihonsiirron, joka oli mahdollista tehdä vain naapurimaassa Keniassa.

Matka saatiin lopulta järjestymään, ja Hanna lähti pojan ja tämän isän mukaan saattajaksi. Hän sai olla todistamassa sitä riemua, kun potilas onnistuneen leikkauksen jälkeen nousi ensi kertaa jalkeille.

– Nyt tuo poika on jo aikuinen mies. Aina silloin tällöin mietin, mitä hänelle mahtaa kuulua.

Pohjoismaissa lastensairaanhoitaja joutuu harvoin kohtaamaan kuoleman. Avustuskohteissa sen kanssa joutuu silmätyksin tämän tästä. Mutta koskaan siihen ei totu.

– Vaikeimpia hyväksyä olivat ne tapaukset, joista tiesin, että Suomessa potilas olisi voitu parantaa. Oli hirveää katsella äidin tuskaa kärsivän lapsen vierellä. Mutta sekin on hyväksyttävä, että kaikkia ei voi auttaa.

Kotimaahan oli vaikea sopeutua

Ensimmäinen kotiinpaluu oli raskaampi kuin lähtö. Yhteydenpito läheisiin oli ollut hankalaa. Hannan kirjoittamat sähköpostit läheisille lähetettiin satelliittipuhelimen kautta, ja paluuposti tuli yleiseen meiliosoitteeseen. Soittaminen oli kallista, joten sitä tehtiin vain harvoin.

Kotona Tukholmassa tuttavien elämä oli kulkenut entisiä latuja. Hanna oli nähnyt paljon uutta ja paloi halusta jakaa kokemuksiaan. Mutta tarinat kaukomailta jaksoivat kiinnostaa ystäviä vain hetken.

Hanna puolestaan oli pihalla kotimaan tapahtumista. Hän ei tiennyt kuninkaallisten ja tosi-tv-julkkisten tempauksista tai valtakunnanpolitiikan uusimmista käänteistä.

Sopeutuminen entiseen työpaikkaankaan ei sujunut ongelmitta. Kollegat purnasivat mitättömän tuntuisista asioista: milloin bussi oli myöhässä viisi minuuttia, milloin ruokalasta oli salaatti päässyt loppumaan. Hannasta nurina kuulosti absurdilta.

– En voinut purkaa turhautumistani kenellekään ja tunsin itseni ulkopuoliseksi.

Jo ennen Sudaniin lähtöä Hanna oli päättänyt osallistua vielä toisellekin komennukselle. Puolen vuoden jälkeen hän tunsi, että nyt olisi taas aika lähteä.

Kahdentoista vuoden aikana Hanna on työskennellyt muun muassa Nigeriassa, kahdesti Sudanissa, Zimbabwessa, Liberiassa ja Sierra Leonessa. Hän on toiminut sairaanhoitajana kiertävillä klinikoilla sekä osallistunut rokotuskampanjoihin ja akuuttien epidemioiden hoitamiseen.

Liberiassa vuonna 2014. Ebolasta selviytynyt vauva on juuri päässyt pois eristysalueelta ja voi hyvin.

Ebola pelotti, mutta oli pakko lähteä

Ebola pelotti sen verran, että sen esiintymisalueita Hanna oli suunnitellut välttelevänsä. Mutta kun ebolaepidemia käynnistyi 2014 tutuilla seuduilla Liberiassa ja Sierra Leonessa, sisäinen pakko ajoi hänet paikalle. Se oli hänen vanhemmilleen kova paikka.

– Tietysti itseänikin pelotti. Mutta luotin järjestöömme. Kun toimii sääntöjen mukaan, tartuntariski on minimaalinen.

Jo työasuun pukeutuminen oli pienoinen operaatio: kumisaappaat, kokohaalari, jonka vetoketju teipattiin, tuplahanskat, huppu, laskettelulasit ja kaksi erilaista kasvomaskia. Paahtava helle teki asusta entistä tukalamman. Työskentelyaika olikin maksimissaan tunti kerrallaan.

Ebolaan ei ainakaan tuolloin ollut parantavaa lääkettä. Hoitohenkilökunnan tehtäväksi jäi ruokkia potilaita ja yrittää helpottaa heidän oloaan kuumetta alentavalla särkylääkkeellä. Osa toipui, osa menehtyi nopeasti. Erityisen hankalaksi tilanteen teki se, että kaikki apua tarvitsevat eivät mahtuneet sairaalaan.

– Oli raastavaa katsoa, kuinka sairastuneen omaiset rukoilivat meitä ottamaan potilaan sisään. Mutta emme voineet riskeerata muiden turvallisuutta, vaikka tiesimme, että ulos jääneet jatkoivat taudin levittämistä ennen menehtymistään.

Hanna itse on ollut sairauksien suhteen onnekas. Hän on välttynyt loisilta ja trooppisilta taudeilta, mutta malarian kynsiin hän joutui ensivisiitillään Liberiassa.

– Sekin oli ihan omaa tyhmyyttäni. Nukuin kyllä moskiittoverkon alla ja suihkuttelin karkotetta, mutta olin turhan huolimaton estolääkityksen ottamisessa. Jossain vaiheessa hyttynen pääsi pistämään.

Hanna ei heti tunnistanut oireita. Työkomennus oli juuri päättymässä, ja hän kuvitteli lamauttavan väsymyksen johtuvan stressin laukeamisesta. Sitten nousi 40 asteen kuume.

– En ole ikinä ollut niin kipeä. Makasin vain vuoteessani ja tärisin. Mutta kuolemaa en pelännyt. Tiesin, että jos komplikaatioita tulisi, minut kiidätettäisiin kotimaahan saamaan hoitoa. Se on länsimaalaisen etu.

Uuden lastensairaalan leikkipaikan avajaiset Liberiassa 2008.

”Auttajankin pitää purkaa tunteitaan”

Pomminsirpaleita kehossa, ampumahaavoja, puuttuvia raajoja. Hanna ei ollut ikinä nähnyt niin pahasti loukkaantuneita ihmisiä kuin viime vuonna Irakissa. Hän työskenteli siellä telttasairaalassa lähellä Mosulia, jossa käytiin kiivaita tulitaisteluja. Pommien jysähdykset kantautuivat leiriin saakka.

Potilaita tuotiin ambulansseilla ja sotilasautoilla, moni verta valuen ja sokissa.

– On vaikea käsittää, että ihmiset aiheuttavat toisilleen niin hirvittävää tuhoa. Etenkin lapsille, vanhuksille ja raskaana oleville naisille – siviileille, jotka ovat sotaan syyttömiä.

Kriittisissä tilanteissa Hanna sanoo toimivansa autopilotilla. Pystyäkseen toimimaan tehokkaasti omat tuntemukset on siirrettävä syrjään. Niiden aika koittaa myöhemmin.

– Auttajakin saa ja hänen täytyy purkaa tunteitaan. Jos ne sulkee sisäänsä liian pitkäksi aikaa, se kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Usein iltaisin majapaikassa kävin tilanteet läpi jonkun kollegan kanssa ja annoin itkun tulla. Kotiin palattuani olen käynyt myös keskustelemassa psykologin kanssa.

Kokemukset Irakissa saivat Hannan lopettamaan maahanmuuttokriittisten juttujen lukemisen suomalaisesta mediasta.

– On niin helppo huudella, kun on itse turvassa.

Hanna päätti, ettei hänen tarvitse perustaa perhettä vain toisten odotusten vuoksi. Hän on onnellinen nykyisestä elämäntavastaan.

”Jossain vaiheessa ajatus perheen perustamisesta stressasi”

Nykyään Hanna elää jatkuvassa lähtövalmiudessa. Kohta kolme vuotta hän on työskennellyt täysiaikaisesti Lääkärit ilman rajoja -järjestön palveluksessa. Se tarkoittaa, että tänään saattaa tulla soitto ja huomenna hän jo istuu lentokoneessa matkalla uuteen kohteeseen.

Helmikuun lopulla Hanna palasi edelliseltä, parin kuukauden mittaiselta komennukselta Bangladeshista. Pakolaisleirillä riehui kurkkumätä, ja järjestö perusti sinne pelkästään tämän taudin hoitoon erikoistuneen sairaalan. Kun tilanne saatiin hallintaan, Hanna palasi Tukholmaan.

Ensimmäiset päivät kotona ovat aina juhlaa. On wc-pönttö ja suihku, josta tulee lämmintä vettä. Lähikaupasta voi hakea lempiruokia, lohta, suklaata ja salmiakkia. Saa loikoilla sohvalla ja selailla tv-kanavia.

– Avustuskohteissa ollaan jatkuvasti tekemisissä muiden kanssa. Jopa yöt nukutaan usein monen hengen huoneissa. Kotona nautin rauhasta ja hiljaisuudesta.

Alkukesästä Hanna pistäytyi Suomessa tervehtimässä läheisiään. Isä lämmitti puusaunan, äiti laittoi savukalaa ja perunamuusia. Istuttiin kiireettä ja käytiin läpi kuulumisia.

Alussa vanhemmat uskoivat, että avustustyön tekeminen on ohimenevä elämänvaihe. Että jonakin päivänä tytär asettuu aloilleen, menee päivätöihin ja perustaa perheen. Nyt he ovat hyväksyneet, että niin ei ehkä käy.

Hannan elämäntapaan ei ole mahtunut parisuhdetta.

– Täytän tänä vuonna 40. Jossakin vaiheessa ajatus perheen perustamisesta stressasi. Mutta ei minun tarvitse elää muiden odotusten mukaisesti. En halua tehdä mitään vain sen vuoksi, että niin kuuluu tehdä. Teen työtä, josta nautin. En todellakaan tunne uhrautuvani.

Ensimmäisiltä reissuilta palatessaan Hanna poti huonoa omaatuntoa. Miksi juuri minulla on asiat näin hyvin? Nyt hän on kiitollinen omasta onnekkuudestaan.

– Minulla kävi tuuri elämän arpajaisissa, kun satuin syntymään Suomeen. Olen saanut materiaalisesti kaiken, mitä tarvitsen, ja lisäksi mahdollisuuden toteuttaa itseäni haluamallani tavalla. Tietysti minäkin joskus valitan turhanpäiväisyyksistä. Kun niin käy, tiedän, että on aika lähteä uuteen reissuun.

Lue lisää Annan Yksi meistä -tarinoita tästä.

Kommentit (1)

Kaunis tarina hyvästä ihmisestä.
Jotkut käyttävät elämänsä siihen, että lietsovat vihaa ja kärsimystä ja manipuloivat asuinalueen tuhoamaan jonkun elämää esim melukampanjalla, ja rikkomalla kohteen yksityisyyden rikollisesti ja samalla kohteen läheisten.

10 vuotta mietitty hiki päässä, millä keinoin aiheuttaa melua kohdennetusti ja paljon ja normaalia elämää esittäen. Tämä tehty siis hyväosaiset kohteen lähtöhetkellä alle kouluikäisille.

Kaunis tarina hyvästä ihmisestä.
Jotkut käyttävät elämänsä siihen, että lietsovat vihaa ja kärsimystä ja manipuloivat asuinalueen tuhoamaan jonkun elämää esim melukampanjalla, ja rikkomalla kohteen yksityisyyden rikollisesti ja samalla kohteen läheisten.

10 vuotta mietitty hiki päässä, millä keinoin aiheuttaa melua kohdennetusti ja paljon ja normaalia elämää esittäen. Tämä tehty siis hyväosaiset kohteen lähtöhetkellä alle kouluikäisille.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *