Selkäkipu pilasi Elenan elämän, kunnes apu löytyi yllättävästä paikasta: ”Haa, päihitinpäs lääkärit!”
Elena Kaskiaro, 54, kävi vuosia lääkärissä ja yritti saada apua selkäkipuunsa. Lopulta lääke löytyi ihan toisesta osoitteesta.
– Eron jälkeen näin vielä selvemmin kuin ennen, että lapseni ovat minulle kaikki kaikessa, Elena Kaskiaro sanoo.
Elena Kaskiaro, 54, kävi vuosia lääkärissä ja yritti saada apua selkäkipuunsa. Lopulta lääke löytyi ihan toisesta osoitteesta.
Olen tosi kiinnostunut kivusta. Kun vastaanotolleni tulee ihminen, joka kertoo ikävistä tuntemuksista jossain päin kehoa, tunnen oikein, kuinka sormeni alkavat syyhytä. Haluan päästä poistamaan häneltä kipuja.
Mutta eniten haluan, että ihminen kokee saavansa apua. Haluan ottaa koppia hänen asiastaan. Empatiani tulee siitä, että jäin kerran täysin yksin oman kipuni kanssa.
Elettiin vuotta 2000. Olin juuri synnyttänyt esikoiseni, ja kaikki oli mennyt hyvin. Mutta vauvan ollessa pariviikkoinen selkäni petti. Kipu oli niin hirveä, että menetin kävelykykyni.
Hakeuduin terveyskeskukseen. En meinannut mahtua sisään ovesta, koska pystyin olemaan vain kaksin kerroin. Sain lääkäriltä kipupiikin ja noidannuolidiagnoosin.
Mutta se ei ollut noidannuoli. Kipu alkoi toistua aina kuukautisten aikaan. Joka kerta menin lääkäriin ja sain vahvoja lääkkeitä: relaksanttia, Tramadolia, Diapamia… Otin lääkkeet vastaan, mutta tunsin, etten halua hoitaa kipua niiden avulla. Jotain oli minusta pahasti pielessä: miksei vaivaani hoideta fysioterapialla?
Ennen tätä kroppani ei ollut koskaan pettänyt minua. Olen ollut aina liikunnallinen. Nuorena lajini oli tanssi. Parikymppisenä tanssin jonkin aikaa jopa työkseni. Olin mukana showtanssiryhmässä. Kiersimme ympäri Suomea esiintymässä. Myöhemmin opiskelin liikunnanohjaajaksi.
”Halusin olla vanhempana parempi kuin omat vanhempani”
Vaikka kivusta oli nyt tullut jokakuinen riesa elämässäni, se ei estänyt minua nauttimasta täysillä äitinä olosta – sain toisen poikani neljä vuotta esikoisen perään. Äidiksi tuleminen on ollut kummallakin kerralla elämäni suurin kokemus. Siinä hetkessä, kun saa pienen avuttoman olennon syliinsä ensi kerran ja tajuaa, että on hänestä vastuussa, kaikki elämässä muuttuu.
Tunnistin myös sen, että halusin olla vanhempana parempi kuin omat vanhempani. Kun synnyin aikoinaan kolmanneksi lapseksi lapsuudenperheeseeni, isäni päihdeongelma oli jo niin paha, että äiti joutui olemaan vastuussa yksin perheestä ja taloudesta. Hän joutui tosi koville. Päätin, että minä olisin aina läsnä omille lapsilleni, tapahtui mitä hyvänsä.
Tärkeäksi voimavaraksi silloin elämässäni muodostui seurakunnan lastenkerhon äitirinki. Aloimme käydä yhdessä myös perheleireillä – puolisoni ei halunnut tulla mukaan hengellisiin juttuihin. Leireissä oli jokin syvä rauha ja rakkaus, joka puhutteli minua, jotain, joka eheytti todella syvältä. Se antoi aivan uudenlaista voimaa elämään.
”Pelastavaksi enkeliksi tuli lopulta osteopaatti”
Vuonna 2004 selkäoireeni pahenivat. Kun eräänä päivänä vedin itseäni käsillä olkkarista keittiöön, pelästyin ensimmäisen kerran toden teolla: Mitä jos selkä jääkin pysyvästi tällaiseksi? Mitä jos en enää ikinä kävele? Päätin, että menisin tapaamaan kallista yksityistä fysiatria.
Sanoin lääkärille: ”Olen kymmenen vuotta liikuttanut ihmisiä, mutta nyt olen tilanteessa, etten itse osaa kävellä. Haluaisin, että selkäni kuntoutettaisiin. Mitä neuvoisit? Joudun lopettamaan työni, jos tilanne ei muutu.” Hän kuunteli minua ja kysyi sitten, haluaisinko kokeilla jotain vahvempaa lääkettä.
Siinä kohdassa tipuin korkealta. Eikö kukaan voi oikeasti auttaa minua! Ääni sisälläni huusi: miksei kukaan ole kiinnostunut kivun juurista tai kivun syistä! Tunsin epätoivoa ja neuvottomuutta.
Pelastavaksi enkeliksi tuli lopulta osteopaatti, jota menin tapaamaan 2005. Hän oli ensimmäinen, joka kiinnitti huomiota lantioni asentoon ja selän notkoon. Lantiokorini oli virheasennossa, ja hän opetti minulle uuden tavan kantaa sitä.
Eniten minua auttoi kuitenkin pilatesohjaajakoulutus, jonka suoritin seuraavana vuonna. Sain herätyksen luurankolihaksista. Sitkeällä harjoittelulla pääsin lopulta eroon selkäkivuistani. Kun olin oppinut, miten voin auttaa itseäni, pystyin aloittamaan myös muiden auttamisen.
Sen jälkeen olen auttanut monia. Joka kerta, kun vapautan jonkun asiakkaan kivusta, olo on kuin olisin saanut jättimäisen voiton: ”Haa, päihitinpäs lääkärit, voitinpas veitsen!”
”Vaikka huonoja uutisia satoi niskaani, tapahtui myös ihmeitä”
Kahdeksan vuotta sitten kävin läpi tosi vaikean eron. Siinä tapahtuivat parisuhteen kauheimmat henkiset ja taloudelliset haasteet. Jouduin lähtemään kahden lapsen kanssa tyhjin käsin etsimään asuntoa.
Vaikka huonoja uutisia satoi niskaani, tapahtui myös ihmeitä. Eräs ihana nainen halusi auttaa minua kuultuaan tarinani. Hän vuokrasi minulle ja pojille kodin, vaikka taloudellinen tilanteeni oli kamala. Löysin myös uudet työtilat, jotka pystyin vuokraamaan. Sain uudelleenstartattua jooga- ja hierontayritykseni.
Jossain kohtaa sanoitin ystävälleni: ”Minulla ei ole muuta hienoa kuin asenteeni ja lapset.” Se oli totta. Olin menettänyt kaiken muun. Tiesin kuitenkin, että selviytyisin. Otin tavaksi puhua itselleni vain onnistumisista. Päällystin kaikki epäonnistumiset ja vaikeudet ikään kuin teflonilla, jotten voisi tarttua niihin. Näin vain määränpään, en mitään sen ympärillä, mitään, mikä olisi estänyt minua tavoitteissani.
”Olen löytänyt avopuolison, jonka kanssa jaan hengellisen arvomaailman”
Tänä päivänä olen kiitollisella mielellä. Kaikki on kääntynyt hyvin päin. Olen ylpeä pojistani, jotka ovat kasvaneet aikuisiksi. Olen löytänyt itselleni ihanan avopuolison, jonka kanssa jaan hengellisen arvomaailman.
Kiitokseni liittyy myös työhöni. Joka päivä kiitän Taivaan Isää siitä, että saan auttaa ihmisiä. Monet asiakkaistani ovat minulle enemmän kuin asiakkaita. Koen heidät melkein kuin perheenjäseniksi.
Tommy Hellsten puhuu syvissä vesissä uimisesta, ja se sopii minuun. Hän ei tarkoita sillä masentumista, vaan tapaa olla maailmassa, syvällistä miettimistä. Olen löytänyt itsestäni, että tykkään olla elämän kanssa syvällä. Tykkään kuunnella asiakkaitani ja heidän murheitaan. Läsnäololla on jo yksistään uskomattoman parantava voima.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 44/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous