Mirjaa, 58, hävettää aikuisen poikansa työttömyys: ”Pelkään, että hän syrjäytyy ja alkoholisoituu”

Työtä arvostava Mirja, 58, on sättinyt työtöntä poikaansa itsesäälissä kieriskelystä. Vaikeinta Mirjalle on ollut kohdata yrittäjinä työskennelleet isovanhemmat, jotka eivät voi ymmärtää, miksi terve nuori mies ei halua mennä töihin.

Kolmekymppisen kuopuksen mahdollinen syrjäytyminen huolettaa Mirjaa, 58. Nuorimies menetti ravintolatyönsä koronapandemian takia eikä ole sen jälkeen hakenut uutta työtä. Kaiken lisäksi poika on alkanut kaljoitella. Mirja on häpeissään ja syyllistää myös itseään: onko hän ollut lapselleen liian ankara? Erikoispsykologi Nina Pyykkösen mukaan paras vastalääke häpeään on myötätunto.

Mirja:

Meillä on aina suhtauduttu työntekoon vakavasti. Tulemme mieheni kanssa molemmat yrittäjäperheestä. Jo lapsena opimme, että työ on iso ja tärkeä osa elämää.

Meillä on kolme lasta. Heidät on kasvatettu siihen, että jokaisen aikuisen vastuu on hankkia toimeentulonsa omalla työllään.

Tyttäremme ovat pärjänneet hyvin elämässään. Molemmilla on hyvä koulutus ja vakityöpaikka. Olen ylpeä heistä. Kuopuksestamme on sen sijaan tullut perheen murheenkryyni. Hän on ollut työttömänä nyt jo yli vuoden. Se on etenkin minulle kova paikka.

Nina:

Jokainen vanhempi toivoo lapsilleen hyvää ja itsenäistä elämää, jossa taloudellinen toimeentulo ja osallisuus yhteisössä ovat turvatut.

On luonnollista ja inhimillistä, että osa identiteettiämme rakentuu taitojemme ja työmme kautta. Sen osuus saattaa kuitenkin olla myös kohtuuttoman suuri. Tällöin mittaamme tiedostamattamme omaa ja lastemme arvoa menestyksen perusteella.

Onkin hyvä tutkia rehellisesti, kuinka merkittävä osa omaa identiteettiä ja itsetuntoa rakentuu ammatin ja työnteon kautta.

Mirja:

Kolmekymppinen poikamme ei ole koskaan ollut lukumiehiä. Hän kävi peruskoulun jälkeen ammattikoulun ja opiskeli kokiksi. Kannustimme mieheni kanssa häntä jatkamaan opintoja, mutta poika halusi töihin ja tienaamaan.

Rauhoituin ja ajattelin, että pääasia, että poika ei jäänyt kotiin makaamaan.

Poika pääsi heti koulun jälkeen töihin ravintolaan. Hän teki paljon töitä, usein myös viikonloppuisin. Vuosien varrella hän kiersi pääkaupunkiseudun ravintoloiden keittiöitä, kuten nuoret kokit usein tekevät.

Lopulta hän eteni ravintolapäälliköksi. Juhlistimme sitä kotona. Muistan liikuttuneeni, kun mieheni piti pojalleen onnittelupuheen. Olin ylpeä äiti.

Nina:

Kaikkien ei tarvitse olla akateemisia lukijoita, ja onneksi kaikki eivät olekaan. Ihmisyhteisö tarvitsee poikanne kaltaisia käytännön taitajia.

Kuvauksesi kertoo selkeästi, että pojallanne on kykyjä, ja myös muut ovat nähneet sen. Sinun oli syytäkin olla ylpeä hänestä.

Samaan aikaan poikasi työuran aloitus kuulostaa kovin raskaalta ja kovatahtiselta. Voisitko sanoa nyt pojallesi: ”Olemme todella ylpeitä siitä, että opiskelit ja hankit ammatin. Teit myös ihan järjettömän kovasti töitä heti urasi alussa. Pohdimme, olikohan se vähän liikaa. Tapahtuiko jotain, joka sai sinut etääntymään työstäsi?”

Mirja:

Poika teki entistä enemmän töitä. Tapasimme häntä tosi harvoin, koska hän oli melkein aina töissä.

Sitten iski koronapandemia. Katsoin kauhistuneena uutisista, miten ravintoloiden ovia pistettiin säppiin koronarajoitusten vuoksi. Jo tuolloin poika soitti minulle ja sanoi, että saa nähdä äiti, miten työpaikan kanssa käy.

Pandemian aikana poika joutui ensin lomautetuksi. Välillä näytti, että ravintola selviää, mutta toisin kävi. Lopulta koko ravintolatoiminta lakkautettiin. Poika jäi työttömäksi. Hän oli tosi pettynyt.

Yritin lohdutella poikaa sanomalla, että syy ei ollut hänen. Ja että moni muukin alalla menetti koronan takia työpaikkansa. Silti myös minä olin pettynyt.

Nina:

Koronapandemia-aika oli musertavaa sekä yhteiskunnille että yksilöille. Erityisesti nuoret ja nuoret aikuiset olivat todella kovilla.

Poikasi pettymys ja vasta rakentuvan ammatillisen itsetunnon kärsimä kova isku ovat täysin ymmärrettäviä.

Vaikka ei tietoisesti ajattelisi, että syy töiden loppumiseen oli itsessä, saattaa tällainen ajatus etenkin nuorella ihmisellä hiipiä taka-alalle. Se alkaa vaikuttaa nykyhetken valintoihin.

Mirja:

Poika vetäytyi omiin oloihinsa. Ajattelin ensin, että hän tarvitsee vain vähän aikaa huilata ja mahdollisuuden kasata itsensä.

Yritin aika ajoin vaivihkaa kysellä, oliko hän hakenut töitä. Poika selvästi ärsyyntyi uteluistani. Sisarilleen hän lähetti huolestuttavia viestejä, joissa kertoi olevansa täysi luuseri. Vanhin tyttäreni kertoi, että velipoika oli alkanut kaljoitella. Olin aavistanut, että hänen asiansa olivat menossa huonompaan suuntaan. Aloin huolestua.

Yhtenä vapaapäiväni aamuna menin pojan asunnon ovelle. Pimpotin ovikelloa, ja ovella oli vastassa vanhalta viinalta tuoksahtava mies. Tunsin ensimmäistä kertaa häpeää.

Nina:

Kuulostaa siltä, että kyseessä on pojan itsetunnon haava, joka jostain syystä ei ota parantuakseen.

Itsetunnon haavat ovat vaikeita, koska ne tuottavat jatkuvaa häpeän tunnetta. Se on tunteistamme vaikeimpia, koska sen juuret ulottuvat olemassaolomme ydinkysymyksiin: Voiko kukaan rakastaa minua? Olenko ihan läpimätä, kokonaan huono ihminen? Onko minulla olemassaolon oikeutta?

Työpaikan menetys on varmasti yksi iso riskitekijä sille, että itsetunto haavautuu – etenkin, jos se on jo lähtökohtaisesti ollut hauras. Häpeän tunnetta lääkitään kovin usein päihteillä, koska ne hetkellisesti auttavat sietämättömään oloon.

Mirja:

Olin myös vihainen. Marssin pojan keittiöön ja laitoin kahvin tippumaan. Sanoin, että nyt me istumme alas ja puhumme.

Annoin tulla. Sanoin hänelle, että nyt saa riittää tuo itsesäälissä kieriskely. Suomi on täynnä ravintoloita, jotka tarvitsevat osaajia.

Poika vastasi sanomalla, että hän oli aikuinen mies. Hänellä oli lupa elää juuri sellaista elämää kuin halusi. Poika oli selvästi puolustuskannalla. Aistin, että silti myös hän häpesi tilannettaan.

Mielessäni liikkui niin paljon asioita, etten kyennyt vastaamaan pojalle mitään. Huikkasin ovella, että jos kerran olet aikuinen, pärjää sitten omillasi.

Nina:

Suora puhe on aina paras ratkaisu ihmissuhteissa. Viha on ymmärrettävä tunne erityisesti silloin, kun kokee avuttomuutta.

Ei ole vaarallista ilmaista tunteitaan, kunhan myös kertoo toiselle, miksi tuntee näin. ”Olen raivoissani sinulle, koska en osaa auttaa ja tunnen syvää avuttomuutta.”

On myös totta, että pojallasi on lupa elää itse valitsemaansa elämää. Hänen valintojaan et voi tehdä, mutta voit kertoa olevasi huolissasi ja haluavasi auttaa, jos hän ottaa apua vastaan.

Mirja:

Emme jutelleen keskenämme useam­paan kuukauteen. Kuulin välillä poikani kuulumisia mieheni tai tyttärieni kautta.

Pojan tilanne heijastuu nyt koko perheeseemme. Meillä on yhteinen ongelma, jota pahentaa yhteinen häpeä. Vaikeinta on ollut kohdata iäkkäät isovanhemmat. Entisinä yrittäjinä he eivät pysty ymmärtämään, miksi terve nuorimies ei halua mennä töihin.

Olen alkanut miettiä, olenko epäonnistunut äitinä. Ehkä olemme olleet mieheni kanssa liian ankaria lapsillemme.

Lue myös: Vaativa persoonallisuus on todellinen diagnoosi – Saila oli kympin tyttö, jonka kontrollipakko alkoi uhata jo henkeä

Nina:

Kuulostaa siltä, että teistä jokainen kantaa häpeää, joka vaikuttaa olevan ylisukupolvista. Olisi todella tärkeää, että nostaisitte yhdessä kissan pöydälle perheen ja suvun kesken. Aiheen välttely tai isovanhempien suojeleminen ei ole nyt hyvä ratkaisu.

Poikasi tarvitsee nyt läheisiä, jotka sanovat: ”Rakastamme kaikki sinua vaikeuksistasi huolimatta. Mitään ei ole menetetty eikä hukattu. Olet yhä se ihan sama, päättäväinen ja taitava nuorimies.”

Myös vanhempina voisitte lähestyä poikaanne suoraan ja ”aseet alhaalla” kysyen, kokeeko hän, että olette olleet liian vaativia ja ankaria. Valmistautukaa ottamaan vastaus sellaisenaan vastaan. On hyvin tärkeää, että ette nouse puolustuskannalle, vaan poikanne tulee aidosti kuulluksi.

Mirja:

Viime aikoina olen ruvennut pohtimaan, onko poikani oikeasti työkunnossa. Ehkä hän tarvitsee apua.

Luin hoitamattomasta työuupumuksesta ja siitä, että moni alkaa lääkitä itseään päihteiden avulla. Luin myös, että potkujen saaminen voi olla itsetunnolle musertavaa. Mitä jos poikani ei halua enää kokea epäonnistumisia eikä siksi edes hae töihin?

Yritän nyt ymmärtää poikaani ja nähdä tilanteen myös hänen näkökulmastaan. Se on vähentänyt häpeää ja syyllisyyttä. Olen silti edelleen huolissani. Pelkään, että poikani syrjäytyy ja alkoholisoituu. Olen aika neuvoton.

Nina:

Olen vakuuttunut siitä, että poikanne elämäntilanne johtuu muista tekijöistä kuin laiskuudesta tai saamattomuudesta. Tärkein askel on juuri se, että pyrit ajattelemaan tilannetta poikasi näkökulmasta.

Minkälaiset kokemukset, pelot, tunteet ja ajatukset ovat saaneet hänet ratkaisemaan haasteensa näin? Voisiko pojan käytös tuntua ymmärrettävämmältä, jos pääsisitte keskustelemaan siitä, miltä ensin kova työtahti ja sitten työn menetys hänestä tuntuivat?

Kertokaa pojallenne, että työuupumus ja itsetunnon vammautuminen ovat todellisia asioita, eivät mitään hömppäpsykologiaa. Ne eivät ole huonouden tai heikkouden merkkejä. Kukaan ei ole täysin suojassa mielenterveyden haasteilta, mutta niihin voi saada apua.

Juttu on ilmestynyt Kotilääkärin numerossa 8/2023.

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Itsetuntemus

   Piiloudutko tietämättäsi häpeältä? Jatkuva suorittaminen ja monet muut yleiset toimintatavat voivat kummuta häpeän tunteesta

2. Julkkikset

   Podcast: Terapeutti-Ville luuli juovansa kuin tavallinen suomalainen – tyttärelle jäi kipeä lapsuusmuisto: ”Toivoin joka päivä, että te ette joisi”

3. Julkkikset

   Kristiina Kekäläisen raju työuupumus oli kova paikka myös Mikko Kekäläiselle: ”Välillä mietin, menetänkö vaimoni”