Ihmiset

Pakomatka Suomeen yhdisti Syyrian sodan erottamat Laman, 30, ja hänen miehensä: ”Silloin aloin rakastaa häntä ihan eri tavalla”

Vuoden pakolaisnainen Lama Kourdi, 30, pakeni Syyrian sotaa miehensä ja lapsensa kanssa. Vasta loputtomalta tuntuva odotus vastaanottokeskuksessa sai hänet masentumaan.

Teksti:
Hannele Tavi
Kuvat:
Sara Pihlaja, Lama Kourdin kotialbumi

Vuoden pakolaisnaiseksi valittu Lama Kourdi tuli Suomeen vuonna 2015.

Vuoden pakolaisnainen Lama Kourdi, 30, pakeni Syyrian sotaa miehensä ja lapsensa kanssa. Vasta loputtomalta tuntuva odotus vastaanottokeskuksessa sai hänet masentumaan.

”Olen kasvanut Damaskoksessa, joka on iso kaupunki. Kun tulin Suomeen, kysyin mieheltäni, missä ihmiset ovat? Olimme silloin Helsingissä, mutta luulin meidän olevan maaseudulla, sillä kadut olivat niin tyhjiä ja marraskuun sää oli minulle sokki.

Kuulostaa ehkä vähän tylsältä, kun sanon, että minulla oli ihan tavallinen lapsuus Syyriassa. Yritin aina olla kiltti tyttö. Lähdin kouluun joka päivä ja halusin tehdä kaikki tehtävät. Nyt minua vähän surettaa, miksei lapsuuteni ollut vähän hauskempi. Olin meistä lapsista vanhin ja halusin aina, että äitini on ylpeä minusta.

Kun olin 15-vuotias, olin ihan erilainen ihminen kuin nyt enkä ajatellut, että minulle tulisi tällainen elämä. Olin todella ujo. Toivoisin, että joku olisi sanonut minulle silloin, että ole rohkea, sillä ujous on vienyt minulta paljon mahdollisuuksia.

Lama 4-vuotiaana tyttönä Damaskoksessa.
Lama 4-vuotiaana tyttönä Damaskoksessa.

Halusin lääkäriksi, joten otin opiskeluni todella vakavasti, sillä meidän maassamme lääkäriopintoihin ei pääse, ellei saa koulussa kaikkein korkeimpia arvosanoja. Elämä ei kuitenkaan mennyt niin kuin halusin, sillä menin naimisiin lukio­ikäisenä.

Avioliitto oli järjestetty perheiden sopimuksesta, enkä ollut nähnyt miestäni ennen kuin hän tuli meidän kotiimme ja sanoi, että haluaa naimisiin. Nyt ajatus tuntuu oudolta, ja olisi se tuntunut silloinkin vähän oudolta, jos ei olisi kasvanut samassa kulttuurissa kuin minä. Nykyään Syyria on ihan erilainen maa.”

”Opiskelu oli unelmani”

”Olin 19, kun sain esikoiseni. Vaikken voinutkaan opiskella lääkäriksi, opiskelin silti yliopistossa filosofiaa, sillä opiskelu oli unelmani. Ajattelin silloin, etten halua olla vain kotiäiti, joka on valmistunut lu­kiosta. Samaan aikaan syttyi sota.

Kun lapseni täytti neljä vuotta, hän ei ollut nähnyt isäänsä kolmeen vuoteen, sillä mieheni oli töissä Kongossa. Viisas lapseni alkoi kysyä suuria kysymyksiä: Missä isä on? Miksei minulla ole sisaruksia?

Sovimme tapaavamme mieheni kanssa Turkissa. Tarkoituksenani oli palata takaisin Syyriaan sen jälkeen. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin Syyrian ulkopuolella, ja aloin pohtia, onko minun turvallista palata kaksin lapsen kanssa sotaa käyvään maahan. Pyysin miestäni jäämään meidän luoksemme Turkkiin. Se oli vaikea päätös. Meillä ei ollut ystäviä tai sukulaisia Syyrian ulkopuolella. Yritimme turhaan saada viisumia Egyptistä tai jostain. Yritimme vuokrata Turkista kotia, mutta meiltä kysyttiin, miksemme lähde Eurooppaan, minne kaikki muutkin syyrialaiset lähtevät.

Mieheni sanoi, että se on vaarallista, mutta minä sanoin, että Syyriassakin ihmiset kuolevat. Mitä sinä pelkäät?

Lähdimme isolle matkalle, jossa kuljimme läpi Euroopan kumiveneellä, kävellen ja parhaassa tapauksessa bussilla. Kuolema oli läsnä ihan koko ajan. Elämäni vaikein hetki oli, kun olimme Unkarissa keskiyöllä metsässä. Minun lapsellani oli tosi kylmä, hänen naamansa alkoi sinertää. Puimme hänen ylleen kaikki peitot ja vaatteet, ja mieheni otti metsästä puuta, jonka avulla teimme kokon, joka alkoi lämmittää lasta. Ensimmäistä kertaa mietin, miksi lähdin tälle matkalle, sillä jos lapseni kuolisi, ei millään olisi merkitystä.”

”Lapsellamme ei ollut mitään leikkipaikkoja”

”Noin 20 päivän jälkeen saavuimme Suomeen vastaanottokeskukseen. Tulin sodasta ja olin iloinen siitä, että olin turvassa mieheni ja lapseni kanssa, mutta meillä ei ollut elämää. Sukulaiseni ja ystäväni olivat kaikki Syyriassa. Me vain odotimme, mutta emme tienneet, mitä. Saisimmeko jäädä vai pitäisikö meidän lähteä pois? Pitäisikö alkaa opiskella suomen kieltä? Masennuin ja söin masennuslääkkeitä.

En ymmärrä, miten ihmiset voivat odottaa 4–5 vuotta oleskelulupaa, sillä me jouduimme odottamaan vuoden, ja sekin oli tosi vaikeaa aikaa. Meillä oli vain yksi huone käytössämme. Lapsellemme ei ollut mitään leikkipaikkoja, ei mitään kivaa. Hän ei saanut lähteä mihinkään.

Arabiaksi pakolainen on surullinen sana, joten en yrittänyt selittää tilannettani perheelleni Syyriassa. He luulivat, että olimme tulleet Suomeen lentokoneella ja että miehelläni on tosi hyvä työ. Äitini soitteli koko ajan ja kyseli, että miten olet lähtenyt pois – sanoit lähteväsi vain lomalle. Vasta kun minut viime vuonna valittiin Vuoden pakolaisnaiseksi, perheeni sai tietää, minkälaista meillä oli ollut.”

”Hän on se, joka pakottaa minua eteenpäin”

”Joka päivä vastaanottokeskuksessa mietin, miksi olen täällä ja miksi olen jättänyt äitini. Ajattelin, että jos äiti näkee, että minulla on hyvä elämä ja pärjään, varmaan hänkin on iloinen. Jo ennen oleskeluluvan saamista toimin vapaaehtoisena tulkkina ja autoin lapsia koulussa. En halunnut olla vain ihminen, joka odottaa. Kun saimme oleskeluluvan, muutimme Tampereelle ja elämä todella alkoi.

Rakkaustarinamme mieheni kanssa alkoi silloin, kun lähdimme Euroopan-matkallemme. Rakastin häntä aiemminkin, mutta silloin aloin rakastaa häntä ihan eri tavalla. Hän on aina minun puolellani. Ilman miestäni en olisi sopeutunut tänne. Hän kannusti minua opiskelemaan sosionomiksi Suomessa ja laittamaan lapsemme päiväkotiin muiden mielipiteistä huolimatta. Hän on se, joka pakottaa minua eteenpäin.

Lama asuu miehensä ja kolmen lapsensa kanssa Tampereella.
Lama asuu miehensä ja kolmen lapsensa kanssa Tampereella.

Kun elin sodan keskellä, minulla oli paljon unelmia. Halusin valmistua yliopistosta ja jatkaa maisteritutkintoon. Halusin oman perheen ja isomman kodin. Kun kaikki haaveeni katosivat hetkessä, minulle ei jäänyt riittävästi voimia haaveilla mistään. En halua, että minulla on unelma, joka yhtäkkiä loppuu ja minun pitää lähteä pois.

Äitiys on minun elämäni tarkoitus ja teen kaikkeni lapseni onnen ja tulevaisuuden eteen. Olen nyt nuorimmaiseni kanssa kotona, keskimmäinen lapsista on päiväkodissa ja vanhin koulussa. Yritän olla lapsilleni sellainen äiti, jonka itse halusin lapsena saada. En tiedä, onko se oikein vai väärin. Sanon aina itselleni, että Jumala tietää, että olen yrittänyt kaikkeni.”

X