Maija Nyman aiheutti kuolonkolarin – ”Otsassani luki: syyllinen”
Kirjailija Maija Nyman, 76, kantoi pitkään syyllisyyttä aiheuttamastaan kuolonkolarista. Mutta raskaimmista kokemuksista syntyy lopulta käyttövoimaa, josta voi ammentaa muille.
– Juuri heikkouteni ovat auttaneet minua kohtaamaan muita heikkoja.
Kirjailija Maija Nyman, 76, kantoi pitkään syyllisyyttä aiheuttamastaan kuolonkolarista. Mutta raskaimmista kokemuksista syntyy lopulta käyttövoimaa, josta voi ammentaa muille.
Sinä päivänä täytin 45. Oli marraskuun pimeä ilta ajellessani kotiin laulutunnilta. Musta asfaltti imi kaiken valon ja loska peitti suojatien merkinnät. Hyräilin iloisena Summertimea, kun yhtäkkiä kolahti. Herra Jumala! Autosta noustessani näin vanhan naisen makaavan maassa ja vieressä hätääntyneen puolison.
Ajoin ambulanssin perässä sairaalaan. Sinne saapui kohta mieheni nuorimman poikamme kanssa, joka kyseli huolissaan, joudunko nyt vankilaan. Paikalle tuli myös pariskunnan tytär ja menin esittäytymään: ”Iltaa, olen Maija Nyman ja minä ajoin äitinne yli.” Muutaman viikon kuluttua vanhus menehtyi.
Onnettomuuden jälkeen huusin epätoivoani. Miksi juuri minä! Jouduin elämäni kipeimmälle kurssille ja tuskailin avuttomuuttani kohtalon edessä. Mutta silloin, kuten monesti muulloinkin, sain huomata, että kovimmat kamppailut kääntyvät ajan mittaan viisaudeksi ja voimaksi. Juuri heikkouteni ovat auttaneet minua kohtaamaan muita heikkoja.
”45-vuotiaana tein henkisen irtioton äidistä”
Kasvoin kahden sukuheimon risteyksessä. Pohjalainen isäni oli komea kuin filmitähti. Hän tanssi ja lauloi ja soitti lusikalla suuta vasten Säkkijärven polkkaa. Äiti puolestaan oli energinen toimelias karjalaisnainen, joka leipoi ja kestitsi. Meidän välillemme ei syntynyt aitoa sydänten yhteyttä, olin enemmän isäni kaltainen. ”Mikset sie oo niinko mie”, äiti kyseli, kun rustasin runoja ja kiipesin puun oksalle laulamaan.
Vasta 45-vuotiaana tein henkisen irtioton äidistä. Päätin, etten enää ole sidottu suhteemme aiheuttamaan kitkaan, vaan vapaudun elämään omaa elämääni. Etsin esikuvikseni muita itseäni vanhempia naisia.
Ikääntyessään äiti teki aloitteen sovintoon: ”Annat sie miulle anteeksi?” Minä annoin ja pyysin itsekin anteeksi. Ei syytöksiä eikä selityksiä tai suurta tunnemylläkkää. Nuo taikasanat rakensivat välillemme sillan, jota pitkin oli helpompi vaeltaa toisen luo.
Sain olla saattamassa äitiä sairaalavuoteen vierellä viimeiselle matkalle. Lähdön hetkellä pidin häntä sylissäni ja lauloin tuttuja hengellisiä lauluja. Tunteet nousivat pintaan vasta automatkalla kotiin ja purskahdin hillittömään itkuun. Viisaan ystävän neuvosta peruin sovitun työmatkan. Laitoin kotona äidin kuvia esille, sytytin kynttilöitä ja kerroin hänelle muistoista, kaipauksesta ja hämmennyksestä. Hitaasti rauha laskeutui sieluun.
”Vuosien varrella täydellisyyden idylli murtui”
Voimakas totuudenetsintäni alkoi oppikoulussa. Se johti uskonratkaisuun ja aloin pyöriä hengellisissä piireissä. Niissä kohtasin vuonna 1969 Hannun. Hän oli komea, viisaan oloinen nuori mies ja soitti suositussa Pro Fide -gospel-yhtyeessä. Rakastuimme silmittömästi. Parin kuukauden tapailun jälkeen satuin kysymään hänen ikäänsä. Seitsemäntoista! Itse olin 22 ja ajattelin, ettei tämä voi toimia. Tiemme erkanivat.
Olin kouluttautunut sairaanhoitajaksi ja työskenneltyäni muutaman vuoden lasten teho-osastolla siirryin Kansan Raamattuseuraan opiskelijatyöhön. Ajattelin, että naimattomana minun olisi helppo antaa työn kuljettaa pitkin maailmaa. Kolmen vuoden kuluttua kohtasin Hannun kuitenkin uudelleen, ja totesimme rakkauden säilyneen. Toukokuussa 1974 menimme vihille. Hääpäivänä ihmettelin, miksei minusta tunnu miltään. Kirkon ovella rukoilin, että jos olen tekemässä virheen, Jumala antaisi minun vaikka pyörtyä alttarilla. Pysyin tajuissani.
Avioliittomme on ollut todellista myötä- ja vastamäkeä. Vuosien varrella täydellisyyden idylli murtui. Minä puhun paljon ja muutan nopeasti suuntaa, Hannu on rauhallisempi. Kun en jatkuvasti saanut kaipaamaani läheisyyttä ja rakkauden sanoja, aloin tulkita toisen käytöstä kielteisesti.
Käännekohdaksi muodostui Mennään eteenpäin -parisuhdekurssi Islannissa 1986. Siellä opimme sanoittamaan tunteita kirjoittamalla ja vaihtamalla tekstejä. Otimme toistemme viestit vastaan tuomitsematta. Se avasi silmät: ”Noinko sinä oikeasti koet? En minä tuota tarkoittanut.” Tunteet ovat kuin jäävuori, josta näkyy vain huippu. Tärkeätä on se, mitä kätkeytyy pinnan alle. Saimme työvälineet tutkia toistemme sieluja ja aloimme jakaa oppimaamme kursseilla muillekin. Nykyään olemme hyvä taistelupari.
”Kuukausi häiden jälkeen silmieni verkkokalvo repesi”
Hannu sanoi aikoinaan rakastuneensa silmiini. Ihmettelin, miten hän edes näki ne -15 diopterin linssieni läpi. Kuukausi häiden jälkeen silmieni verkkokalvo repesi ja jouduin leikkaukseen. Operaatio onnistui, mutta minua varoitettiin, että alatiesynnytys ponnistamisineen tulisi olemaan riski.
En ollut pitänyt itseäni äitityyppinä, mutta sain keisarileikkauksella kolme poikaa, Juhanan, Marzin ja Matiaksen. Hiekkalaatikolla en viihtynyt, mutta nautin siitä, kun sain piirtää, laulaa ja loruilla lasten kanssa. Nyt meillä on jo kuusi lastenlasta.
”Arpi jäi, mutta se ei enää vuoda verta”
Kirjahyllyssäni on Hymytyttö-patsaani vuodelta 1953. Patsas on säröillä pudottuaan kerran lattialle. Minusta se on kuvaavaa: hymyn takana voi olla kolhuja. Mutta juuri roso tekee meistä kauniita.
Kuoleman aiheuttaneen onnettomuuden jälkeen tunsin, että otsassani lukee ”syyllinen”, vaikka vainajan omaiset eivät minua syyllistäneet. Täytyi löytyä ihmistä isompi ratkaisu pystyäkseni jatkamaan elämääni.
Lopulta hyväksyin, että minunkin syntini on sovitettu ristinpuulla. Arpi jäi, mutta se ei enää vuoda verta ja nyt olen siitä kohtaa vahva. Tapahtumasta on tullut minulle tärkeä työkalu. Keskustellessani monenlaista syyllisyyttä kantavien ihmisten kanssa kerron, mitä olen saanut anteeksi. Ja vakuutan, että sinäkin saat.
Kommentit
Syyllisyyden tunne ja jossittelu ovat pahoja ne kalvaa sisältä päin vaikka olisit kuin syytön onnettomuuteen.
Itselle kävi vastaava onnettomuus 30v sitten ja vaikka oikeudessa kuinka todettiin syyttömäksi niin ne painajaiset onnettomuudesta vainosivat säännöllisesti reilun 10v, sitä oli seurauksena ”sänky kammo” painajaisten pelossa ja heijastuihan se tietysti myös parisuhteeseen.
Jossain välissä sitä mietti että olisi mieluummin ottanut ennemmin vankila reissun kuin ne painajaiset silloin olisi ainakin tiennyt koska ”kakku” olisi lusittu.
10v kärsimystä ennenkuin opettelin olemaan jossittelematta mikä alkoi vähentämään painajaisia, nään siitä vieläkin onneksi enään vain muutaman kerran vuodessa mutta sänky kammo jäi.
Vahinko mikä vahinko mutta niillä on pitkät seuraukset mitä monet ei tiedä/ymmärrä ennenkui sattuu omalle kohdalle.
Kommentit
Syyllisyyden tunne ja jossittelu ovat pahoja ne kalvaa sisältä päin vaikka olisit kuin syytön onnettomuuteen.
Itselle kävi vastaava onnettomuus 30v sitten ja vaikka oikeudessa kuinka todettiin syyttömäksi niin ne painajaiset onnettomuudesta vainosivat säännöllisesti reilun 10v, sitä oli seurauksena ”sänky kammo” painajaisten pelossa ja heijastuihan se tietysti myös parisuhteeseen.
Jossain välissä sitä mietti että olisi mieluummin ottanut ennemmin vankila reissun kuin ne painajaiset silloin olisi ainakin tiennyt koska ”kakku” olisi lusittu.
10v kärsimystä ennenkuin opettelin olemaan jossittelematta mikä alkoi vähentämään painajaisia, nään siitä vieläkin onneksi enään vain muutaman kerran vuodessa mutta sänky kammo jäi.
Vahinko mikä vahinko mutta niillä on pitkät seuraukset mitä monet ei tiedä/ymmärrä ennenkui sattuu omalle kohdalle.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous