Suomalainen Susanne työskentelee hääsuunnittelijana Rodoksella: ”Tämä on niin mun juttu”
Nuorena Susanne Noakes, 48, ei haaveillut prinsessahäistä. Tärkeämpää oli löytää oikea kumppani. Nyt hän osallistuu häihin jopa kolmesti päivässä.
Susanne Noakes ihastui puolisossaan tämän peribrittiläiseen kohteliaisuuteen.
Nuorena Susanne Noakes, 48, ei haaveillut prinsessahäistä. Tärkeämpää oli löytää oikea kumppani. Nyt hän osallistuu häihin jopa kolmesti päivässä.
Oh my God, it’s happening! Hyvä luoja, nyt se tapahtuu! Kosinta tuli täytenä yllätyksenä. Seurustelua oli takana seitsemän vuotta, ja olin jo luopunut toivosta. Asuin tuolloin mieheni kanssa Thaimaassa, ja juhlimme ravintolassa vuodenvaihdetta.
Kun tarjoilija aterian päätteeksi toi pöytään pullon kuohuvaa, huomasin hyytelömäisen jälkiruoan seassa jotakin erikoista. Sormus! Kävi niin kuin elokuvissa. Ravintolasali ympärillä sumeni silmissäni, näin vain Paulin ja kuulin ihmisten taputtavan, kun vastasin kosintaan myöntävästi.
Vihkiminen tapahtui seuraavana kesänä 2016 maistraatissa mieheni kotimaassa Britanniassa. Ne olivat pienet häät: vain parikymmentä vierasta. Minulla oli Thaimaassa teetetty polvipituinen mekko ja kukka korvan takana.
En ollut koskaan haaveillut prinsessahäistä. Enemmän olin unelmoinut ihmisestä, jonka kanssa jonakin päivänä menisin naimisiin. Kun teininä podin sydänsuruja, äiti lohdutti sanoen, että tiedät kyllä sitten, kun se oikea osuu kohdalle. Ja juuri niin kävi. Sitä vain joutui hetken odottamaan.
”Kun mies kääntyi ja hymyili, olin täysin myyty”
Lapsena minulla oli kirjoituspöydällä valaistu karttapallo. Pyörittelin sitä usein sormellani ja ajattelin, että tuonne haluaisin päästä. Ja tuonne! Ja tuonne! Ei minulla selkeää kohdetta ollut, halusin vain ylipäätään matkustaa.
Perheen kanssa kävimme lähes joka vuosi isän kotimaassa Saksassa ja retkeilimme naapurimaissa. Ensimmäisen varsinaisen oman reissun tein tyttökavereiden kanssa keväällä 1999 Rodokselle. Olin opiskellut hotelli- ja ravintola-alaa ja matkasta sain kimmokkeen: nyt viimein toteutan unelmani lähteä maailmalle.
Seuraavana vuonna asetuin ystäväni kanssa kesäsesongiksi Kreetalle. Ystäväni löysi sieltä tulevan puolisonsa ja jäi saarelle. Minä löysin kutsumukseni ja ryhdyin oppaaksi. Kotiin kirjoitin: ”Kyl se niin taitaa olla, etten tule Suomeen enää kuin lomilla käymään. Haluun nähdä vielä vaikka mitä.”
Kun Paul sitten kääntyi ja hymyili, olin täysin myyty.
Seuraavat vuodet vietin Etelä-Euroopan lomakohteissa sekä muun muassa Brasiliassa ja Thaimaassa. Keväällä 2009 minut määrättiin Rodokselle. Lähdin vähän vastentahtoisesti kollegan mukaan tarkistamaan sukellusretken, jota myöhemmin myytäisiin asiakkaille.
Perille päästyämme sukeltajat seisoivat laivan perällä. En nähnyt miehestä ensin kuin selän. Kun Paul sitten kääntyi ja hymyili, olin täysin myyty.
Viikon päästä menimme ensimmäisille treffeille. Paul oli tehnyt varauksen ravintolaan, jonka pienellä parvekkeella oli vain yksi pöytä. Me puhuimme ja puhuimme. Siitä se lähti. Sesongin päätyttyä Paul palasi Britanniaan ja minä lähdin talveksi Israeliin.
Kesällä palasimme Rodokselle ja muutimme saman katon alle. Tuolloin, kolmekymppisenä, saari tuntui kuitenkin liian pieneltä paikalta. Kokeilimme asumista muun muassa Britanniassa, Ranskassa ja muualla Kreikassa. Kunnes päädyimme taas Rodokselle.
Viime vuonna aloitin aivan uuden uran hääsuunnittelijana brittiläisessä Unforgettable Greek Wedding -yrityksessä. Jo tutustumiskäynnillä tiesin: tämä on niin mun juttu. En olisi halunnut lähteä pois ollenkaan. Ajatella, että saan jatkuvasti olla todistamassa yhtä ihmiselämän tärkeimmistä päivistä!
Räätälöin suunnitelman juhlan kulusta videopuheluissa hääparin kanssa ja olen morsiamen tukena ennen vihkimistä. Tahti on kova, sillä kesäkaudella järjestämme vähintään kahdet häät päivässä. Mutta ensi kertaa elämässäni työ ei tunnu työltä lainkaan.
”Lapsettomuus oli pitkään kipeä asia”
Toivoin itselleni samankaltaista parisuhdetta kuin vanhemmillani. Liittoa, jossa puhutaan ja näytetään tunteet avoimesti. Kaikissa suhteissani se ei toteutunut. Viimeisin ennen Paulia oli raastavin. Erotessamme päätin, että seuraava mies on sellainen, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni. Vähempään en tyydy.
Paulin ja minun välillä vallitsee syvä luottamus ja kunnioitus. Emme ota toista itsestäänselvyytenä ja pyrimme aina puhumaan toisillemme nätisti.
Yksi unelma ei toteutunut. Toivoimme kovasti jälkikasvua, mutta sitä ei meille suotu. Lapsettomuus oli pitkään kipeä asia, mutta onneksi pystyimme keskustelemaan siitäkin. Nyt olemme hyväksyneet sen, että perinteinen malli ei toteutunut meidän kohdallamme.
Meillä on kahden aikuisen ihmisen perhe. Siinä on hyvätkin puolensa: voimme tehdä juuri sitä, mitä me kaksi haluamme.
”Tuskin palaan asumaan Suomeen”
Alkuvuosina maailmalla podin välillä valtavaa koti-ikävää. Etenkin silloin, kun asiat eivät sujuneet niin kuin olin toivonut. Ikävöin äitiä, isää ja ystäviäni. Vanhempien vanhetessa huoli heistä kasvaa. He ovat jo yli seitsemänkymppisiä ja onneksi vielä hyvässä kunnossa. Tapaamiset ovat aina yhtä riemua.
Kuulostaa ehkä kliseeltä, mutta kaipaan myös Suomen luontoa. Sitä puhtautta, rauhaa ja hiljaisuutta. Vaikka olen sosiaalinen ja puhelias, joskus väsyn small talkiin. Silloin lähden kävelle tai sulkeudun yksin neljän seinän sisälle.
Olen kiitollinen juuristani: siitä, että satuin syntymään tytöksi juuri Suomeen. Sain kasvaa tasa-arvoisessa kulttuurissa itsenäiseksi naiseksi. Sitä osaa arvostaa, kun on läheltä nähnyt, että asiat voisivat olla toisinkin.
Silti tuskin koskaan palaan asumaan Suomeen. Vietimme pitkään liikkuvaa elämää, koko ajan valmiina irrottautumaan ja siirtymään seuraavaan paikkaan. Nyt olemme juurtuneet Rodokselle. Tuntuu, että siellä on koti.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous