Koti ja sisustus

Miksi tavaroista on niin vaikea erota? Taustalla vaikuttaa usein jokin tarina

Poikkeusaikana moni siivosi varastojaan ja pyrki eroon roinasta. Vaikka tavaravuoret ahdistaisivat, niistä voi olla vaikea luopua. Miksi kirjaa tai mummon vanhoja kauppalistoja ei raaski heittää roskiin mutta elektroniikkaa voi kärrätä surutta kierrätykseen?
Teksti: Asta Leppä Kuvat: iStock

Koko kevään ajan on maalailtu, miten korona antaa mahdollisuuden tutkailla sitä, mikä on elämässä tärkeää ja mikä ei. Ja kuinka vähemmälläkin tavaramäärällä pärjää.

– Poikkeukselliset ajat voivat tarjota katkoksen, jossa myös kuluttamisen ja tavaroiden merkitykset piirtyvät selvemmin esiin, uskoo tutkija Veera Kinnunen Lapin yliopistosta.

Muutaman vuoden takaisessa väitöskirjassaan Kinnunen tutki muuttoja. Ne ovat niin ikään sellaisia elämän saranakohtia ja pysähdyksen hetkiä, jolloin ihminen inventoi materiaalista hyväänsä ja hankkimiaan esineitä. Tässä mielessä koronapandemia ja muutto uuteen asuntoon muistuttavat toisiaan.

Ja vaikka poikkeustila olisikin johtanut lähinnä ostamisesta pidättäytymiseen ja muutto puolestaan tavaran karsimiseen, molempien taustalla on yksi ja sama motivaatio: jatkuva ahdistava tunne siitä, että tavarat vyöryvät yli niin, ettei niitä pysty enää hallitsemaan.

Kinnunen vertaa kuluttamista syömiseen. Ihmisbiologia yllyttää ahmimaan mahdollisimman runsaasti rasvaa ja sokeria, mutta koska ruokaa on tarjolla yllin kyllin, seuraa yhtä ja toista ongelmaa. Ihmisellä on yhtä lailla alkukantainen, eläimellinen tarve keräillä ja rakentaa omaa pesää, mutta mahdollisuuksia siihenkin on nykyisin ylenpalttisesti. Näitä viettejä kulutuskulttuuri markkinointikoneistoineen käyttää härskisti hyväksi, jolloin runsauden ongelma kärjistyy entisestään.

Ei siis ihme, että on syntynyt konmarituksen kaltaisia ”tavaran ihmedieettejä”.

Tavaroiden tarinat ovat tulleet yhä tärkeämmäksi

Sisustuslehdissä on pitkään esitelty yhtenä ihanteena kotia, joka on mahdollisimman kliininen ja minimalistinen: valkoisia tyhjiä pintoja, paljon avaraa tilaa. Näyttäisi siltä, että tavarat ovat pudonneet arvoasteikossa alaspäin – että tärkeämmäksi on tullut tila tavaroiden välissä.

Koko totuus tämä ei kuitenkaan ole.

Sisustuslehdissä ihastellaan usein minimalistisia ja kliinisiä koteja.

– Toinen jutuissa toistuva viesti on nimittäin se, että sisustaja on löytänyt huonekalun roskalavalta tai kirpputorilta – tai että se on peritty isovanhemmilta, sanoo Veera Kinnunen.

– Yhä tärkeämmäksi on tullut se, että tavara on erityinen. Että sillä on tarina.

Kinnunen hahmottaakin esineet merkityksien, muistojen ja tarinoiden vyyhtinä. Joissakin esineissä vyyhti on tiukempi ja tiheämpi, joissakin höllempi. Suomalaisille paperinen kirja on ollut tärkeä esine, sen sijaan suhde elektroniseen laitteeseen höllä ja tunteeton. Joihinkin kodin tavaroihin suhde on valtavan emotionaalinen ja läheinen, eikä perheen ulkopuolinen välttämättä ymmärrä asiaa alkuunkaan. Siksi jotkut iäkkäät ihmiset mieluummin vaikka polttavat vanhat valokuva-albuminsa kuin luovuttavat ne tuntemattomien tahmatassujen käsiin kuoltuaan. Omat perilliset kun niitä eivät aina huoli.

Hamstraajalla on puolestaan kiintymyssuhde joka ikiseen omistamaansa esineeseen, jopa tyhjään maitopurkkiin, eikä hän kykene heittämään edes sitä pois. Tavarat kasautuvat kasautumistaan, joskus sairaalloisuuteen asti.

Ihmisten välilläkin on eroja – jotkut pystyvät pitämään hallinnassa useampia esineitä kuin toiset – eikä heidän tarvitse heittää yhtä paljon pois. Tulevaisuuskin häämöttää ihmisille erilaisena. Muuton yhteydessä pakatut tavarat ovat ”viittoja onneen”, jota uudella asunnolla yleensä tavoitellaan.

Avioeron sattuessa joku viskaa kaikki yhteiset muistot pois, kun päämääränä on itsenäinen, vihdoinkin ”omannäköinen elämä”. Läheisen kuoltua omaiset voivat puolestaan tuntea liki maagista tarvetta säilyttää vainajan tavarat, jopa objektiivisesti täysin yhdentekevät kauppalistat ja kuivuneet mustekynät. Merkitysten vyyhti on niissä niin paksu – tuntuu, että vainajan sielu on yhä läsnä tavaroissa.

Olennaista on sekin, etteivät esineet vain, kuten Kinnunen väitöskirjassaan kuvaa, odottele ”näennäisen nöyrinä”, vaan vaativat jatkuvaa huolenpitoa ja hoivaa, putsausta, puunaamista ja päivittämistä. Osin juuri se synnyttää nykyelämän paineisuutta: jos sata vuotta sitten tavallisella perheellä oli keskimäärin neljäsataa tavaraa, niin nyt niitä on pahimmillaan viisikymmentätuhatta, joidenkin arvioiden (ja laskutavan) mukaan peräti satatuhatta. Elämään muodostuu ”materiaalinen taustakohina”, jatkuva alle jäämisen tunne.

– On mahdotonta yrittää huolehtia aivan kaikesta. Siksi on parasta valita tavarat, joista huolehtii. Esimerkiksi mieheni harrastaa perhokalastusta ja pitää tarkkaa huolta perhoistaan ja kalastusvälineistään, Kinnunen sanoo.

Monet rakenteelliset ongelmat on sälytetty yksilön harteille

Tavaravyörynsä alla läähättävää ihmistä syyllistetään jatkuvasti. Moralisoidaan ja motkotetaan sormi pystyssä. Pitäisi ostaa, koska kulutuskysyntä pitää yllä taloutta, ja samanaikaisesti olla ostamatta, koska ympäristö kärsii.

Kierrätys- ja jätepuhe ovat useimmiten yhtä masentavia. Monet rakenteelliset ongelmat on sälytetty yksilön harteille. Ei se esimerkiksi voi mitenkään olla yksilön syytä, että tavarat menevät rikki yhä helpommin ja helpommin ja takuut ovat entistä lyhyempiä.

Onneksi EU:ssa on tehty jälkimmäistä ongelmaa koskevia uusia aloitteita.

Kinnunen huomauttaa, että osin vallitsevan moralismin vuoksi aiemmin mainittu minimalistinen arvokotikin haluaa antaa mielikuvan tavaravirran ulottumattomissa olosta. Tosiasiassa minimalisti kätkee näkyvistä kaikki ne tavarat, jotka ovat jo virranneet kodin läpi. Esillä olevat esineet ovat viimeistä huutoa – kulunut ja epämiellyttävä on siivottu pois. Eräällä tavalla suljetaan silmät ja pidetään oma pesä puhtaana.

Monet ajattelijat ja tutkijat, Kinnunen mukaan lukien, ovatkin lähteneet ratkaisemaan tavaraongelmaa positiivisesta käsin. Sen asemesta, että tavaraa paheksutaan ja sätitään, sitä pitäisikin paradoksaalisesti arvostaa enemmän. Oikeastihan ongelma piilee tavaran halveksunnassa ja tyhjänpäiväisenä pitämisessä – silloin se on helppo heittää pois ilman tunnontuskia.

Kuten tuli ilmi, mitä enemmän tavaraan liittyy merkityksiä, sitä tiukemmin siihen sitoudutaan. Poisheittämisen asemesta Kinnunen peräänkuuluttaakin ylläpitämisen arvoa. Ja sen ajatuksen työstämistä, että hankkii tavaraa vain omien voimiensa verran. Heti kun alkaa vähänkin puristaa, kannattaa lopettaa.

– Vaikken olekaan valtaisa Konmari-fani, pidän Marie Kondon viikkaamisajatuksestaan: kun t-paita viikataan nätisti kaappiin, sillä ikään kuin kiitetään paitaa siitä, että se on suorittanut tehtävänsä niin kuin pitikin. Silloin minulla on jopa t-paitaani erityinen suhde ja pidän siitä huolta, Kinnunen naurahtaa.

Jos sata vuotta sitten perheellä oli keskimäärin neljäsataa tavaraa, niin nyt niitä on parhaimmillaan viisikymmentä-tuhatta.

Juttu on julkaistu Anna-lehden numerossa 25-26/2020

X