Anna Golf

Ursula Wikström on golfannut ammatikseen yli 15 vuotta: ”Parhaat pelivuoteni ovat vielä edessä”

Golffari Ursula Wikström, 37, on pelannut ammattilaisena jo 15 vuotta. Caddiena nähdään usein aviomies Mika, mutta kentällä ei koskaan ratkota perheriitoja. – Golfkierroksella on kyseessä silkka työsuhde, Ursula sanoo.
6.6.2018 Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia

On huhtikuun loppupuolen aamu: tuulee koleasti, maa on märkää ja paikoin pilkahtelee lunta, mutta tänäänkin Ursula Wikström lähtee harjoituksiin golfkentälle.

Ursula on pelannut ammattilaisena jo viisitoista vuotta, mutta alan ulkopuolella monikaan ei tunne häntä.

– Olen aika yksityinen ja tavallinen henkilö. Ei minun elämääni liity mitään suurta draam-aa, vain harjoittelua ja kisoja. Olen pysynyt terveenä ja jatkanut sinnikkäästi, hän sanoo.

Seuraavalla viikolla Ursulalla on tärkeä turnaus Marokon Rabatissa. Viime vuonna hänen piti osallistua samoihin kisoihin, mutta Ursula joutuikin palaamaan Suomeen ja kohtaamaan ensimmäistä kertaa elämän rajallisuuden. Äidin kuolema saa positiivisen Ursulan yhä hiljenemään ja mietteliääksi.

Ursulan elämä on sujunut tasaisen turvallisesti. Hänellä on puoliso ja lapsi, toiveammatti, unelmia. Miltä hänestä tuntuu olla 37-vuotias golffari, joka ei ole koskaan muusta ammatista haaveillutkaan? Mistä hän löytää motivaationsa, kun voittoja ei tule, ja milloin hän kokee onnistumisen hetkiä?

Ei vieläkään aikuinen

”En ole kriiseillyt kolmekymppisiä tai mitään muutakaan ikää. Toisaalta ajattelen, että en ole edes aikuistunut vielä, toisaalta pidän itseäni normiaikuisena.

Onneksi minua luullaan usein vuosiani nuoremmaksi. Äskettäin sain kuulla, että näytän ihan kaksvitoselta. Se tuntui kivalta – noita kommentteja lisää, niin ei hätää mitään. En todellakaan tunne olevani keski-ikäinen, vaikka nelikymppisyys häämöttääkin ja olen ollut juhlimassa kaverien viisikymppisiäkin.

Olen nopea, joskus hätäinen ja välillä vähän sinkoilevakin pelaaja. En ole mikään mököttäjä tai mykkäkoulutyyppi, en siviilissä enkä kentällä. Edelleen kiihdyn herkästi nollasta sataan ja räjähdänkin mutta nykyään rauhoitun nopeammin.

Minussa on pientä perfektionistin vikaa. Tuntuu esimerkiksi puolimahdottomalta sanoa, missä asiassa olisin hyvä – en nimittäin ole missään niin hyvä kuin haluaisin olla.

Aika hyvä olen kilpailemisessa, sillä olen erittäin kilpailuhenkinen. En lähde kisoihin koskaan hällä väliä -asenteella vaan haluan aina voittaa. Saan useimmiten itsestäni parhaimman irti tiukassa kilpailutilanteessa, ja voitokkaissa kisoissa usein nimenomaan takaysillä olen alkanut tehdä tulosta.”

Turvallinen lintukoto

”Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni Kotkassa ja aloitin pelaamisen Kymen Golfissa kymmenvuotiaana. Rivitalokotini oli melkoinen lintukoto. Se oli onnellista, helppoa ja turvallista aikaa.

Meillä oli perinteinen ydinperhe, isä kävi töissä ja äiti oli kotona. Minulla on neljä vuotta vanhempi veli ja kahdeksan vuotta vanhempi sisko. Olin kuopuksena aika hemmoteltu vauveli ja lemmikki.

Mistäkö haaveilin ja mitä minusta piti tulla isona? Tietysti golffari, ei ollut muita vaihtoehtoja. Onneksi tämä unelma on kantanut, sillä vieläkään minulla ei ole suunnitelma beetä.

Vanhempani tukivat minua golfharrastuksessa, mutta itsenäistyin melko nuorena. Kun aloin kilpailla, jouduin kisamatkoilla ottamaan vastuun itsestäni jo varhain.

Perheen vankkumaton tuki vaikutti varmasti siihen, että tiesin jo nuorena haluavani oman perheen. Se oli itsestään selvää.”

Puoliso ja caddie

”Aviomieheni Mika on 11 vuotta minua vanhempi. Tapasimme golfin parissa, ja olen aina saanut häneltä sataprosenttisen tuen uralleni.

Hän on rauhallinen tyyppi ja ehkä helpoin ihminen, jonka tiedän. Suhteemme on kestänyt jo viisitoista vuotta, ja yhä meillä on kivaa ja paljon yhteistä tekemistä.

Mikalla on työpaikka Golfliitossa, mutta hän on myös minun caddieni. Tämä on ideaali tilanne, sillä en missään nimessä haluaisi, että hän olisi päätoiminen caddieni. On kuitenkin hienoa, että hän haluaa tulla mukaan kisoihin. Ellei haluaisi, olisi yhteinen aikamme melko vähissä.

Kentällä meillä on työsuhde. Puolison roolit nollataan kierroksen ajaksi: Mika on caddie, ei aviomies. Hän tietää roolinsa ja tuntee tapani, joten hän osaa myötäelää pelissä ja hänen läsnäolonsa lisää itseluottamustani.

Luotan lyönti- ja mailavalinnoissa intuitiooni ja toimin ripeästi. Joskus pallo on jo ilmassa, ennen kuin caddie ehtii tajutakaan sitä. Meillä on täydellinen keskinäinen luottamus.

Totta kai me joskus riitelemme, tavallisista turhanpäiväisistä pikkujutuista kuten muutkin pitkään yhdessä olleet pariskunnat. Sen sijaan yhteiset kierrokset eivät aiheuta meille perheriitoja.

Arvostan Mikaa myös sikäli, että hän on aina tukenut ammattilaisuuttani ja mahdollistanut sen, että voin lähteä reissuun pikaisellakin varoituksella. Jos hän ei pääse mukaan kisamatkalle, joudun käyttämään paikallisia vapaaehtoisia caddieta. Mieluiten pelaan kuitenkin Mikan kanssa.”

Golfmatkat vievät Ursulan välillä eroon perheestään. – Toisaalta osaan nauttia perheestä, kun olen paikalla.

Jaksaa, jaksaa

”Koko nuoruuteni ja aikuiselämäni on mennyt golfin ehdoilla. En tiedä muunlaisesta työelämästä.

Ammattilaisgolffarin leipä ei minun tasollani ole leveä, mutta olen pärjännyt. Minulla on tukijoukkoja, mutta enimmäkseen järjestelen itse sponsorini ja matkani. Voittorahoja on onneksi tullut sen verran, että taloudellisista syistä en ole lopettamista miettinyt.

Pelaamista treenaan tietenkin koko ajan. Kun huomaan, että jokin ei toimi, etsin muutosta.

Pidän itseäni positiivisena, mutta välillä tulee masennuksen hetkiä. Pettymys epäonnistumisista on toisinaan suuri, ja olen monta kertaa sanonut, että nyt lopetan tähän. Vakavasti en ole kertaakaan harkinnut luovuttavani.

Silloin tällöin olen ottanut muutaman päivän tai viikon aikalisän. Olen vaikka lähtenyt mökille perheen kanssa enkä edes ajatellut harjoittelua.

Huonot fiilikset ovat menneet aina nopeasti ohi, ja olen päässyt takaisin hyvään moodiin toiminnan ja tekemisen kautta.

Nautin treenaamisesta. Ihania hetkiä ovat esimerkiksi varhaiset kesäaamut yksin kentällä. Silti kilpailu on tärkeintä. Sen vuoksi elän, ja juuri kilpailutilanteista nousevat lajin parhaat hetket.”

Oppia ikä kaikki

”Voittaminen on nautinnollista, mutta niin on jo pienikin onnistuminen. Ehkä eräs hienoimmista kisamuistoista on, kun pelasin vuonna 2009 Minea Blomqvistin kanssa Talissa Finnair Masters -kisoissa. Olin hyvä, mutta Minea oli vielä parempi ja voitti – ihaninta oli, että pelasimme molemmat huippugolfia.

Yksi kisamenestys ei kuitenkaan ole täydellisyyttä tavoittelevalle mikään pitkä humu. Heti pitää pystyä parempaan. Ehkä kärkeen nousevatkin yksittäiset onnistumiset: Tunne siitä, että saa kropan toimimaan. Vapauttava ajatus, että nyt tämä sujuu.

Valmistaudun yleensä kisoihin melko kaavamaisesti, teen alkulämmittelyt ja sopivasti harjoituksia. Pyrin siihen, että tilanteeseen ei liittyisi mitään taikauskoa eikä onnenpalloja, mutta joskus sellaisetkin ajatukset tuppaavat mieleen – ’en vaihdakaan vielä tätä palloa, sillä tällä tulee birkkuja’ -tyyliin.

Minulla on ollut sama valmentaja Petteri Nykky koko ammattilaisurani ajan. Luotan häneen, eikä ole ollut tarvetta vaihtaa valmentajaa.
Viime aikoina olemme tehneet paljon mielikuvaharjoituksia, ja olen oppinut rentoutu”

Ammattilaisgolffarin leipä ei minun tasollani ole leveä, mutta olen pärjännyt. Minulla on tukijoukkoja, mutta enimmäkseen järjestelen itse sponsorini ja matkani.”
maan. On hieno tunne, kun pääsee rennon pelaamisen tilaan: vaaranpaikat häviävät ja osaa keskittyä vain palloon ja pelaamiseen.

Golf on ihana laji siinä, että koko ajan voi oppia uutta ja jatkuvasti saan oivalluksia. Tunnen, että olen parantanut peliäni monilla osa-alueilla.”

Ei prinsessageeniä

”Olen perustyytyväinen kroppaani, joka on ollut viimeiset 18 vuotta – raskausaikaa lukuun ottamatta – melko samankokoinen. Välillä olen ollut hiukan timmimmässä kunnossa, mutta vaatekoko on vakio.

Minulla on ollut ajoittain niskavaivoja, jotka ovat haitanneet harjoittelua, mutta muuten olen tämänikäiseksi urheilijaksi kohtuullisen hyvässä kunnossa. Ikä on tuonut lisää realistisuutta, ja olen yrittänyt tietoisestikin rauhoittaa ja tasoittaa elämääni.

Olen melko siro, 165-senttinen, ja koen olevani pikemminkin tyttömäinen kuin naisellinen. Vietän suurimman osan aikaa urheiluvaatteet päällä, eivätkä mekko ja korkokengät tunnu oikein omimmalta itseltäni.

Luulen, että minulta puuttuu prinsessageeni kokonaan. Voin laittaa hiukan meikkiä, mutta en ole mikään kaunistautuva tyyppi.

Vanhimmat ammatikseen golffaavat naiset ovat viisikymppisiä, mutta suurin osa on kolmekymppisiä, joten en ole mitenkään vanha näissä ympyröissä. Toki samoissa kisoissa on joskus 16-vuotiaitakin golffareita, ja odotan vain, kun joku tulee ensimmäistä kertaa sanomaan, että hänen äitinsä on samanikäinen kuin minä.”

Matkalaukkuäiti

”Poikamme Erni syntyi, kun olin 26. Minulla ei ollut ajatustakaan pitkästä äitiysvapaasta, koska golf veti liikaa puoleensa.

Palasin kentälle, kun poika oli kolmikuinen, enkä ole kantanut syyllisyyttä siitä. Onneksi olen saanut apua sekä omilta että Mikan vanhemmilta. Ja tiedän, että pojalla on ollut koko ajan rakastavia aikuisia ympärillään.

En ole ollut kotiäiti, mutta perheihminen olen kyllä. Viihdyn kotona ja huolehdin arjen sujumisesta. Yritän opettaa pojalleni samoja arvoja, joita olen itse oppinut lapsuudenperheessäni.
Kuulun kirkkoon, mutta en ole mitenkään uskonnollinen. Äitinä ajattelen, että kuri pitää olla ja muita kohtaan täytyy olla ystävällinen. Yritän myös pitää mielessä ajatuksen, että kohtele muita ihmisiä niin kuin haluaisit heidän kohtelevan sinua.

Pahimmillaan minulla on ollut 220 matkapäivää vuodessa. Nykyisin olen poissa ehkä 170 päivää. Joskus matkoilla mietin, että missaanko liikaa asioita lapseni elämästä. Toisaalta osaan kyllä nauttia perheestä, kun olen paikalla.

Parasta ja rentouttavinta on, kun olemme koko perhe yhdessä. Mikan ja Ernin lisäksi perheeseeni kuuluvat isäni ja sisarusteni perheet. Meillä on mukavia hetkiä yhdessä.”

Elämä koulii

”En pelkää vanhenemista enkä edes erityisesti ajattele sitä. Se tuntuu enimmäkseen kaukaiselta. Tosin viime keväänä elämän rajallisuus tuli pyytämättä hyvin lähelle.

Viime vuonna Marokon-golfkisa jäi väliin, koska jouduin palaamaan Suomeen. Sain kuulla, että 69-vuotias äitini oli saanut äkillisen sairauskohtauksen. Se oli minun tasaisen turvallisessa elämässäni iso kolaus.

Äiti eli sen jälkeen vain pari viikkoa, ja hänen lähtönsä oli musertava uutinen minulle. Jotenkin olin kai halunnut lapsenomaisesti uskoa, että mikään ei muutu, kunnes yhtäkkiä kaikki muuttuikin. Ehkä olen äitini poismenon jälkeen hiukan aikuisempi kuin ennen.

Tulevien Marokon-kisojen jälkeen odotukseni liittyvät kesällä Brittein saarilla pelattaviin kisoihin, joihin yritän nyt valmistautua.

En ole lähelläkään maailmankärkeä, mutta olen hyvällä, odottavaisella mielellä. Tämä on minun lajini. Opittavaa on paljon, mutta fiilis on hyvä ja pystyn kehittymään koko ajan.
Totta kai haaveilen isosta menestyksestä. Olisi hienoa, jos voisin joskus pitää käsissäni Major-pokaalia…

Jos kroppa kestää ja homma sujuu, niin uskon, että edessä on monia hyviä kausia. Parhaat vuoteni ovat vielä edessä.”

Ursula Wikström, 37

Työ: Ammattilaisgolffari.
Perhe: Aviomies Mika Wikström ja poika Erni, 11.
Koti: Rivitalossa Vantaalla.
Harrastukset: Perhe ja ystävät, lukeminen.

Lue myös

Suosittelemme