Liisa Lauerman vaarin 1920-luvulla rakentama talo on nykyään Liisan perheen kesäkoti. Mummola ja kylä sen ympärillä on Liisalle voimaannuttava turvapaikka.
Liisa Lauerman vaarin 1920-luvulla rakentama talo on nykyään Liisan perheen kesäkoti. Mummola ja kylä sen ympärillä on Liisalle voimaannuttava turvapaikka.
Itsetuntemus

Geenitestit, elämänkaarikirjoitus ja digitaalinen sukututkimus – neljä naista kertoo, miten he ovat selvittäneet sukunsa vaiheita: ”Halusin löytää hajallaan olevat elämäni palaset”

Oman paikan osana sukupolvien ketjua voi aistia satavuotiaassa sukutalossa, esi-isän lausuman loitsun löytyessä tai geenitestin tulosten kilahtaessa sähköpostiin. Neljä naista kertoo, mitä omien juurien selvittäminen on heille antanut.
Teksti: Kaisa Pastila Kuvat: Mirva Kakko, Sara Pihlaja, Tommi Anttonen ja Sampo Korhonen

Espoolainen Liisa Lauerma, 57, halusi isovanhempiensa 1920-luvun talon huolehdittavakseen:

”Minua koskettaa isovanhempieni elämänusko”

”Olin vuorotteluvapaalla 10 vuotta sitten, kun tajusin, miten valtava tunneside minulla on vaarini 1920-luvulla rakentamaan taloon Tuuloksessa. Oli toukokuu, ja olin pitkän tauon jälkeen käymässä mummolassa. Kun seisoin verannalla ja katsoin ulkona avautuvaa vehreyttä, tunnistin, miten hyvä minun oli olla siinä. Päätin, että halusin alkaa huolehtia talovanhuksesta. Vuonna 2017 – joitakin vuosia vanhempieni kuoleman jälkeen – mummolasta tuli virallisesti oman perheeni kesäkoti.

Aina, jos jossain kehotetaan kuvittelemaan mielessä oma turvapaikka, mietin mummolaa. Muistan, miltä tuntui nukahtaa lapsena kamarin hetekalle, kun äitini ja mummuni juttelivat hiljaa tuvan puolella ja istuivat hämäränhyssyä. Tunsin oloni turvalliseksi ja rauhalliseksi. Talo on minulle kuin syli. Jos tulee mitään vastoinkäymisiä ja kaipaan lohdutusta, voin tulla tänne. Mummo ja vaari rakastivat minua aina varauksetta. Muualla piti suorittaa, mutta mummolassa riitti, että oli tavallinen.

Myös kylä mummolan ympärillä on merkityksellinen. Huomaan voimaantuvani, kun kävelen raittia ja näen ikiaikaiset peltomaisemat ja keskiaikaisen kirkon. Tuntuu hyvältä ajatella, että paikassa on eletty satoja vuosia ennen minua ja eletään vielä jälkeenikin. Saan maisemasta joka kerta suhteellisuuden kokemuksen. Alan nähdä arjen haasteet taas oikeassa valossa.”

– Nautin, kun katson ympärilläni mummun kutomia ja ompelemia tekstiilejä ja vaarin veistämiä huonekaluja, Liisa Lauerma sanoo sukutalossaan.

– Nautin, kun katson ympärilläni mummun kutomia ja ompelemia tekstiilejä ja vaarin veistämiä huonekaluja, Liisa Lauerma sanoo sukutalossaan.

”Sukutalo kertoo minulle, miten vaikeista ajoista selviydytään”

”Kiinnostuin juuristani ensimmäisen kerran nuorena äitinä. Julkaisin Sukuseikkailu-nimisen lastenkirjan, jossa rohkaistaan perheitä tutkimaan suvun historiaa. Nyt lapseni ovat jo parikymppisiä ja kirjoitan parhaillaan aikuisten versiota samasta aiheesta. Toivon, että se innostaisi ihmisiä jakamaan tarinoita ja puhumaan myös vaietuista asioista. Olen itse kokenut, miten tärkeää on tunnistaa, mistä omien vanhempien ja isovanhempien arvot ja asenteet kumpuavat. Vasta silloin itsellä on mahdollisuus valita aktiivisesti, mitä asioita haluaa jatkaa eteenpäin.

Mummolassa ollessani pääsen lähelle isovanhempieni tarinaa. Minua koskettaa heidän elämänuskonsa. Mummola rakennettiin sisällissodan traumojen keskellä. On uskomatonta, että he ovat pystyneet luomaan silloin jotain näin kaunista. Talo kertoo minulle, miten vaikeista ajoista jatketaan eteenpäin ja selviydytään.”

Jyväskyläläinen Eija Rytkönen, 73, kävi elämänkaarikirjoituskurssin:

”Oli iso asia sanoa ääneen: olen punaorvon lapsi”

– Minussa on tänä päivänä niin paljon puhtia ja elämäniloa, että haluan antaa niistä muillekin. Teen vapaaehtoistyötä Jyväskylän NNKY:ssä. Ilman juurteni selvittämistä katsoisin tulevaisuuteen paljon synkemmällä mielellä, Eija Rytkönen sanoo.

– Minussa on tänä päivänä niin paljon puhtia ja elämäniloa, että haluan antaa niistä muillekin. Teen vapaaehtoistyötä Jyväskylän NNKY:ssä. Ilman juurteni selvittämistä katsoisin tulevaisuuteen paljon synkemmällä mielellä, Eija Rytkönen sanoo.

”Olin kolmatta vuotta eläkkeellä, kun ilmoittauduin elämänkaarikirjoituskurssille. Olin muuttanut mieheni kanssa eläkepäiviksi opiskelukaupunkiimme Jyväskylään. Tunsin, että olin jotenkin irrallaan uudessa elämäntilanteessa. Halusin selvittää hajallaan olevat elämäni palaset kirjoittamalla ne kokoon.

Elämänkaarikirjoituksessa lähdetään liikkeelle isovanhempien tarinoista. Sitten kirjoitetaan omien vanhempien tarinat ja lopuksi käydään läpi oma elämä seitsemän vuoden jaksoissa. Kurssi kesti syksystä kesän alkuun ja oli tosi intensiivinen. Kirjoitin monta tuntia päivässä.

Kevätkaudella aloin huomata muutoksen itsessäni. Tunsin uutta keveyttä ja vapautumista. On uskomatonta, mikä voima siinä on, kun tulee nähdyksi kaikkine puolineen. Ryhmä ja ohjaaja näkivät minut. Vaikkei kyse ollut terapiasta, se tuntui välillä siltä.

Uskalsin sanoa kurssilla ensimmäistä kertaa ääneen monia asioita itsestäni ja taustastani. Iso juttu oli esimerkiksi, kun sanoin kerran: ’Olen punaorvon lapsi.’ Vaikkei asiaa oltu koskaan piiloteltu perheessäni, tuntui, että vasta niin sanoessani sisäistin tiedon ensimmäistä kertaa ja ymmärsin, että asia oli kipeä. Tajusin myös, että itseni takia minun pitäisi ottaa tarkemmin selvää isoisäni kohtalosta eikä jäädä vain isäni muistitiedon varaan.

”Kirjoitin monta tuntia päivässä. Kevätkaudella aloin huomata muutoksen itsessäni.”

Lähdin käymään Helsingissä Kansallisarkistossa ja löysin isoisäni paperit. Kun pidin kuulustelupöytäkirjojen kopioita kädessäni ja luin tietoja isänisästäni, jotain vapautui sisälläni. Tuntui hyvältä saada dokumentoitua, konkreettista tietoa. Isoisä oli lähetetty tekaistusta rikoksesta vankileirille. Hän palasi kotiin sairaana ja eli vain muutaman vuoden. Isäni kasvatti toinen mies, jonka kanssa mummi avioitui.”

”Kirjoituskurssi muutti minua ihmisenä”

”Kirjoituskurssi loppui, mutta prosessi jatkui vielä pitkään sen jälkeen. Muutuin ihmisenä. Tunsin, että olin tullut ulos sumusta ja passiivisuudesta ja uskalsin vihdoinkin olla kokonaisemmin minuna taustoineni päivineni. Otin uudella tavalla aikaa itselleni.

Tein myös hyvin ison päätöksen: vaihdoin kirkkoa. Olin jo pitkään prosessoinut asiaa, mutta vasta nyt minulla oli rohkeus toimia. Kuulun nykyään Vapaakirkon sijaan luterilaiseen kirkkoon. Neljä vuotta sitten toteutin haaveeni ja julkaisin omakustanteena elämäkertani Elämän keväät ja kukkiva suoruus. Äitini oli runoilija ja kirjailija, joka julkaisi yli 20 kirjaa. Nyt oli minun vuoroni kirjoittaa ikioma kirjani.”

Helsinkiläinen Natalia Kisnanen, 41, tutkii sukujuuriaan digitaalisesti ja DNA-testien avulla:

”Innostuin geenitestauksesta”

– DNA-perustestin voi saada jopa kuudellakympillä. Pakkauksessa on vanutikku, jota pyöritellään posken sisäpinnalla. Näyte lähetetään Yhdysvaltoihin, ja vastaus tulee sähköpostiin, Natalia Kisnanen kertoo.

– DNA-perustestin voi saada jopa kuudellakympillä. Pakkauksessa on vanutikku, jota pyöritellään posken sisäpinnalla. Näyte lähetetään Yhdysvaltoihin, ja vastaus tulee sähköpostiin, Natalia Kisnanen kertoo.

”Äidiksi tulo 16 vuotta sitten muutti suhteeni sukuun: yhtäkkiä, pienet kaksosvauvat sylissäni, tunsin vahvasti olevani osa jotain kokonaisuutta, lenkki sukupolvien välissä. Aloitin sukupuun kokoamisen, mutta en päässyt pitkälle – minulla ei ollut silloin mahdollisuutta lähteä arkistoihin.

Harrastus lähti todella lentoon vasta kuusi vuotta sitten, kun sain uuden mieheni kanssa lapsen ja jäin äitiyslomalle. Huomasin, että nykyään sukututkimusta voi tehdä kotona istuen, sillä tärkeimmät tiedonlähteet löytyvät digitaalisina. Sukupuun kasvattaminen netissä on helppoa, kun oksat yhdistyvät kaukaisten sukulaisten laatimiin sukupuihin.

Innostuin myös geenitestauksesta. Olen aina rakastanut muinaishistoriaa. Oli upeaa, kun pystyin selvittämään, missä omat esiäitini ja -isäni olivat 30 000 vuotta sitten.

Suvun penkominen antaa minulle energiaa ja iloa. Tutkimustyö toimii myös pään nollauksena. Jotkut rentoutuvat palapelejä kooten, minulle sukupuu on yksi valtava palapeli. Olen koukussa – haluaisin puhua kuolleista sukulaisistani kaikille. Oman perheeni olen jo kyllästyttänyt tarinoillani.

Olen parhaillaan äitiyslomalla. Kun vauva on päiväunilla tai kotona on muuten rauhallinen hetki, klikkaan heti itseni sukusivuille. Jos saan tiedon uudesta, kaukaisesta DNA-testin perusteella löytyneestä sukulaisesta, olen aina yhtä toiveikas: ehkä yhteys poikii lisää tietoa tuntemattomista sukuhaaroista.”

”Haluan selvittää isoisoisäni mysteerin”

”Koen sukututkimusta tehdessäni jotain samaa kuin hengellisyydessä – olen myös uskonnollinen ihminen. Joka kerta, kun saan uuden palan sukupuuhun, kaikki negatiiviset tunteet katoavat ja tunnen valtavaa yhteyttä koko ihmiskunnan kanssa. Olen oivaltanut, että olemme kaikki jotain kautta sukua ja että olemme yllättävän samanlaisia. Geenit osoittavat, että korkeintaan 140 polvea sitten eläneet ihmiset olivat meidän jokaisen esivanhempia.

”Olen koukussa sukututkimukseen – haluaisin puhua kuolleista sukulaisistani kaikille.”

Harrastukseni on tuonut iloa myös sukulaisilleni. Isoäitini, 91, joka kasvoi lastenkodissa, oli kiitollinen, kun selvitin hänen äitilinjansa 1700-luvulle asti. Sen sijaan hänen isänsä taustaa en ole vielä pystynyt selvittämään. Tiedämme vain, että hän tuli tsaarin laivaston mukana Helsinkiin ja oli kotoisin Minskistä. Teimme kesällä isoäidille DNA-testin ja odottelemme nyt sen tuloksia. Ehkä löydämme merimiesisän sukulaisia.”

Helsinkiläinen kansanmuusikko ja kantele­taitelija Maija Kauhanen, 34, halusi löytää yhteyden karjalaisiin juuriinsa:

”Kaukainen esi-isäni teki samoja juttuja kuin minä”

– Ensi kesänä haluan tehdä kenttämatkan rajan taakse papan synnyinseuduille. Varustelen pakettiauton, jossa voi nukkua ja jossa on matkastudio. On jännä nähdä, miten maisema vaikuttaa minuun: syntyykö biisejä, Maija Kauhanen pohtii.

– Ensi kesänä haluan tehdä kenttämatkan rajan taakse papan synnyinseuduille. Varustelen pakettiauton, jossa voi nukkua ja jossa on matkastudio. On jännä nähdä, miten maisema vaikuttaa minuun: syntyykö biisejä, Maija Kauhanen pohtii.

”’Mistä sä tulet?’ minulta kysytään aina, kun kierrän esiintymässä maailmanmusiikkifestivaaleilla ja -klubeilla eri puolilla maailmaa. Teen modernia kansanmusiikkia, soitan kannelta ja laulan. Vakiovastaukseni kuuluu: ’Olen kotoisin Etelä-Suomesta, ja juureni ovat Savossa, Pohjanmaalla ja Karjalassa.’

Viime vuonna, kun olin keikalla Kolumbiassa, huomasin yhtäkkiä, että vastaus ei enää tyydyttänyt minua. Vaikka luettelin vakiolitaniani, se jätti minut kylmäksi. Minun oli pakko myöntää itselleni: en oikeasti tiedä, mistä tulen.

Olin elänyt jo pari vuotta nomadielämää. Urani lähti lentoon 2017, kun esikoislevyni ilmestyi. Pian huomasin, että olin joka viikonloppu esiintymässä eri maassa. Lähdin Helsingistä torstaina ja palasin maanantaina. Kävin kotona vain pesemässä pyykkiä.

Kolumbiassa, kaukana kotoa, havahduin ensimmäistä kertaa siihen, että vaikka elin unelmaani, olin jotenkin irrallaan.”

”Olin aina rakastanut karjalaisia lauluja”

”Pappani oli kotoisin Karjalasta. En koskaan saanut tutustua häneen, sillä hän kuoli, kun olin yksi. Huomasin olevani erityisen kiinnostunut hänen puolen suvustaan. Olin aina rakastanut karjalaisia lauluja ja tehnyt niiden pohjalta myös omaa musiikkia. Muistan jo opiskeluajoilta Sibelius-Akatemiassa, kuinka ihoni meni aina kananlihalle, kun kuuntelimme oppitunneilla vanhoja, rahisevia kenttä-äänitteitä Karjalasta ja opettelimme laulamaan niitä. Ne puhuttelivat minua jotenkin erityisesti.

”Loitsun löytyminen oli minulle iso juttu. On voimaannuttavaa ja inspiroivaa saada näin suora kontakti esi-isään.”

Halusin selvittää, onko papan puolen suvussani ollut muita soittajia tai runonlaulajia ennen minua. Elävässä suvussani olen ainoa soittaja. Löysinkin netistä sukuselvityksen ja aloin sen perusteella haarukoida Suomen Kirjallisuuden Seuran sähköistä kansanrunousarkistoa. Pian tärppäsi. Löysin loitsun papan kotipaikasta Impilahdelta Soanlahden pitäjästä, Jänisjärven rannalta. Sen oli lausunut ihminen, jolla oli äitini tyttönimi. Paikansin miehen sukupuusta. Tuntui uskomattomalta: 150 vuotta aikaisemmin oli ollut esi-isä, joka oli tehnyt samoja juttuja kuin minä.

Loitsun löytyminen oli minulle iso juttu. On voimaannuttavaa ja inspiroivaa saada näin suora kontakti esi-isään. Aion jatkaa arkistojen penkomista. Jo nyt tiedän, että käytän löytynyttä loitsua materiaalina jossain tulevassa kappaleessani.”

Juttua muokattu 19.10.2020 klo 9:02: Natalia Kisnasen kuvatekstissä korjattu dna-testin hintaa koskeva tieto.
X