Näyttelijä Elias Salonen ei uskonut Aikuisten menestykseen – sarjalla yllättävä fanikunta
Näyttelijä Elias Salonen tuntee kaiken vahvasti. Työssä se on etu, arjessa ei aina. Enää hän ei kuitenkaan vaivu tiukoissa paikoissa epätoivoon.
Elias Salonen on aina halunnut olla näyttelijä, ja siinä niin hyvä kuin mahdollista. © Sampo Korhonen
Näyttelijä Elias Salonen tuntee kaiken vahvasti. Työssä se on etu, arjessa ei aina. Enää hän ei kuitenkaan vaivu tiukoissa paikoissa epätoivoon.
”On vaikea kuvitella, että tekisin jotain muuta kuin näyttelisin. Kipinä syttyi jo ala-asteella. Minulla oli sikahyvä opettaja, joka rakasti teatteria. Hänen tunneillaan saimme näytellä, ja minusta oli maailman siisteintä saada luokkakaverit nauramaan.
Lukiossa haave konkretisoitui, kun pääsin näyttelemään Kotikatuun ja sain palkkaakin.
Aikuiset-sarjaan minut pyydettiin ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen. Yllättäen siitä tuli läpimurtoni. Sarjaa tehdessä minulle varmistui, että tämä on paras mahdollinen duuni.
Pääosaa esittänyt Anna Airola oli paitsi hyvä frendini myös luokkakaverini Teatterikorkeakoulussa, joten tunnelma kuvauksissa oli lämmin.
Aikuisten menestys oli tosi iso ylläri. Kuvatessamme emme siihen uskoneet, sillä sarja tuntui inside-läpältä, jota teemme frendeille.
Niin moni asia olisi voinut mennä vikaan; käsikirjoittaja-ohjaaja Anna Dahlmania lukuun ottamatta olimme kaikki kokemattomia tekijöitä. Mutta kaikki tapahtui onnellisten tähtien alla.
Vaikka sarja käsittelee parikymppisten kalliolaisten kipuiluja, suurin osa kiittävästä palautteesta on tullut keski-ikäisiltä ja sitä vanhemmilta katsojilta.
Uskon, että menestyksen takana oli tarkka havainnointi. Sarja avasi kapean ja siksi kirkkaan näkökulman tietynlaisten ihmisten elämään. Sellainen viehättää katsojia universaalisti.
Sarjan päättyminen tuntui haikealta, sillä olisin voinut tehdä sitä vaikka kymmenen kautta. Silti ymmärrän päätöksen, kolmen hyvän kauden jälkeen oli viisasta lopettaa.
Viime maaliskuussa sain ensimmäisen ulkomaanpestini, kun minua pyydettiin lyhyellä varoitusajalla paikkaamaan erästä näyttelijää Tukholman Dramaten-teatteriin. Lupauduin, vaikka en puhu ruotsia.
Oli pelottavaa hypätä sekä vieraaseen työyhteisöön että rooliin kylmiltään. Ensi-iltaan oli alle kaksi viikkoa, joten tankkasin vuorosanojani treenitauoilla ja öisin. Sinä aikana en juuri nukkunut. Onneksi sentään roolihahmoni vaihdettiin suomalaiseksi, ja sain kiroilla äidinkielelläni.
Kun esitykset alkoivat sujua, stressi laukesi. Lavalla vieraan kielen merkitys väistyi ja saatoin vain nauttia näyttelemisestä.
Vasta jälkikäteen tajusin, miten suuren riskin olin ottanut suostuessani työtarjoukseen. Sehän olisi saattanut mennä ihan vihkoon! Mutta olen onnellinen, että uskalsin ottaa haasteen vastaan.”
”Kun minulla on huono päivä, se todella on huono”
”Minulle kerrotaan usein, että vaikutan positiiviselta. Vanhempani kasvattivat minut kohtelemaan ihmisiä ystävällisesti ja kohteliaasti, joten sellainen käytös tulee luonnostaan.
Välillä olen miettinyt, pitäisikö minun olla etäisempi, jotta vaikuttaisin coolimmalta. Mutta se ei vaan ole minua.
Olen aina ollut tosi herkkä tyyppi. Äiti arveli, että sopisin luonteeni vuoksi paremmin Montessori-päiväkotiin, mutta sen jälkeen halusin itse tavalliseen kouluun.
Vaikka herkkyys ja itkuisuus eivät olleet alakoulussa tavoiteltavia ominaisuuksia, kouluvuodet jäivät mieleeni hyvinä.
Ammatillisesti herkkyys on tietenkin etu, näytellessä tunteiden täytyy liikkua. Tunnen kaikki tunteet vahvasti, ja ne vaikuttavat minuun voimakkaasti. Se auttaa olemaan auki. On ihanaa, miten puhtaana vaikka ilon voi tuntea.
Mutta kun minulla on huono päivä, se todella on huono päivä. Välillä yritän vaimentaa tunteitani, jotta elämä olisi tasaisempaa, mutta viime vuosien aikana olen myös opetellut käsittelemään niitä.
Vaikeissa tilanteissa yritän hengitellä ja antaa tunteen mennä. Kun ei heittäydy täysillä hetkeen, tilannetta on helpompi tarkastella objektiivisesti kauempaa.
Aiemmin saatoin vaipua stressatessani epätoivoon enkä nähnyt missään valoa. Nyt olen oppinut tajuamaan, että tämäkin tunne menee ohi.
Iän myötä olen myös ymmärtänyt, ettei minun tarvitse feikata vaan saan olla aito. Uskon, että tunteiden näyttäminen on avain empatiaan.
Vaikka olen oppinut hyväksymään herkkyyden itsessäni, kaikkialle se ei sovi. Vielä muutama vuosi sitten vihasin palkkaneuvotteluja, joissa jouduin epämukavuusalueelle, olemaan kova. Nykyään agenttini hoitaa neuvottelut, mikä on helpottavaa.”
”Parhaiten viihdyn kumppanini kanssa”
”Koska olen aina nauttinut esiintymisestä, pidin itseäni pitkään ekstroverttina. Vanhemmiten olen tajunnut olevani enemmän introvertti.
Jännitän hirveästi esimerkiksi tilaisuuksia, joissa on minulle tuntemattomia ihmisiä, enkä viihdy juhlien keskipisteenä.
Latailen mielelläni akkuja ihan yksinkin, mutta parhaiten viihdyn kumppanini kanssa. Olemme olleet pari vuotta yhdessä, mutta emme asu saman katon alla.
Ennen nykyistä kumppaniani minulla on ollut kaksi pitkää suhdetta. Aikuisiällä olenkin ollut enemmän parisuhteissa kuin sinkkuna.
Lähisuvussani ei ole yhtään taiteilijaa. Faija on eläkkeellä oleva insinööri, äiti varhaiskasvatuksen opettaja, ja kolme siskoanikin ovat suuntautuneet aivan eri aloille kuin minä.
Olen kiitollinen siitä, miten perhe on aina tukenut minua kaikessa. Vanhempani asuvat Porvoossa talossa, jossa vietin nuoruuteni. Käyn siellä usein, ja vierailu tuntuu jo ajatuksena rentouttavalta.
Tiedän, etteivät läheiset välit perheeseen ole itsestäänselvyys. Näin ihana perhe on luksusta.
Parhaat ystäväni olen tuntenut lukiosta asti. Korona-aikana aloimme pelata kimpassa Warzonea. Se on hyvä tapa rentoutua, sillä siinä voi yhtä aikaa maata himassa ja olla sosiaalinen.
Itse pelissä olen sikahuono, mutta juoruilusta ja kuulumisten vaihdosta nautin. Pelaaminen ei hyödytä mitään eikä ketään. Sellaista tarvitsee välillä.
Ydinkaveriporukassani lähes kaikki juhlivat tänä vuonna kolmekymppisiään. Minkäänlaista ikäkriisiä minulla ei ole ollut. En tunne painetta tehdä mitään muuta kuin mitä nyt teen. Olen hyvässä paikassa elämässäni.”
”Tuntemattomien mielipiteet eivät hetkauta”
”En ole tehnyt linjanvetoa sen suhteen, mistä kaikesta puhun julkisesti. Kun taannoin kerroin rahankäytöstäni Seurassa, frendit vähän kuittailivat.
Olen kasvanut julkisuuteen asteittain nuoresta asti. Jo Kotikadun aikaan aina joku tunnisti, Aikuisten jälkeen vielä enemmän. Koska suurin osa kavereistani on myös näyttelijöitä, julkisuus ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä.
Sen tosin olemme huomanneet, että jos meidät tunnistetaan asiakaspalvelutilanteissa, saamme erittäin hyvää ja ystävällistä palvelua.
Kotikulmillani Kalliossa saan kulkea rauhassa. Ainoastaan festareilla minua lähestytään enemmän, kun jengi on juhlatuulella. Myös somessa saan paljon kivoja viestejä.
Uran alkuvaiheessa googlasin itseäni tai katsoin, mitä minusta kirjoitettiin Jodelissa. Silloin ohitin kaikki positiiviset kommentit ja jäin vellomaan siihen yhteen negatiiviseen. Aika pian opin jättämään tavan, josta ei tullut kuin paha mieli.
Enää tuntemattomien mielipiteet vaikkapa ulkonäkööni liittyen eivät minua hetkauta. Kun puhuin aiheesta äidin kanssa, hän sanoi, että parasta vanhenemisessa on vapautuminen ulkonäköpaineista. Tuntuu, että olen itsekin pääsemässä niistä eroon.”
”Yritin suojella itseäni pettymykseltä”
”Urallani kaikki ei ole ollut pelkkää ylämäkeä. Pahinta epävarmuutta koin vuosina, jolloin hain Teatterikorkeakouluun. Pääsin monta kertaa viimeiseen vaiheeseen, mutta siihen haku tyssäsi.
Joka kerran jälkeen vannoin, että en hae enää kertaakaan. Sillä ajatuksella yritin varmasti suojella itseäni pettymykseltä. Mutta kun tuli uusi kevät, hain aina uudestaan. Viimein viidennellä hakukerralla pääsin sisään.
Nyt kun tuosta vaiheesta on jo aikaa, pystyn puhumaan siitä ilman tunnelatausta. Kun tilanne oli päällä, en siihen kyennyt. En kehdannut edes sanoa, miten paljon hylkäys aina harmitti.
Hakuprosessien välissä olin duunissa R-kioskilla, josta teatterikorkeakoululaiset hakivat kahvinsa. Se oli erityisen ärsyttävää. Nykyään asun itse kyseisen kioskin vieressä ja haen sieltä kahvini.
Teakista sain hyvät eväät huonoja päiviä varten. Opin, että vaikka en aina olisi parhaimmillani, se ei tarkoita mitään; pystyn silti vetämään näytelmän läpi.
Paineensietokykyni kehittyi koulussa valtavasti. Myös pettymyksiin suhtaudun paremmin kuin ennen. Ihan huvittaa, miten raivona saatoin joskus olla yhden pieleen menneen koulutunnin jälkeen.
Vielä opiskeluvuosina kyseenalaistin itseäni paljon. Siihen on tullut iso muutos, kun olen päässyt tekemään kiinnostavia töitä eikä enää tarvitse puskea niin paljon. Olen saanut mielenrauhaa; mä osaan nämä hommat.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Syke-sarjan Leena Pöysti, 47, paljastaa: ”Tunsin, että olin huijannut itseni näyttelijäksi”
”Ahdistus ei murhaajan roolissa saanut valtaa”
”Kun pari vuotta sitten valmistuin, oikein hehkutettiin, että nyt on hyvä aika tulla alalle. Silloin kuvattiinkin paljon, nyt kuvaukset ovat lähes jäissä.
Tilanne on huolestuttava, ja toivon, ettei suomalaisen elokuva- ja televisioalan hyvässä vauhdissa olleelle kansainvälistymiselle tule stoppia.
Enimmäkseen olen tehnyt töitä, joita syliini on pudonnut. Suurin osa on ollut ihania, osa puhtaasti rahakeikkoja. Urani on vasta alussa, mutta nykyään voin jo joskus sanoa ei, jos jokin työtarjous ei kiinnosta.
Työssäni haluan aina olla niin hyvä kuin mahdollista. Filosofiani on, että kun pohjatyön tekee kunnolla, itse esityksissä voi vain leikkiä. Näytellessä keskityn olemaan täysin auki. Silloin tapahtuvat ne asiat, joiden kuuluukin tapahtua.
Aikuisten kepeän roolin jälkeen hyppäsin palkkamurhaaja Ilpo Larhan nahkoihin. Olen syntynyt vuonna 1994, johon Piirityksen tapahtumat sijoittuvat. Omia muistikuvia minulla ei siis Larhasta ollut, mutta tiesin hahmon uskottavuuden vaativan, että edes yrittäisin ymmärtää häntä.
Pohjatyö oli hyvin konkreettista. Etsin Larhasta käsiini kaiken, mitä vain onnistuin löytämään. Harjoittelin pistoolilla ampumista ampumaradalla ja luin kirjoja, joita hän oli lukenut. Opettelin myös ajamaan vanhoja, manuaalivaihteisia autoja. Se ei ollut helppoa, sillä en ole kovin hyvä kuski.
Kuvasimme sarjaa kymmenen viikkoa. Siinä ajassa ehdin mennä syvälle Larhan keloihin ja uskon, että kaikki se synkkyys vaikutti yleisolemukseeni.
Ahdistus ei kuitenkaan saanut valtaa, sillä kuvauksissa tunnelma oli turvallinen. Silti niiden loppupuolella olin niin väsynyt, että halusin vain nukkua.
Voitin Larhan roolista Kultaisen Venlan. Etukäteen sanoin kaikille, että ei voitolla niin väliä, pelkkä ehdokkuuskin on jo hieno juttu. Vasta gaalapäivänä tajusin, että kyllähän minä tämän haluan voittaa. Tunnustuksen saaminen liikutti.
Nollaamisessa en ole kovin hyvä, mutta olen opetellut nauttimaan vapaista. Silloin käyn salilla, tapaan frendejä ja pelaan pleikkaria.
Viime aikoina olen myös opetellut laittamaan ruokaa. Olen käyttänyt aivan liikaa rahaa wolttaamiseen, ja siitä pyristelen nyt irti. Unelmaroolini olisi näytellä kokkia ja päästä sitä kautta harjoitteluun ravintolaan. Se olisi täydellinen tapa oppia ruoanlaittotaito.
Pestini Tukholman Dramatenissa päättyi juuri, joten kesän saan viettää vapaalla. Syksyllä on sitten edessä uudet kuviot.”
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 23/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous