Ihmiset ja suhteet

Ellien kertomaa: Helppo kaksosraskaus

Teksti:
Anna.fi
Kaksoset

Alkuraskauden ultra sen paljasti, mitä olimme arvelleetkin: mustia soikioita oli kaksi. Lääkäri vahvisti näkemämme: ”Joo, kaksi siellä on. Onnea!” Mitäs siinä sitten – helpotuksen huokaus, kuplivaa iloa, tulevaisuudensuunnitemat uusiksi, häivähdys huoltakin. Meneehän kaikki hyvin?

Ihanaa, meistähän tulee monilapsinen perhe samalla vaivalla. Mitä kaikkea niille pitää ostaa kaksin kappalein? Meillä ei ole edes autoa. Tykkäänkö molemmista yhtä paljon? Mitä jos toinen syntyy alateitse, ja toinen joudutaankin leikkaamaan? Mitä jos vauvoille sattuu jotain, tai saan kaikki tuplaraskauksiin liittyvät vaivat ja komplikaatiot? Hei, minun lapsellani on aina kaveri omasta takaa.

Ajatukset menivät kerralla sekaisin, mikä lienee tuttua monille esikoistaan odottaville. Kun vauvoja tuleekin kerralla kaksi, ajatusten selvittelyyn menee tovi jos toinenkin. Päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin alusta asti onni ja jännitys.

Viikon sisällä uutisesta alkoi pahoinvointi, joka voimistui hiljalleen varsinaiseksi tuplapahoinvoinniksi. Maha kasvoi nopeasti, ja jo raskausviikolla 10 sen huomasivat ulkopuolisetkin. Pahoinvointi kesti rajuna aina raskausviikolle 16 saakka, ja sen jälkeen alkoivat ankarat päänsäryt. Kuukauden ajan söin vain näkkileipää, porkkanaa ja perunaa. Sairaslomalle useimmat kaksosia odottavat jäävät noin raskausviikoilla 25-26, niin myös minä. Vasta kun loma alkoi, tunsin, kuinka tarpeeseen se tuli. Muutenkaan en oikein huomannut, kuinka raskaus uuvutti. Väsymys, paino ja turvotus kertyivät varkain. Koska en ole kokenut yksösraskautta, pistin paljon ihan vain sen piikkiin, että ylipäätään olin raskaana. Tosin kuuluisaa ”energistä ja hehkeää keskiraskautta” en koskaan kokenut.

Koko raskausajan olin tarkassa syynissä, ja normaalien kahden seulaultraäänen lisäksi kävin äitiyspoliklinikalla ultrattavana kiihtyvään tahtiin. Loppuraskaudessa ultria oli kahden viikon välein. Niiden avulla seurattiin vauvojen kasvua, lapsiveden määrää, napavirtauksia jne. Minulla oli koko ajan tarkat tiedot vauvoistani, heidän asennoistaan, mitoistaan, kehityksestään ja hyvinvoinnistaan. Oli helppo olla huoleton. Toisaalta jossain pohjalla jatkuva kontrolli herätti myös pelkoa, sillä meillä oli aina jokin rajapyykki, jota odottaa ja aina tulossa seuraava seula, joka piti läpäistä puhtain paperein. Neuvolassa kävin tavalliseen tapaan.

Liikkeitä tunsin jo raskausviikolla 15. Alussa en erottanut, kumpi liikkui, mutta melko pian kyllä. A-vauva viihtyi koko ajan raivotarjonnassa, mutta B-vauva oli raskausviikolle 35 saakka perätilassa. Liikkeet oli helppo erottaa, kun ne osuivat niin eri kohtiin ja tuntuivat erilaisilta. Ja kun B-vauva viikolla 34 päätti oikeaoppisesti kääntyä raivotarjontaan – myllerrys jatkui yötä päivää muutaman vuorokauden! Omatoimista liikelaskentaakin tein, jotta varmasti erotin kummankin vauvan liikkeet päivittäin.

Muistan, että mielikuvia vauvoista oli vaikea muodostaa. Saatoin kyllä kuvitella yhden ns. perusvauvan, mutta en sille kaveria. Tiesimme, että tulossa oli epäidenttiset kaksoset, mutta silti kuvittelin heidät mielessäni samannäköisiksi.

Kaiken kaikkiaan painoa kertyi vajaat 20 kiloa, mutta mahan kasvaessa taisin itse laihtua sen alla. Olihan sisälläni vajaat kuusi kiloa vauvaa, kaksi vajaan kilon painoista istukkaa, lapsivettä noin kahden kilon verran, kaksi napanuoraa jne. Vaikka maha ei kooltaan valtaisa ollutkaan, se oli silti painava raahattava.

Sairaslomani osui keskelle helteistä kesää 2006, joten saatoin lojua mökillä, uida ja nauttia. Pari viimeistä kuukautta upposivat lepäilyn ohessa kilpavarusteluun ja sekalaiseen tavaran haalimiseen. Loppujen lopuksi en kärsinyt mistään vakavasta raskauteen liittyvästä vaivasta, jotka ovat yleisiä kaksosia odottavilla.

Synnytys oli vauhdikas kokemus. Raskausviikolla 37 epäiltiin rutiiniultran yhteydessä lapsiveden tihkumista, ja minut otettiin osastolle tarkkailtavaksi yön yli. Sairaalassa lapsivedet sitten menivät, mutta synnytys ei kuitenkaan käynnistynyt. Kuten hyvin usein kaksosraskauksissa, äärimmilleen venynyt kohtuni ei jaksanut supistella. Synnytys käynnistettiin, mutta aluksi mitään ei tapahtunut. Lopulta supistukset alkoivat napakoina, ja melko pian sain petidiinipistoksen ja vadelmakeittoa, sitten nukahdin. Nukuin reilun tunnin ja heräsin outoon tunteeseen. Konkkasin hoitajan perässä tutkimushuoneeseen, ja seuraavaksi hoitaja kiljaisi: ”Olet täysin auki ja A-vauvan pää on tässä, sä synnytät nyt!”. Minut kiidätettiin paarisängyllä halki sairaalan synnytyssaliin. Muistan ajatelleeni, että tämä on kuin huonosta sairaalasarjasta. Mieheni ehti juuri ja juuri saliin, jossa olin jo ponnistamassa. Henkilökuntaa oli paikalla 10-15 henkeä, kuten kaksossynnytyksissä kuuluu. En tuntenut supistuksia enkä minkäänlaista kipua, ja kun kätilö käski ponnistaa, minua vain nauratti. Yritin ehdottaa, että lähtisinkin vielä kahville, mutta siihen ei jostain syystä suostuttu.

Toinen kätilö informoi, kun minua supisti, ja viidellä ponnistuksella syntyi pikkuinen, tummatukkainen tyttö. Hänet kapaloitiin ja annettiin isänsä syliin. B-vauvan sydänäänet olivat tällä välin laskeneet, joten kalvot puhkaistiin. Kahdella ponnistuksella syntyi sitten vieläkin pienempi, punatukkainen tyttö, jonka sain heti rinnalleni. Kummankin syntymän hetki oli koskettava, mutta ennen kaikkea tunsin voitonriemua ja ihmetystä siitä, miten helposti kaikki oli sujunut. Olinhan synnyttänyt kaksoset pikana ja luomusti ilman minkäänlaista kivunlievitystä. Ja minä kun olin varautunut kivuliaaseen, hitaaseen avautumisvaiheeseen varaamalla mukaan 15 cd-levyllistä musiikkia, kaurapussin kipujen lieventämiseksi, virkistävää kasvosuihketta, villasukat, itse asiassa kaiken, mitä sairaalakassiin hulluimmissa kuvitelmissaan saattaa pakata. Sitten avautumisvaiheeni kestikin vain tunnin, ja senkin ajan nukuin. Seuraava havainto oli, että minulla on kaksi ihanaa tytärtä.

Pian sain jo imettää tyttöjäni, ja vietimme hetken aikaa perheen kesken. Lastenlääkäri määräsi pienemmän tytön yön yli tarkkailuun, isomman saimme mukaamme osastolle. Jo silloin siis jouduimme vastatusten suuren haasteen kanssa: vaikeuden vuorovaikuttaa samalla lailla ja yhtä paljon kummankin kanssa. Kun toinen on lähellä, on toinen kauempana.

Onnentunne oli kuitenkin suunnaton. Raskauden alusta saakka tuttu tuplahuoli sai uusia muotoja ja lisää painoa, mutta välittömästi tuli myös kaksinkertainen ilo ja onni kahdesta niin erilaisesta vauvasta. Kaikki meni niin hyvin ja helposti, että voin täydestä sydämestäni suositella kaksosraskauksia ja kaksosia kaikille. Toisaalta on ehkä hyvä, ettei näitä asioita saa itse valita – olisin nimittäin saattanut vahingossa jättää valitsematta…

Reetta Ihalainen-Leiwo

X