Kotiäiti: Kulinarismin jäljillä
Olen sivunnut ruokailua aiheena useat kerrat, mutta koska ainakin meillä se on uhmailun aihe numero yksi, niin omistettakoon sille kokonainen artikkeli. En kertakaikkiaan jaksa ymmärtää miksi syöminen on lasten mielestä niin kamalaa puuhaa. Muistan kyllä omasta lapsuudestani, että itsekin olin todella nirso ja huono syömäri, aina piti olla mausteetonta ja mahdollisimman simppeliä sapuskaa.
Oikeastaan vasta aikuisiällä olen oppinut pitämään ketsupista, majoneeseista ja joistakin salaatinkastikkeista, mutta vieläkin kierrän kaukaa esimerkiksi sipulit, keitetyt vihannekset ja sienet. Ymmärrän siis sen, että makuja on monenlaisia ja kaikesta ei voi tykätä, mutta silloin kun syöminen ylipäätään, oli ruokana mitä hyvänsä, on kamala koettelemus, niin kiinnostaisi tietää miksi.
Onko kyseessä jokin lasten salaliitto, jolla pyritään protestoimaan leikkien keskeytymistä vastaan vai yleisesti ottaen kapina vanhempien auktoriteettia vastaan, kun lapsi ei saa itse päättää milloin ja mitä haluaa syödä?
”Kiitos, kiitti äiti”, kuuluu yleensä jo parin ensimmäisen haarukallisen jälkeen. Sitten alkaa neuvottelu, huomion siirtämineen toisaalle, laskemiskikkailut ja tietenkin ne perinteiset lahjonta, uhkailu ja kiristys. ”Syö vielä kolme perunanpalaa ja tämän verran lihaa, niin sitten saat yhden karkin jälkkäriksi.” Lautaselle vedetään rajaa ja toiselle puolelle kasataan sopivaksi katsottu annos.
Juuri numerot oppineen tenavan saattaa jopa saada hetkeksi keskittymään ruokailuun laskemalla haarukallisia. Mutta kun haarukka taas pysähtyy ja tilalle astuu maidon purskuttelu, on aika siirtyä syy-seuraus-järkeilyyn. ”Ei jaksa lähteä ulos leikkimään, jos ei ole syönyt mahaa täyteen.” Kun järkipuhe todetaan tehottomaksi, on vuorossa ”ja yhtään lastenohjelmaa ei sitten katsotan tänään jos ei ruoka mene alas.” Tilanne päättyy lopulta jomman kumman luovutusvoittoon.
Jos jotakin positiivista meidän lasten syömisistä, niin molemmat ovat kyllä osoittautuneet kiitettävän ennakkoluulottomiksi ja kokeilunhaluisiksi. Maistamaan ei tarvitse patistella ja oudotkin ruoat kiinnostavat – siis siihen pisteeseen asti, kun niitä tarjotaan ateriaksi, eikä vain maistiaiseksi.
Joskus mietin huvittuneena, että ovatkohan raskausaikana koetut kummalliset mielihalut, mitä erilaisimpien ruoka-aineyhdistelmien suhteen, siirtyneet napanuoran kautta vauvaan? Vai mikä muu selittää sen, että lapsi tahtoo aamupuuroonsa raejuustoa ja ketsuppia?
Oma lukunsa on tietenkin myös pikaruokapaikoissa vierailu. Joskus nälkä yllättää kesken ostosreissun – joka jo itsessään saattaa pahimmillaan olla melkoinen tahtojen taistelu – ja pesueen kanssa täytyy pysähtyä haukkaamaan hiukopalaa. Kun ensin on jonotettu kiljukaulojen kanssa hieman liian pitkä aika ja ruoka saatu onnistuneesti kannettua yhdellä kädellä pöytään, alkaa varsinainen koitos.
Vauva köytetään tuoliinsa, isompi asetellaan omaansa, desinfioidaan kädet, puhalletaan ranskalaisiin, kaivetaan nivaska käsipaperia valmiiksi, otetaan esiin vauvan eväät, ojennetaan ketsuppia, pyyhitään pillimehua paidalta, syötetään yhtä, autetaan toista. Sitten esikoisesta näkyykin enää vain takaraivo, joka viilettää kovaa kyytiä kohti leikkipaikkaa. Hampurilaisesta nakerrettiin vähän reunaa ja ranskalaiset aseteltiin riviin pöydälle, ketsuppisten sormenjälkien kaveriksi. Money well spent.
Seisovia pöytiä ei useinkaan kannata hyödyntää edellä ilmitulleesta syystä. Tämän allekirjoittavat varmasti myös omat vanhempani muistellessaan hiirenannoksiani ja vähemmän hienostunutta makuaistiani, joka todellakin hyväksyi vain ihan perusruoat. Isäni muistaa vieläkin kerran, jolloin maksoi kylpylän seisovassa pöydässä 30 markkaa lastenannoksesta ja minä söin yhden perunan. Tulipahan potulle aika kova kilohinta.
Kello on yksi ja on lounasaika. Olen jo antanut kaksi ennakkovaroitusta siitä, että kohta syödään. Tämä siksi, että kaikki on meillä nykyään ”ihan kohta”. Kehoitan tulemaan pöytään. ”On vielä kuumaa”, huikkaa Luka potkuautonsa kyydistä, eikä edes hiljennä vauhtia keittiön ohittaessaan. Käärin hihat ja vedän syvään henkeä. Olen valmis takaa-ajoon.
Heli Koppila
Kommentit
Jos pieni lapsi ei syö tai nuku normaalisti tai muuten merkittävästi oireilee, sille on aina todellinen syy. Useinkaan näitä asioita esim. allergioita, refluksia tai suoliperäisiä ongelmia ei valitettavasti tutkita puhumattakaan hoitamisesta tai neuvojen saamisesta kunnallisessa terveydenhuollossa. Pienistä lapsista 10-30 % kärsii allergioista ja joo aikuisena pari prosenttia, mutta on rankka tie, jos pienen pitää odotella aikuisuutta ennen kuin asiaa saatetaan ehkä tutkia.
Faija ja Höh, pakkohan sitä lasta on yrittää ruokkia, jos ei halua sitä viedä sairaalaan letkuruokittavaksi. Meillä esim. kipeänä saattaa ”ruokkimalla” mennä viikossa se määrä ruokaa mitä normilapsi syö yhdellä lämpimällä aterialla. Ja se näkyy painossakin.
Ja jos lapsi vaikka syö marjakiisselin aina ennen lämmintä ruokaa, lapsi ei ole kuriton, vaan vatsa vaatii sen.
Kommentit
Perheeenisänä olen tehnyt ihan samantyyppisen havainnon kuin Heli, ja jo kauan sitten. mikä sitten on vikana etteivät lapset osaa nauttia siitä mistä me aikuiset nautimme liikaakin ? Mielestäni pääsyy on pakkopulla. Syöminen on nautinto ja etuoikeus, se pitää sallia vain niille jotka sitä pyytävät.
Älkää siis tyrkyttäkö äidit, näyttäkää vain esimerkkiä. Näin se käy: 3-vuotias tyttärenpoikani katseli kun söin sipulisilliä ja kuorimattomia perunoita. En ollut kiinnittävinäni häneen mitään huomiota. ”Mitä sinä syöt ?” ”Tää on silliä ja perunaa” ja hetken kuluttua… ”Saanko minäkin ?” ”No voit maistaa vähän, mutta tämä on kyllä mun ruokaani.” Niin, sen jälkeen poika on syönyt erilaisia maustesillejä + perunat kuorineen äitimuorinsa suureksi hämmästykseksi.
No toinen asia on se että opin jo koulussa että meidän ihmisten ruuansulatus on rakennettu siten että sen kahden pääaterian sijasta meidän tulisikin syödä pikkuhiljaa pitkin päivää. (Tämä pitäisi myös mahalaukut pienempinä).
Eli ruokaa pitäisi antaa silloin kun lapsi sitä pyytää ja senverran kuin mahaan sopii – no, myönnän käytännön ongelmat, mutta mahdollisuuksien rajoissa.
Lopuksi haluaisin vielä sanoa äideille, että siitä lasten nälkäkuoleman pelosta (Suomessa) kannattaisi todella luopua, ne ovat varsin harvinaisia.
Olen nyt 25v, aloin pitämään syömisestä vasta n.22-vuotiaana. Lapsena aina ajattelin, että miksi ei voi olla jotain pilleriä millä nälkä lähtisi, ettei tarvitsisi tuhlata aikaa syömiseen. Lapsena sen vain näkee niin turhana toimena, mutta nykyään syön ihan mitä vaan ja mielellään usein! 😛
Yhteinen harrastus, meillä ei ole ollut ongelmia ruoan kanssa koskaan. Koko perhe on syönyt aina samaa ruokaa ja yhtä aikaa. Ei ole ollut lasten ruokaa ja aikuisten ruokaa, ei myöskään lasten ruoka / välipala-aikoja, ainoastaan perheen. Kun ruokailusta tehdään koko perheen asia joka toteutetaan yhdessä, ainoastaan annoskoot määrittelevät aikuisen ja lasten ruoan. Lapset oppivat pienestä asti syömään kaikkia ruoka-aineita koska eivät muusta tiedä. Toki lasten ollessa aivan pieniä, esim. heidän liha-annoksensa otettiin erilleen ennen viimeistä pippuri / chili maustamista. Meidän perheessä nakit ovat vappuruokaa, jolloin niitä syövät koko perhe.
Olipa nirso kakara hoidossa (4v). Latasin safkat lautaselle ja ton ikäinen ei mun mielestä sanele mitä syödään ja maito lasiin ja kutsu syömään. Vastaus ei vielä kun katson piirrettyä. Toistin ja sanoin että sitten ei tipu enää mitään jos nyt ei liiku. Tuli, söi kaikki ja kiitos. Ei tarvi neuvotella kun auktoriteetti on selvääkin selvempää. Sama toistui aamulla, veti naamariin kaikki mitä tarjosin. Hakiessa vanhemmat ihmetteli että miten sait sen syömään? Ei elä jos ei syö, kertasanomalla oppii kun tietää että se safka viedään takuuvarmasti pois jos ei ala maittamaan. Turha lässytys helvettiin.
Minulle tuo lasten syömättömyys on ihan outo asia. Kaikki kuusi lastani ovat syöneet mitä vain on annettu (ei tietenkään vahvasti maustettuja). Kaupassa he ovat innokkaasti kyselleet eri vihannesten ja hedelmien nimiä ja pyytäneet minua ostamaan niitä maistiaisiksi.
Arvelenkin, että lapset ihan vaan huvikseen temppuilevat ruoan suhteen, kun huomaavat, että aikuinen reagoi siihen ettei lapsi syö. Kokeilevat rajojaan ja aikuisen pinnaa.
Ei suuria ongelmia ole syömisen suhteen ollut. Lapset maistavat kaikkea ja syövät ruokansa koska tietävät ettei muuta tule. Pakoteta ei, mutta kyllä syömään opitaan jos on joskus tullut syötyä huonosti ja mitään korjaus välipaloja ei anneta. Nälkä on paras särvin:)
Itselläni ei ole lapsia mutta pienenä (ja nykyään) olen kaikkiruokainen. Äitini on aina ollut kotiäiti joten ruokaan satsattiin ja illallinen oli aina valmiina kun isä tuli kotiin ja ruoka syötiin aina pöydän ääressä joka ilta.
Kaikkea piti maistaa ja jos itse otti lisää piti se aina syödä loppuun. Ruoka oli joka päivä eriaista ja äitini kun on erinomainen kokki niin ruoka oli aina todella hyvää. Muistan hämärästi sen, että sipulista en tykännyt pienenä (jos sitä löytyi erikseen, kastikkeessa ym ei haitannut). Nykyään rakastan sipulia.
Toki joskus maristiin, että pitääkö tässä vielä kauaa istua ja onko pakko syödä kaikki, mutta jälkiruokaa ei tullut jos ei syönyt ruoan lautaselta ja joskus jos jostain syystä oikein kiukutti niin passitettiin pois pöydästä ja jos osasi käyttäytyä niin sai syödä samaa lämmitettyä ruokaa myöhemmin.
Lapset eivät kuole nälkään, ainakaan suomessa…
Miksi pitäisi syödä jos ei ole nälkä. Ja miksi ei saa itse arvioida sitä määrää, minkä tarvii. Jos lounas jää pieneksi niin illalla ehkä maistuu paremmin. Pienessä nälässä olevat elävät terveempinä ja pitempään.
Meidän kaikki kolme lasta ovat todella nirsoja ja pieniruokaisia. Edes nälkä ei ole välillä riittävä kannustin, vaan lapsi mieluummin kiukkuaa nälkäisenä, kuin syö ei-niin-mieluista ruokaa. Myös päivähoidosta ja esikoulusta on tullut palautetta, että lapsi ei syö juuri mitään, eikä aina tahdo suostua edes maistamaan…
Meillä ei ole koskaan pakotettu syömään lautasta tyhjäksi! Se olisi minusta väärin, sillä pieni lapsi ei itse annostele ruokaa lautaselleen. Sen sijaan on
yritetty positiivisessa mielessä kannustaa maistamaan. ”Jos ei edes maista, ei
voi tietää, vaikka tykkäisi ruuasta todella paljon!” jne.
Ravintoloissa ja muualla kahdelle isommalle lapselle on ostettu vain yksi lastenannos puoliksi, ja se on ollut todella järkevää. Täten ruokaa – ja samalla rahaa – ei mene ainakaan kovin paljoa roskiin.
Meidän juniori syö jos syö. Olen ottanut tavaksi, että jollei ala uppoamaan niin sitten kiitos ja pois pöydästä eikä ruokaa tipu ennen kuin on taas sen aika. Ja tosiaan, ei aikuisellakaan aina maistu, miksi lapselle pitäisi?
Jotkut ruuat uppoaa herraan vaikkei ehkä olisi nälkäkään. Auta armias jos teen italianpataa! Herra vetelee sellaisia annoksia että isäkin jää toiseksi! Ihan perusruoka (perunat ja nakkikastike, makaronilaatikko etc) menee paremmin kuin moni liian ”erikoinen ”. Tosin kaikki, mitä äidin lautasella on, on aina parempaa kuin mitä omalla lautasella olisi, vaikka ruoka olisi ihan samaa 😀
Ulkona syödessä poika yleensä syö yllättävän hyvin. Kun seuraa outoa ympäristöä ruoka sujahtaa suuhun kuin salaa. Eräässä ravintolassa kävin äitini ja pojan kanssa. KAtossa meni junarata ja siinä kulki juna. Sitä poika seurasi silmät ymmyrkäisinä ja söi hervottoman annoksen muusia ja lihapullia 🙂
Jos pieni lapsi ei syö tai nuku normaalisti tai muuten merkittävästi oireilee, sille on aina todellinen syy. Useinkaan näitä asioita esim. allergioita, refluksia tai suoliperäisiä ongelmia ei valitettavasti tutkita puhumattakaan hoitamisesta tai neuvojen saamisesta kunnallisessa terveydenhuollossa. Pienistä lapsista 10-30 % kärsii allergioista ja joo aikuisena pari prosenttia, mutta on rankka tie, jos pienen pitää odotella aikuisuutta ennen kuin asiaa saatetaan ehkä tutkia.
Faija ja Höh, pakkohan sitä lasta on yrittää ruokkia, jos ei halua sitä viedä sairaalaan letkuruokittavaksi. Meillä esim. kipeänä saattaa ”ruokkimalla” mennä viikossa se määrä ruokaa mitä normilapsi syö yhdellä lämpimällä aterialla. Ja se näkyy painossakin.
Ja jos lapsi vaikka syö marjakiisselin aina ennen lämmintä ruokaa, lapsi ei ole kuriton, vaan vatsa vaatii sen.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous