Lama suisti köyhyyteen kirjailija Meri Valkaman lapsuudenperheen: ”Aivan jokaista muistikuvaani noista vuosista varjostaa musta harso”
1990-luvun lama iski Suomeen 30 vuotta sitten, mutta vaikea aika näkyy monessa laman lapsessa vieläkin. Sen tietää toimittaja ja kirjailija Meri Valkama, jonka elämään lama vaikuttaa edelleen joka päivä.
– Alle 20-vuotiaana olin menettänyt luottotietoni.
1990-luvun lama iski Suomeen 30 vuotta sitten, mutta vaikea aika näkyy monessa laman lapsessa vieläkin. Sen tietää toimittaja ja kirjailija Meri Valkama, jonka elämään lama vaikuttaa edelleen joka päivä.
Hullunkurinen talo nökötti metsäisen harjun juurella. Ulkoseiniä puhkoivat kymmenet ikkunaruudut, joiden takaa avautui rähjäinen mutta vehreä rinnetontti. Talon vintillä, jyrkkien kierreportaiden päässä sijaitsivat minun ja kahden veljeni huoneet.
Olin yhdeksänvuotias, kun vanhempani vuonna 1990 päättivät ostaa talon ja muuttaa perheeni Helsingistä maaseudulle. Uusi kotitaloni sijaitsi pienen kotikylämme halki kulkevan öljysoratien varrella. Ensimmäiset kuukaudet kaipasin kipeästi Helsinkiin, mutta pian pihan omena- ja kirsikkapuut, marjapensaat ja sammaloitunut maakellari alkoivat tuntua omilta.
Jo seuraavana vuonna maalaisidylli alkoi kuitenkin rakoilla. Syksyllä 1991 Suomeen iskenyt lama vei tuhannet henkilökohtaiseen konkurssiin. Niin kävi myös minun perheelleni.
”Jos surusta pitäisi piirtää yksi kuva, se kuva olisi tuosta hetkestä.”
Tapahtui seuraavaa: Ensin työnsä menetti äitini, sen jälkeen isäni. Sen päälle tuli avioero. Niihin aikoihin asuntolainojen korot nousivat taivaisiin. Työttömyyteen yhdistettynä moninkertaistuneet lainanhoitokulut olivat perheelleni taloudellinen katastrofi. Lama näkyi aivan kaikessa: Harrastuksissa, joista oli luovuttava. Lomamatkoissa, joita ei tehty. Aterioilla, joilla oli tarjolla vain välttämättömin. Liikkumavaran ja näköalan katoamisena.
Lopulta vaihtoehtoja oli vain yksi, talon myyminen. Se tapahtui pilkkahintaan. Valtava velka kuitenkin jäi. Se tarkoitti viiden vuoden mittaista velkasaneerausohjelmaa, mikä puolestaan tarkoitti viiden vuoden ajanjaksoa, jonka aikana ymmärsin konkreettisesti, mitä tarkoittaa sana niukkuus.
Syksyltä 1991 mieleeni on piirtynyt yksi näky yli muiden. Siinä isäni seisoo hiljaa olohuoneen ikkunan edessä kaurapellon taakse laskevaa aurinkoa tuijottaen. Ajattelin lapsena ja ajattelen yhä, että jos surusta pitäisi piirtää yksi kuva, se kuva olisi tuosta hetkestä.
Hätääntyneiden aikuisten lapset
Noista ajoista on kulunut tänä syksynä 30 vuotta. Lehdet ovat kirjoittaneet lamasta ja sen seurauksista, Ylen ansiokkaassa Politiikka-Suomi-sarjassa aiheelle omistettiin yksi kokonainen jakso. Siinä ääneen pääsivät sekä poliitikot, jotka lamaa hoitivat, että ihmiset, joihin massiivinen talouskriisi kipeimmin osui. Katselin jakson nieleskellen.
Samoissa tunnelmissa olen lukenut tänä syksynä lamasta kertovia kirjoja. Niistä yhdessä kerrottiin myös minun tarinani. Sanna Kajander-Ruuthin tietokirja Laman lapset – Mitä meille tapahtui? kuvaa, mitä lama tarkoitti nimenomaan lapsen näkökulmasta.
Kun työttömyys kohosi ennätyslukemiin, ja samaan aikaan julkisia menoja sopeutettiin leikkaamalla esimerkiksi työttömyysturvaa, perheiden ja asumisen tukia sekä eläkkeitä, moni lapsi jäi vanhempiensa surun ja hädän jalkoihin. Monelle 1990-luvulla lapsuuttaan eläneelle nuo vuodet tarkoittivat avioeroja, perheväkivaltaa, konkursseja, menetettyjä koteja, nälkää. Hätääntyneistä aikuisista ei ollut turvaksi hätääntyneille lapsille. Nuo jäljet näkyvät heissä – meissä – vielä tänäkin päivänä.
Meri Valkama: ”Vuosien ajan pelotti sanoa, että kenkäni tai takkini oli rikki”
Kun nyt, 41-vuotiaana, ajattelen noita vuosia, aivan jokaista muistikuvaani varjostaa musta harso. On vaikea palauttaa mieleen hetkiä tai aikoja, jolloin olisin tuntenut oloni onnelliseksi tai kevyeksi. Sen sijaan muistot ovat täynnä huolta ja pelkoa – ja vastuuta, jollaista yhdenkään lapsen ei pitäisi kantaa. Kuinka viidesluokkalaisena opettelin käyttämään pesukonetta ja ripustamaan pyykit, koska siitä syntyi olo, että autan edes jotenkin. Kuinka toisinaan lankapuhelin ja sähköt katkesivat, sillä rahaa laskuihin ei vain ollut. Kuinka vuosien ajan pelotti sanoa ääneen, että talvikenkäni tai takkini tai koulureppuni oli niin rikki, että tarvitsisin uuden.
Oma elämäni jakautuu vuosiin ennen ja jälkeen laman, ja jälkimmäisistä puuttuvat kaikki värit.
Monet noina vuosina tapahtuneet asiat olen ymmärtänyt vasta aikuisena. Että tosiaan: yksikään aikuinen ei koulussa pysähtynyt sen äärelle, että yhtäkkiä kouluarvosanani romahtivat. Että yksikään aikuinen ei ottanut selvittääkseen, mistä johtuivat tuona syksynä alkaneet toistuvat ja selittämättömät vatsakipuni. Kuinka monen ikäluokkani lapsen hampaat (minunkin) jätettiin oikomatta, nuorisotaloja suljettiin, monille elintärkeitä palveluja heikennettiin.
Mutta vaikka lama tarkoitti minulle lapsuuden loppua, ei se kuitenkaan romahduttanut elämääni kokonaan. Monelle muulle kävi huonommin. Siitä kertoo esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen poikkeuksellisen laaja tutkimus, jossa tarkasteltiin Suomessa vuonna 1987 syntyneiden ikäpolvea. Tutkimuksen mukaan joka neljännellä heistä on jonkinlainen merkintä rikos-, sakko- tai tuomioistuinrekisterissä. Joka viidennellä on mielenterveysongelmia. Joka kuudes ei ole saanut hankittua peruskoulun jälkeistä tutkintoa.
”Ei kestänyt kauan, kun impulsiivinen tuhlailuni johti tilanteeseen, jossa pienet palkkarahani eivät riittäneet.”
Tutkimusten pohjalta tiedämme senkin, että aineeton köyhyys periytyy. Lapsista, joiden vanhemmat ovat nostaneet toimeentulotukea yli viisi vuotta, peräti 70 prosenttia saa sitä itsekin. Mitä pidempään vanhemmat ovat eläneet tuilla, sitä enemmän heidän lapsensa käyttävät mielenterveyspalveluita, syövät psyykenlääkkeitä, tekevät rikoksia ja joutuvat huostaanotetuiksi.
Laman lapsi opettelee aikuisena käyttämään rahaa
Minun elämässäni rahahuolet eivät päättyneet vanhempieni velkasaneerauksen loppumiseen. Olin 17-vuotias muuttaessani omilleni. Lukion ohella kävin töissä, ja palkallani maksoin säntillisesti vuokrani ja puhelinlaskuni. Mutta muuten mopo karkasi käsistäni täysin.
Joka kerta, kun käteeni ilmestyi palkka – omaa rahaa – koin pienimuotoisia sekoamisia. Yhtäkkiä kaikki kauan kaipaamani vaihtoehdot olivat edessäni. Uusi kännykkä postimyynnistä! Kallista leipää halvimman mahdollisen sijaan! Juustoa, kaukomaiden hedelmiä, juuri sitä kosmetiikkaa, jota en ollut koskaan aiemmin voinut saada!
Ei kestänyt kauan, kun impulsiivinen tuhlailuni johti tilanteeseen, jossa pienet palkkarahani eivät riittäneet. Oikeastaan siihen ei tarvittu kuin muutama pieni varojen ylitys. Vaikka kyse ei ollut suurista summista, laskujen edessä minut valtasi musertava varmuus siitä, etten selviäisi niistä ikinä. Sitä en ymmärtänyt, mitä niiden työntämisestä syrjään seuraisi. Sen sijaan, että olisin tarttunut laskuihin ja miettinyt kuinka ratkaista tilanne, piilotin pinon laatikon pohjalle. Koska muuta en osannut, vaikenin, käänsin selkäni vaikeuksille enkä kertonut todellista tilannetta kenellekään. Sillä oli tietenkin seurauksensa.
Alle 20-vuotiaana olin menettänyt luottotietoni.
Siitä kertominen hävettää edelleen. Siksi myös teen niin: jotta jonakin päivänä tuo häpeä häviäisi. Vielä kaksikymmentä vuotta velkojen maksamisen jälkeen tunne on silti edelleen juuri tuo, syvä häpeä. Vasta tänä syksynä, 30 vuotta laman alkamisen jälkeen olen ymmärtänyt, että samasta tunteesta kärsivät lukuisat muutkin laman lapset.
”Käytännössä raha mietityttää minua silti varmasti keskivertoa enemmän”
Kaikkiin suomalaisiin lama ei tietenkään jättänyt jälkiä, saati arpia. Se on ollut nähtävissä myös koronakriisin keskellä. Istuva hallitus on toistellut, kuinka ”nyt ei tehdä samoja virheitä kuin 1990-luvun laman aikaan”, mikä on ollut monen mielestä väärä ratkaisu.
Vastuullista olisi leikata palveluista, sanovat monet, ja minä väitän: heistä yhdelläkään ei ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on pudota köyhyyteen vailla pienintäkään mahdollisuutta nostaa itseään sieltä. Heistä yhdelläkään ei ole käsitystä siitä syvästä yksinäisyydestä ja toivottomuudesta, johon perheen köyhyys pahimmillaan lapsen suistaa.
Sen keskellä nimenomaan yhteiskunnan turvaverkot, siis palvelut, ovat monelle elintärkeä pelastusrengas.
Kolmekymmentä vuotta laman alkamisen jälkeen oma taloudellinen tilanteeni on välillä oikein hyvä, välillä tiukka. Siihen ei ole syynä ylenpalttinen törsäily, vaan työni – vapaan toimittajan ja kirjailijan ammatti. Välillä rahaa on enemmän, välillä vähemmän, ja tämän realiteetin keskellä on kyettävä elämään hätääntymättä. Se ei ole aina helppoa, ja on pakottanut opettelemaan uuden suhtautumistavan rahaan. Se kuuluu näin: raha on vain rahaa, ja siksi sitä ei saa päästää ihon alle.
Käytännössä raha mietityttää minua silti varmasti keskivertoa enemmän. Olen oppinut hyväksymään sen, ettei suhteeni rahaan todennäköisesti koskaan normalisoidu täysin. Yhä edelleen hetket, jolloin rahaa on tavallista enemmän, saavat aikaan syviä mielihyvän tunteita. Niiden keskellä minun tekee mieli tarjota aterioita ystävilleni ravintolassa ja ostaa lahjoja läheisilleni. Mutta kun rahaa on vähän, huomaan, että yhä edelleen minun on vaikea pyytää apua – tai edes puhua tilanteesta muille, edes lähimmille ihmisilleni.
Talouteen liittyvää ahdistusta hallitakseni teen säännöllisesti excel-taulukkoja ja laskelmia. Ja kun tilanne alkaa tuottaa sydämentykytyksiä, istun alas ja hengitän. Sitten muistutan itseäni siitä, että kaikki on hyvin. Raha on vain järjestelykysymys eikä se määritä minua tai ihmisyyttäni. Tiukasta paikasta selviää, kun asiaa ei lakaise maton alle vaan tekee aktiivisia toimia sen ratkaisemiseksi. Laman lapsista tehty tutkimus mielessäni olen pyrkinyt opettamaan samaa suhtautumistapaa myös lapsilleni – mitä varhaisemmassa vaiheessa ahdistavaa asiaa katsoo silmiin, sitä mitättömämmäksi se muuttuu. Erityisesti yhden asian toivon lasteni muistavan aina. Sen, ettei köyhyys koskaan, ikinä, missään olosuhteissa määritä ihmistä. Paljon enemmän meistä jokaista määrittää suhtautumisemme köyhiin.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous