Väkivaltainen mies vainosi Sannaa vuosia tappouhkauksin: ”En edes muista elämää ilman pelkoa”

Sannan ex-mies uhkasi monta kertaa tappaa Sannan ja heidän yhteisen lapsensa. Vuosien piina päättyi vasta, kun mies määrättiin pakkohoitoon.

Mies istui pihan penkille ja sytytti tupakan. Hän poltti sen, tumppasi maahan ja käveli rappuun.

Sanna seurasi ex-miestään naapurin parvekkeelta. Vain pari tuntia aiemmin Mika oli soittanut Sannalle lyhyen puhelun: ”Olen tulossa tappamaan sinut ja Oonan.”

Kun mies tiirikoi Sannan ovea auki, Sanna oli edelleen turvassa naapurissa. Yhteisen Oona-tyttären hän oli vienyt heti puhelun saatuaan mummolaan.

– Mika kuitenkin luuli, että olimme asunnossa sisällä, Sanna, 35, muistelee nyt, kuusi vuotta myöhemmin.

Mika oli uhannut tappaa Sannan ja lapsen monta kertaa aiemminkin. Hänelle oli eron jälkeen määrätty lähestymiskielto, mutta mies oli rikkonut sitä muutamien kuukausien aikana toista sataa kertaa. Hän oli ilmestynyt kotioven taakse, Sannan työpaikalle ja lapsen kouluun. Hän oli soittanut neljän tunnin aikana 129 kertaa, räjäyttänyt postilaatikon ja kysellyt yhteisiltä tutuilta, mistä Sannan löytää. Poliisi oli keinoton ja sanoi, että mies voidaan napata vain itse teosta.

Sillä kertaa naapuruston isokokoisimmat miehet lukitsivat Mikan rappuun niin, ettei tämä päässyt pakoon. Sanna soitti poliisit. Mika vangittiin saman tien odottamaan oikeudenkäyntiä.

Kun Sanna katsoi lapsensa isän vangitsemista pihalla, hän oli helpottunut. Mikään ei kuitenkaan valmistanut häntä siihen, millaiset vuodet olivat vielä edessä.

”Pidin yllä kulissia, että kaikki oli hyvin”

Alussa kaikki oli hyvin ja normaalisti. Niin Sanna kuvaa seurustelun alkuaikoja, jolloin sekä Sanna että Mika olivat vielä teini-ikäisiä. Parin vuoden kuluttua nuori pari muutti yhteiseen kotiin ja Mika meni armeijaan. Kun hän palasi sieltä, asiat alkoivat muuttua. Miehen kaveripiiri vaihtui kokonaan ja elämään tuli pientä rikollisuutta – sekä kannabis. Viihdekäyttöön tuli myös muita huumeita, mutta niistä Sanna ei tiennyt mitään.

– Mika muuttui pikkuhiljaa hyvin narsistiseksi. Meitä oli suhteessa minä, Mika ja Mikan kaverit. Välit minun ystäviini ja perheeseeni katkesivat lähes kokonaan, ja heistä tuli minulle etäisiä. Pidin yllä kulissia, että kaikki oli hyvin, Sanna muistelee.

Alkoholin ja huumeiden ohella suhdetta varjosti henkinen väkivalta. Sannan syyllistäminen, haukkuminen ja itsetunnon latistaminen oli jatkuvaa.

Sitten oli fyysinen väkivalta.

Kuten se kerta, kun Sanna ja Mika tulivat yöllä ravintolasta, ja Mika alkoi syyttää Sannaa rahojensa varastamisesta. Seuraavassa hetkessä Sanna tajusi olevansa keittiön lattialla selällään. Mika istui hänen päällään, kuristi kaulasta ja hakkasi Sannan päätä lattiaan.

– Jälkeenpäin ajattelin, että olin ansainnut sen omalla käytökselläni ja olemisellani. Mika oli saanut syyllistämällä itsetuntoni niin alas, että en osannut tarkastella asioita ulkopuolisen silmin. Ajattelin, että näin kuuluukin olla.

Eropäätös oli lopulta helppo

Kun Oona syntyi, henkinen väkivalta oli jo päivittäistä. Samoin Mikan Subutexin käyttö.

– Ajattelin, että lapsi muuttaisi meidän elämämme normaaliksi perhe-elämäksi, Sanna sanoo.

Sannan elämä kyllä olikin sellaista: hän kävi töissä, laittoi ruokaa ja hoiti lapsen. Työtön Mika vietti aikaa kavereiden kanssa ja oli useimmiten kotona krapulassa.

– Mika huusi yleensä sängystä, että pidä lapsi hiljaisena, jotta hän saa nukkua. Tiesin, milloin meidän ei kannattanut olla kotona. Tuntui, että elämä oli hallinnassani, kun pystyin välttelemään tilanteita.

Pari meni naimisiin muutaman vuoden päästä lapsen syntymästä.

– Ehkä pidin sitä viimeisenä oljenkortena. Toivoin, että se muuttaisi elämämme paremmaksi. Kaikki meni kuitenkin pahempaan suuntaan.

Vuoden päästä häistä Sannan sisko tuli käymään. Sanna oli löytänyt edellisenä iltana Mikan taskusta huumevälineet ja Subutexia. Kun sisko kysyi, mitä Sannalle kuuluu, Sanna vastasi ensimmäistä kertaa rehellisesti.

– Kaikki vain jotenkin tuli ulos. Siitä alkoi eroprosessi. Teinkin eropäätöksen nopeasti. Se oli lopulta hyvin helppo.

Mikään muu elämässä ei ollut helppoa sen jälkeen.

”Koettakaa pärjätä”

Mikan vangitseminen rapusta toi vain hetken helpotuksen Sannan ja Oonan elämään. Mika istui vankilatuomiotaan vuoden. Kun mies vapautui vankilasta, hän ilmoitti saman tien Sannalle päivämäärän, jona tulisi tappamaan hänet.

Sanna toimi kuten monta kertaa ennenkin. Hän soitti siskolleen ja pyysi päästä turvaan Oonan kanssa.

Sisko kieltäytyi.

Se oli suurin onni, joka Sannaa kohtasi.

– Olimme olleet siskon luona turvassa monta kertaa, mutta silloin hän päätti, että apua on saatava muualtakin.

Sitä oli kyllä yritetty hakea, monestikin. Sekä Sanna että vankila olivat tehneet Mikasta lastensuojeluilmoituksia, mutta ne eivät olleet aiheuttaneet toimia. Poliisi levitti jälleen kätensä. Mika oli tuomionsa kärsinyt. Hänet pitäisi taas saada kiinni itse teosta.

Lähestymiskiellon toimivuuteenkin poliisi suhtautui epäillen: se saattaisi vain provosoida Mikaa tekemään uusia, pahempia rikoksia. Sannaa viranomaisten kädettömyys pelotti. Kaikki tiesivät, mihin mies pystyy. ”Koettakaa pärjätä” oli silti ainut apu, jonka Sanna ulkopuolelta sai.

Nyt riittää, ajatteli Sannan sisko. Jos viranomaiset eivät itse tee mitään, heidät on vedettävä tähän mukaan.

Turvakoti yllätti

Sisko hyppäsi autoon, ajoi Sannan luokse ja ilmoitti, että Sanna ja Oona lähtevät nyt turvakotiin. Sen jälkeen hän pakkasi äidin ja tyttären tavarat.

– Siskoni pakotti minut lähtemään. En missään nimessä halunnut pois kotoani, Sanna muistelee.

– Jos jotain ihmistä voi vihata valtavasti, sillä hetkellä vihasin siskoani. Istuin hiljaa koko automatkan. Jos olisin avannut suuni, olisin sanonut paljon hyvin loukkaavia asioita.

Turvakoti kuitenkin yllätti. Siellä Sannalle tuli pitkästä aikaa hyvä, turvallinen olo. Hän pystyi nukkumaan yöt hyvin, kun tiesi, että joku muu valvoo.

Kun Sanna ja Oona palasivat kotiin, rauhaa kesti muutaman viikon. Sitten Mika ilmoitti jälleen tulevansa tappamaan entisen perheensä.

– Silloin pakkasin jo itse tavarat ja lähdin vapaaehtoisesti. Ymmärsin, että emme ole kotona turvassa.

Sanna ja Oona asuivat turvakodissa yhteensä kuukausia. Asiat alkoivat edetä vihdoin myös viranomaisten taholta. Perheelle tehtiin turvallisuussuunnitelma, ja Sanna uskalsi turvakodista käsin tehdä uuden lähestymiskieltohakemuksen ja rikosilmoitukset. Elämä oli edelleen pelonsekaista sumua, mutta turvakotiajoilta Sanna muistaa kirkkaasti yhden asian.

– Heräsin joka aamu toiveikkaana: Olisiko tämä se päivä, kun kuulen, että Mika on tappanut itsensä? Joka ilta totesin, että ei ollut. Ei tämä päättynyt vieläkään.

Mielentilatutkimuksista syy käytökseen

Käänne parempaan oli kuitenkin tulossa. Mika oli jälleen syytettynä useammasta Sannaan kohdistuneesta rikoksesta. Oikeudenkäynnissä syyttäjä haki Mikalle mielentilatutkimusta.

Sen perusteella selvisi, että mies oli tehnyt rikokset psykoosissa. Mikalla todettiin monia psyykkisiä sairauksia kuten kaksisuuntainen mielialahäiriö ja harhaisuutta.

Oikeudenkäynnissä hän välitti asianajajansa kautta Sannalle viestin, että oli varannut heille sviitin hotellista ja ulkomaanmatkan. Mika uskoi, että Suomen valtio oli erottanut hänet Sannasta ja että he kuuluvat yhteen.

– Mikan puheet oikeudessa olivat niin vainoharhaisia, että hänen elämänsä ei ollut mitenkään todellista. En tiedä, vaihtelivatko psykoosit niin rajusti vai oliko hänellä useita eri persoonia.

”Olemme opetelleet elämään turvallista elämää”

Mika ei saanut teoistaan tuomiota, vaan hänet määrättiin pakkohoitoon psykiatriseen sairaalaan. Hoito jatkuu edelleen.

– Meille se oli helpotus. Viime vuodet olemme voineet opetella elämään turvallista elämää, Sanna sanoo.

Se ei ole ollut aivan yksinkertaista. Sanna on elänyt vuosia todellisessa pelossa: sellaisessa, että hänet ja hänen lapsensa saatetaan tappaa milloin tahansa.

– Pahimmillaan elämä oli selviytymistä päivästä toiseen. En edes muista, millaista on, kun ei tarvitse pelätä mitään. Ennen eroakin opin elämään varuillani ja niin, etten itse tekisi pienintäkään virhettä.

Nyt Sanna ei enää vilkuile jatkuvasti olan yli tai vaihda automaattisesti kadun puolta, kun joku Mikalta näyttävä mies kävelee vastaan. Oonaa ei tarvitse enää saattaa päivittäin kouluun eikä istua hänen seuranaan pihaleikeissä.

Jatkuvan uhan vuoksi Sanna joutui jättämään aiemman työpaikkansa. Nyt hän opiskelee uuteen ammattiin.

Katkeruutta Sanna ei silti ole tuntenut koskaan.

– Terapian avulla olen oppinut hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat. Pahimmassa vaiheessa tuntui epäoikeudenmukaiselta, miten yksi ihminen voi pilata niin monen elämän. Tuntui, että Mika hallitsi elämääni enkä minä itse. Meistä kukaan ei kuitenkaan ole syntyjään paha, eikä Mikakaan voi mitään sairauksilleen.

Onko isä hirviö?

Miltähän isä näyttää? Millainen se oikein on? Onko se hirviö? Kysymykset alkoivat mietityttää Oonaa pari vuotta sitten. Hän ei ollut nähnyt isäänsä vuosiin. Samaan aikaan psykiatrisesta sairaalasta otettiin yhteyttä Sannaan ja kysyttiin, olisiko Mikan mahdollista saada yhteys heihin.

Yhteydenpito alkoi kirjeenvaihdosta, ja nykyään Sanna ja Oona soittavat Mikalle sairaalaan muutaman kerran vuodessa. Mika myös lähettää tyttärelleen syntymäpäivä- ja joululahjat. Sanna suostui järjestelyyn kuultuaan, että Mikan lääkitys toimii ja vointi on hyvä.

– Mika on sanonut kunnioittavansa sitä, jos haluan, ettei hän tapaa Oonaa kuin vasta täysi-ikäisenä.

”Lasta ei tarvitse suojella kaikelta”

Sanna teki heti vainon alettua päätöksen, että puhuu lapselle rehellisesti asioista. Oona on koko ajan tiennyt, miksi ollaan turvakodissa, ja nähnyt valokuvista, minkä näköistä miestä pitää juosta naapuriin karkuun. Kaikkia Sannan valinta rehellisyydestä ei ole miellyttänyt.

– Monet ovat kritisoineet toimintatapaani ja sanoneet, että lasten ei kuulu tietää tällaisia asioita. Oona on kuitenkin elänyt tämän keskellä, ja häntä on rajoitettu paljon. Koen rehellisyyden ainoaksi oikeaksi tavaksi. Se on myös auttanut Oonaa ymmärtämään, miksi äiti käyttäytyy tietyllä tavalla. Olen kuitenkin yrittänyt suojella häntä omilta romahtamisiltani.

Terapiassa Sanna on silti oivaltanut, että kaikelta lasta ei tarvitse suojella.

– Aiemmin yritin hyvittää hänelle isän puuttumista ja sitä, että elämämme on ollut tällaista. Nykyään olen päässyt irti siitä syyllisyydestä. Teemme samoja kivoja asioita kuin ennenkin, mutta teen niitä eri syistä, vapautuneemmin.

Oona on syy siihen, että Sanna ylipäätään jaksoi vuosien piinan. Vaikeimpina hetkinä hän jopa ajatteli suostuvansa Mikan toiveeseen kohdata silmästä silmään.

– Suunnittelin, että vien Oonan turvaan ja tapaan Mikan. Lopputulos ei olisi ollut kenenkään tiedossa. Olin valmis tekemään mitä tahansa, jotta lapseni ei tarvitsisi enää ikinä pelätä ja kokea turvattomuutta.

Tulevaisuudesta ei ole takeita

Voiko piina joskus alkaa alusta? Se pelko nousee Sannan mieleen välillä väkisinkin. Mika on siirtymässä ehkä jossain vaiheessa vuosien pakkohoidosta avohoitoon. Mitä jos lääkitys jää ottamatta, kun kukaan ei enää sitä valvo?

– Tunteeni ovat hyvin ristiriitaiset. Toisaalta uskon, että hänen sairautensa on hallinnassa ja meidän ei tarvitse enää pelätä. Se vaatii kuitenkin lääkityksen toteutumisen. Pyrin olemaan murehtimatta. Kunhan saan muutaman vuoden peliaikaa lisää, niin Oonakin kasvaa.

Sannan sisko kuvaa Sannaa selviytyjäksi: meneepä Sanna minne tahansa, hän rakentaa sosiaalisen verkoston vaikka tyhjästä. Vuosien aikana Sanna onkin luonut ympärilleen tukiverkon, joka pitää. Kokemuksistaan huolimatta hänen on helppo päästää lähelleen ihmisiä.

– Uskon kaikista ihmisistä hyvää. Vaikka on ollut vaikeita hetkiä, en vaihtaisi päivääkään pois. Näiden tapahtumien kautta minusta on tullut juuri se ihminen, joka olen. Olen kasvanut vahvaksi enkä mitätöi kenenkään kokemuksia.

Uutta parisuhdetta Sanna ei ole silti oikeastaan edes ajatellut.

– Mies saisi olla aika ihmeellinen, jotta pääsisi meidän ydinperheeseemme. Nykyään lapsuudenperheenikin on hyvin läheinen ja tiivis. Viihdyn hyvin näinkin. Tietenkin kaipaan läheisyyttä, mutta luottamuksen rakentaminen parisuhteeksi asti voisi olla vaikeaa.

Sanna arvelee, että suhde vaatisi myös kumppanilta erityistä vahvuutta.

– En voi antaa mitään takeita siitä, että kaikki tulee aina olemaan hyvin. Nämä asiat seuraavat minua pitkään. Todennäköisesti lopun elämääni.

Henkilöiden nimet on muutettu turvallisuussyistä.