Julkkikset

Jucci Hellströmin perhehaave ei ole toteutunut: ”Olen tainnut olla liian kiltti”

Lapsuudessaan Jucci ”Hunks” Hellström ei oppinut puhumaan tunteista. Nyt hän haluaa puhua, vaikka Birgitta-äiti toppuutteleekin. Vanhojen haavojen avaaminen on tuskallista.

Teksti:
Piia Sainio
Kuvat:
Sampo Korhonen, Jucci Hellströmin kotialbumi

– En suostunut olemaan uhri. Urheilu oli tieni pois ongelmista.

Lapsuudessaan Jucci "Hunks" Hellström ei oppinut puhumaan tunteista. Nyt hän haluaa puhua, vaikka Birgitta-äiti toppuutteleekin. Vanhojen haavojen avaaminen on tuskallista.

Laukku takakonttiin ja nokka kohti Hankoa! Aamuyhdeksältä Helsingin Töölössä ei ole ruuhkaa, ja pian jo kiidämmekin Länsiväylällä. José ”Jucci” Hellström pitkine jalkoineen on asettunut etupenkille pelkääjän paikalle. Kuvaaja ajaa. Minä kaivelen takapenkillä aamiaisevästä kassista.

Jucci on sitä mieltä, että nythän on lähestulkoon lounasaika. Hänen päivänsä alkoi viideltä, ja hän on käynyt jo kuntosalillakin.

– Salille menen aina, kun pystyn. Yleensä joka toinen päivä teen paljon kaikkea, joka toinen päivä makaan. Itkeä voi päivän, muttei kahta, hän kuvaa asennettaan.

Jucci (lausutaan Jukki) tunnetaan Scandinavian Hunks -showryhmän jäsenenä. Viime syksynä Hunksit olivat kiertueella hyvästelemässä yleisöään pitkän uran päätteeksi. Jucci joutui jäämään sivuun. Lonkat olivat vihoitelleet jo pitkään ja pakottaneet personal trainerina työskennelleen miehen turvautumaan kyynärsauvoihin. Siihen päälle tuli syöpädiagnoosi.

Jucci sairastui vuosi sitten

Kulunut vuosi on ollut rankka. Lonkkakipujen vuoksi kävely on ollut vaikeaa, eikä istuminenkaan onnistunut viiteen kuukauteen syöpäleikkauksen jälkeen. Kolme kuukautta Jucci joutui käyttämään vaippoja. Nyt peräsuolensyöpä on hoidettu, mutta uusiutumisriski pelottaa. Lonkkia ei ole vielä leikattu.

Onneksi tänään on hyvä päivä. Kuvaaja lupaa pysähtyä aina, kun on tarvetta. Sinisellä taivaalla lipuu muutama valkea hattara. Jucci vie meidät paikkoihin, joissa hän lapsena kulki. Samalla käymme tervehtimässä hänen äitiään, joka asuu edelleen paikkakunnalla. Vielä ei ole varmaa, saammeko äidinkin kuviin. Hän ei pidä julkisuudesta. Jucci vaikuttaa silti luottavaiselta.

– Yleensä hän sanoo aina ensin ei. Ja sitten taipuu kuitenkin.

Lapsuus pelon varjossa

Jucci ja Birgitta-äiti muuttivat Ruotsista Suomeen 1970-luvulla, kun Jucci oli vain kaksivuotias. He olivat lähteneet pakoon Juccin isää.

Lähtö Tukholmasta oli kaoottinen. Äidin työpäivän aikana isä oli tyhjentänyt koko asunnon. Äiti lähti lapsen kanssa kiireellä Suomeen ja jätti taakseen kaiken entisen.

Aluksi he asettuivat Inkoon lähelle saareen Birgitan vanhempien luo. Painajainen ei loppunut siihen. Mies uhkaili, että hakee lapsen itselleen, ja äiti ja poika joutuivat elämään pelon vallassa.

Oikeammin sanottuna vain Birgitta pelkäsi. Hän ei kertonut lapselleen uhkauksista.

– Luulin, ettei äiti pitänyt minusta, Jucci muistelee.

– Kun olin lapsi, äiti oli minulle tosi ankara. Kotona piti aina olla yhdeksään mennessä, ja jos en ollut, hän suuttui. En tiennyt, mitä taustalla oli. Isästä ei koskaan puhuttu.

Jucci kaksivuotiaana, kastetilaisuus
Parivuotias Jucci äitinsä sylissä. Jucci kastettiin vasta Suomeen tulon jälkeen.

Isäänsä Jucci ei siis osannut pelätä, mutta vihata hän osasi, pitkään. Edelleen hänen äänensä kylmenee, kun isä tulee puheeksi.

– Hän ei ollut se mies, joksi äiti oli häntä luullut suhteen alussa. En lapsena kysellyt hänestä. Sen sijaan keksin kaikenlaisia juttuja. Kerroin kavereilleni muun muassa, että isäni on nyrkkeilijä. Varmaan itsekin uskoin juttuihini, Jucci sanoo.

Vieläkään hän ei tiedä isästään juuri mitään. Muutaman kuvan hän on nähnyt.

– Ei minulla ole ollut isää. Äiti minulla on.

”Olin outo missä vain kuljinkin”

Suomessa 1970- ja 1980-luvuilla ilmapiiri oli sellainen, ettei ollut helppoa olla tumma lapsi, jolla on valkoinen äiti.

– En sanoisi sitä rasismiksi enkä ilkeydeksi. Se oli tietämättömyyttä. Ei kukaan niin pienellä paikkakunnalla ollut silloin nähnyt tummaa ihmistä, en minäkään.

Eikä pääkaupungissa ollut yhtään sen helpompaa. Keskustan tavaratalossa Juccin hiuksia kosketeltiin. Mieleen on jäänyt kommentti: ”Äiti, kato neekeri!”

– Tuntui siltä kuin olisin avaruudesta tullut. Olin outo missä vain kuljinkin. Monesti toivoin, että olisin saanut olla huomaamaton.

Jucci itse tapasi vasta 15-vuotiaana ensimmäistä kertaa toisen tummaihoisen suomalaisen.

– Paras kaverini oli vaalea ja sinisilmäinen. Hän näytti mielestäni siltä, miltä hyvännäköinen ihminen näyttää. Koska olin tumma, pidin itseäni rumana. Olisin halunnut olla valkoihoinen. Sellainen ajattelutapa vaikutti itsetuntooni. Epävarmuus on seurannut minua koko elämäni.

Lapsuuden haaveammatti: meribiologi

Useampi huoltoasema on jo ohitettu. Peltomaiseman keskellä ohitse vilahtaa kapea hiekkatie, jota pitkin pääsisi erääseen rantaan ja sieltä saareen, jossa äiti ja lapsi asuivat ensi alkuun Suomeen muutet­tuaan. Saaressa asuivat myös Juccin isovanhemmat ja eno. Siellä oli turvallista, koska jokaisen tulijan kyllä huomasi.

Myöhemmin Jucci vietti saaressa kaikki kesänsä. Ukki ja mummi olivat kalastajia. Eno Krister on vain seitsemän vuotta Juccia vanhempi, ja Krister oli Juccille kuin isoveli. Hän opetti Juccin kalastamaan.

Jucci lapsena veneessä
Jucci oli lapsena paljon vesillä. Ensimmäisen oman veneen hän sai rippilahjaksi.

Koululaisena Jucci haaveili meribiologin urasta. Siihen olisi kuitenkin vaadittu parempaa arvosanaa matematiikassa. Ja juuri sitä ainetta Jucci inhosi. Mutta liikuntaa hän rakasti.

– Minulle Hanko merkitsee urheilua, urheilua ja urheilua. Nuorena pyöräilin hirveää vauhtia treeneistä toisiin ja vielä kolmansiin, Jucci kertoo.

Rocky-elokuvista mallia

Jo alle kymmenvuotiaana hän harjoitteli kamppailulajeja. Teininä hän pelasi amerikkalaista jalkapalloa ja kävi kuntosalilla. Hän harkitsi vakavasti poliisikouluun hakemista. Jucci halusi olla vahva ja periksiantamaton kuin Sylvester Stallonen hahmo Rocky-elokuvissa.

– En suostunut olemaan uhri. Urheilu oli tieni pois ongelmista.

Jucci taisteli paitsi oman epävarmuutensa myös kiusaajien kanssa. Heikkoutta ei saanut näyttää, sen hän oli kotoaan oppinut.

Ulkopuolisten suhtautuminen ei kuitenkaan voinut olla vaikuttamatta nuoreen poikaan. Esimerkiksi pelimatkoilla eri puolilla Suomea häntä nimiteltiin rasistisesti.

– Kentän laidalla saattoi olla useampi kaveri huutelemassa neekeriä. Hangossa pelasin paremmin, koska siellä minuun oli totuttu.

Rakkaus houkutteli pois Hangosta

Hangosta Jucci ei olisi lähtenyt, ellei ensirakkaus olisi houkutellut. 19-vuotiaa­na Jucci muutti tyttöystävänsä kanssa Helsinkiin. Haaveet poliisikoulusta jäivät, uudessa kotikaupungissa urkeni ura ovimiehenä ja henkivartijana. 1990-luvun lopulla Jucci ehti turvata lukuisien maailmantähtien Suomen-vierailuita, muun muassa Michael Jacksonin ja Eric Claptonin.

– Omat henkivartijathan heillä oli mukanaan, mutta minut haluttiin siihen lähettyville, koska olin isokokoinen ja näytin turvamieheltä, Jucci sanoo.

2000-luvun alkupuolella hän oli mukana perustamassa Scandinavian Hunkseja, jotka ampaisivat hysteeriseen suosioon. Jucci hämmästeli, mitä naiset oikein näkivät hänessä. Pitivätkö he ehkä hänen silmistään?

– Ulkonäkö oli minulle kauhean tärkeää. Koska pidin itseäni maailman rumimpana, huomion saaminen tuntui mahtavalta. Silti, kehuista huolimatta, epävarmuus pysyi minussa.

Perhehaaveita

Keikkoja tehtiin tiivistä tahtia, ja Hunkseista tuli Juccille toinen perhe. Omaa perhettä hän ei tullut vuosien varrella perustaneeksi, vaikka oli sellaista toivonut nuoresta saakka.

Ensirakkauden jälkeen oli muita pitkiä suhteita. Jucci ei ole juurikaan ollut sinkkuna ennen kuin nyt. Viime suhteesta ero tuli juuri ennen kuin hän sai syöpädiagnoosin.

– Olen tainnut olla liian kiltti. Olen huomioinut aina muut ja viimeiseksi itseni. On tuntunut hyvältä, kun olen voinut olla hyvä muille. Mutta jälkeenpäin ajatellen olisin voinut olla itsekkäämpi.

Nyt tienvarren metsikkö muuttuu harvaksi mäntymetsäksi. Meri on ihan lähellä.

Perillä äidin luona

Edelleen Jucci tunnetaan Hangossa, aivan kuten lapsenakin. Perillä kaarramme keskustaan vaalean kerrostalon eteen, ja autosta noustuaan Jucci jo tervehtii naapurinrouvaa, joka on tullut pihalle istuskelemaan ja nauttimaan auringonpaisteesta.

Tähän samaiseen taloon Jucci ja Birgitta-äiti asettuivat rakentamaan uutta arkeaan muutettuaan pois saaresta isovanhempien luota, ja täällä Birgitta edelleen asuu. Tuolta hän tuleekin. Vaaleaan popliinitakkiin sonnustautunut siro rouva astelee rappukäytävästä. Hej, god dag!

Päätämme heti lähteä ajelulle. Birgitan pitää nimittäin ehtiä ajoissa takaisin kotiin. Iltapäivällä alkaa suora tv-lähetys Tukholmasta. Ruotsissa juhlitaan kuningasta, jonka valtaan noususta on kulunut 50 vuotta.

– Kuninkaalliset ja penkkiurheilu, ne ovat äidin intohimoja, Jucci kiusoittelee.

Mutta Birgitta on vakavissaan. Hänelle kuninkaalliset ovat tärkeitä, ovat aina olleet. Ja hän rakasti Tukholmaa. Miten ihana kaupunki se onkaan! Siihen aikaan, kun Jucci syntyi, Birgitta työskenteli Södersjukhusetissa hoitajana. Hän piti työstään kovasti.

Birgitta-äiti osasi varautua ennakkoluuloihin

Kun kävelemme autolta Bellevuen uimarantaan, juttelemme siitä, mitä Birgitta muistaa Juccin lapsuudesta. Hiekkaranta ja kalliot ovat nyt autioita, mutta kesäisin täällä on vilskettä. Rantaa pitkin pääsemme Plagenin uimarannalle. Tänne Birgitalla oli tapana tuoda poikansa lämpiminä päivinä.

Birgitta teki työuransa hoitoalalla lasten parissa. Välillä omalle lapselle oli vaikea löytää hoitopaikkaa, ja äiti joutui ottamaan poikansa mukaan yövuoroon. Jotkut suhtautuivat Jucciin ihonvärin vuoksi varauksellisesti.

Jucci ja äiti rannalla
Jucci Hellström lapsuudenmaisemissa äidin kanssa. – Hanko oli hyvä paikka kasvaa, Jucci sanoo.

Jatkamme matkaa Kasinolle, jossa Jucci oli töissä 18-vuotiaana. Se oli hänen ensimmäinen pestinsä ovimiehenä. Kesän ajan hän asui talon yläkerrassa huoneessa, jonka ikkunasta hän aamuisin kiipesi katolle juomaan kahvia.

Nyt Jucci pysyttelee suosiolla maan tasalla, ja kuvaaja tarttuu kameraansa. Siirrymme Birgitan kanssa sivummalle. Pohdimme, miten vaikeaa on ymmärtää niitä ennakkoluuloja, joita Suomessa viime vuosituhannella oli ruskeita ihmisiä kohtaan.

Tämä maa oli silloin hyvin erilainen kuin nykyään. Toisaalta asenteet eivät tulleet yllätyksenä nuorelle Birgitalle.

– Kyllähän minä tiesin, millaista tulisi olemaan, kun tein lapsen tummaihoisen miehen kanssa, Birgitta tokaisee ja katsoo tiukasti silmiin.

Enempää hän ei halua avata vanhoja haavoja.

Juccia kiusattiin hiusten vuoksi

Birgitta on kuitenkin sitä mieltä, ettei Juccia kiusattu koulussa ihonvärin vuoksi. Kiusaaminen liittyi siihen, että pojalla puhkesi leikki-ikäisenä alopecia, joka vei hiuksia ja jätti päälaelle kaljuja läikkiä. Juccin hiuspehko harotti, ja jotkut haukkuivat sitä harakanpesäksi.

Jucci koulukuvassa
Alopecia puhkesi lapsuudessa.

Äiti suojeli Juccia kummastelevilta katseilta omalla tiukalla tavallaan. Hän kehitti niin pistävän tuijotuksen, että pahimmatkin häiriköt ymmärsivät pysyä loitolla. Jucci kertoo, että äiti saattaa edelleen katsoa pisteliäästi ihmisiä, jotka kiinnittävät hänen poikaansa huomiota.

– Olen rauhoitellut häntä ja sanonut, ettei minua enää katsota samasta syystä kuin silloin.

”En edes muistanut, kuinka hukassa olin nuorena”

Jucci on pitänyt päiväkirjaa siitä lähtien, kun oppi kirjoittamaan.

– Päiväkirjoissa on paljon pohdintaa siitä, mikä minä olen. Minulla ei ole ollut samastumiskohteita. Olin yksin ainoana tällainen. Ajattelin, että minua vihattiin.

Kuluneena vuonna Jucci on palannut päiväkirjamerkintöihin. Parhaillaan hän on tekemässä kirjaa elämästään.

– En edes muistanut, kuinka hukassa olin nuorena. Ainoa tavoitteeni silloin oli saada hyväksyntää.

Viime aikoina Jucci on käynyt läpi ikäkriisiä. Tarkkaa ikäänsä hän ei halua kertoa julkisuudessa.

– Olen aina halunnut olla nuorekas. Ja nyt joudunkin rakentelemaan kroppaani uudelleen, Jucci sanoo ja katsahtaa jalkoihinsa.

Jucci Hellström
Syöpään sairastuttuaan Jucci on noudattanut omia valmennusoppejaan. – Pitää aina keskittyä siihen, mihin on mahdollista vaikuttaa. Ja vaikka olisi miten paljon vastoinkäymisiä, on löydettävä edes yksi hyvä asia, josta voi iloita.

Silti ehkä kehoakin enemmän on muuttunut mieli. Nuorempana Jucci oli julkisuudessa hyvin pidättyväinen, nyt puheesta ei ole tulla loppua.

– Kun vähän vanhenee, tulee itseluottamusta, hän sanoo.

Hetki, joka muutti kaiken

Ehdimme vielä käydä kukkakaupassa. Jucci vitsailee, että tänne äiti kiikuttaa kaikki rahansa.

– Huomaan itsessäni niitä piirteitä, joita nuorena inhosin äidissä. Aina meillä piti kastella kukkia! Minä sitten vihasin niitä kukkia! Ja nyt minulla on omakin kämppä täynnä kasveja.

Jäämme juttelemaan kävelykadulle kaupan eteen. Äiti muistelee vuosien takaista hetkeä, jolloin pitkä piina päättyi.

– Sain kirjeen asianajalta. Viestissä luki, että hän on poissa. Hän on poissa.

Oli tullut tieto, että Juccin isä oli kuollut.

– Muistan muutoksen, joka äidissä tapahtui, Jucci sanoo ja näyttää hartialiikkeellä, miten jännitys äidistä katosi.

Ajatus on liikuttava. Sanoja ei löydy. Jucci hymyilee. Hän on onnellinen siitä, että äiti puhuu nyt tästä asiasta, ensimmäistä kertaa. Voi olla, että äidillä ja pojalla riittää vielä paljon puhuttavaa. Annetaan heidän jatkaa matkaa. Lähetys Tukholmasta on alkamassa, ja Jucci on luvannut vielä tänään pestä äidin asunnon parvekelasit.

Jucci ja äiti
Äidillä ja pojalla on tapana käydä yhdessä kävelyillä. He ovat aina olleet kaksin. Isäpuolta ei ole ollut.


Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 42/2023.


X