Näyttelijä-yrittäjä Satu Silvo: ”Luovuus nousee esiin silloin, kun on pimeintä”

Satu Silvo on elänyt pitkään hermostuttavassa välitilassa ravintolansa lopetusuhan vuoksi. Tilanne on pakottanut Sadun löytämään uusia keinoja sietää ahdistusta – mutta siitä on noussut myös uusia alkuja. – Luovuus nousee esiin silloin, kun on pimeintä.

Kun näyttelijä-yrittäjä Satu Silvo, 56, tulee kotiin pitkän päivän jälkeen ja haluaa rauhoittaa ’levottoman, keskeneräisen mielen’, hän laittaa heti ensimmäisenä kuulokkeet korviinsa ja napsauttaa YouTubesta päälle parinkymmenen minuutin mittaisen meditaatiovideon. Sen kuuntelu rentouttaa kellonajasta riippumatta, vaikka keskellä yötä.

Myös jooga, kävelylenkit metsässä ja hiljaiset hetket omien ajatusten kanssa ovat Sadulle tärkeitä rentoutumiskeinoja. Niitä tarvitaan, koska hän on elänyt jo useamman vuoden välitilassa, keskellä jatkuvaa epävarmuutta.

Kuusi vuotta sitten Satu solmi Helsingin Kalliossa 10 vuoden vuokrasopimuksen kasvisravintola Silvopleelle, mutta yllättäen sopimus onkin loppumassa jo vuoden 2019 loppuun mennessä, koska huonokuntoinen kortteli aiotaan purkaa.

20 vuotta pyörineen ravintolan ja sen 25 työntekijän tulevaisuus on vaakalaudalla, sillä uusia tiloja ei ole etsinnöistä huolimatta löytynyt. Syksyllä siis saattavat olla edessä irtisanomiset.

– Ihmisten hyvinvointi on minulle sydämen asia. Silvoplee on alusta asti ollut minulle enemmän kuin ravintola: se on kuin lapsi, jota on rakkaudella kasvatettu. Siitä luopuminen tuntuu ajatuksena raskaalta ja tyhmältä. Se aiheuttaa minussa valtavia pettymyksen tunteita, Satu myöntää.

Ränsistynyt talo on aiheuttanut Sadulle useita ikäviä yllätyksiä. Viemäreistä ovat tulvineet jätevedet ympäri lattioita. Kellariin tuli kosteusvaurio, joka aiheutti työntekijöille sairauslomia.

Vuokratyöfirmasta saa tilattua apujoukkoja, mutta heillä menee aikaa oppia talon tavoille. Samalla Sadun pitää maksaa palkat tuplamäärälle henkilökuntaa.

– Minä ja koko henkilökunta olemme roikkuneet viimeiset viisi vuotta löysässä hirressä. Eläminen jatkuvassa epävarmuudessa ja riittämättömyyden tunteessa vie itsetuntoa. Olen etsinyt uutta tilaa aktiivisesti toista vuotta, mutta tilanne ei etene.

Stressi kerääntyy jumituksiksi kehoon

Satu vetää muhkeaa pipoa syvemmälle päähänsä ja kietoo paksua kaulahuivia tiukemmin ympärilleen, vaikka olemme sisätiloissa. Hän näyttää siltä, että haluaa suojautua. Ehkäpä elämäntilanteen keskeneräisyys ja jatkuva epätietoisuus tuntuu juuri tuollaiselta – käpertymiseltä itseensä.

Satu kertoo, että stressi kerääntyy jumituksiksi kehoon, ahdistaa ja herättää hänet keskellä yötä.

– Kyselen itseltäni kysymyksiä, kuten: Kuka oikeastaan olen, jos Silvopleetä ei enää ole? Miten pärjään? Teenkö tätä itseäni vai muita varten? Ne ovat isoja kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastauksia.

Satu keksi Silvopleen idean jouduttuaan vuonna 1998 vakavaan rinneonnettomuuteen. Saariselällä lasketellessaan hän jäi rinnekoneen alle. Se mursi lantion kolmesta kohtaa, katkaisi reisiluun, aiheutti vakavan sisäisen verenvuodon ja muita pienempiä vaivoja.

Toipuminen oli hidasta, ja Satu ymmärsi kehonsa tarvitsevan parantuakseen mahdollisimman ravinteikasta ruokaa. Hän halusi jakaa oppejaan ja ideoitaan myös muille.

Kun Satu tapasi ravintola-alalta oikeat ihmiset, syntyi Silvoplee. Nykyään ravintolassa käy päivässä 500 asiakasta.

– Koska minulta vietiin onnettomuuden takia hetkeksi kaikki, luovuuteni pääsi pääni sisällä aivan toiselle tasolle. Tässä tapauksessa siitä syntyi ravintola. Oikeastaan luovuus nousee esiin silloin, kun on pimeintä. Luovuus vaatii sitä, että ajatuksille on tilaa – silloin ne saavat siivet. Siinä tilassa olen nytkin.

”Pohdin sitä, mikä tämän kaiken tekemisen arvo on”

Sadun toimeentulo koostuu sekä näyttelemisestä, luennoista että Silvopleestä. Toisinaan työnteko tuntuu hänestä hyväntekeväisyydeltä: näyttelijänä hän kantaa instrumenttiaan eli kehoaan mukana koko ajan, joten töitä ei tehdä vain virka-aikana. Työtunnit paukkuvat myös ravintoloitsijana.

– Hiljattain kysyin erikseen kirjanpitäjältä, voisiko minulle maksaa palkkaa Silvopleestä tässä kuussa, koska en tee palkallista teatteria juuri nyt. Välillä katson itseäni peilistä ja mietin, olenko täysi idiootti, kun venyn näin paljon työni takia. Miksi oikeastaan edes teen tätä kaikkea näin suurella palolla, kun siihen käyttämäni aika ei näy palkkapussissani, Satu miettii.

– Pohdin sitä, mikä tämän kaiken tekemisen arvo on. Olenko sitä sukupolvea, jolle työ on kaikki kaikessa? Pitäisikö ottaa enemmän aikaa itselle?

Sitten Satu muistaa isänsä, joka oli aikanaan samankaltainen.

– Isäni oli talkooihminen alusta hamaan loppuun asti. Silloin elettiin ajassa, kun aina autettiin toisia. Autot korjattiin porukalla, ja kesävieraana isä teroitti talon veitset ja tylsistyneen kirveen terän, Satu muistelee.

– Isä perusti Valkealan kesäteatterinkin, jossa hän lavasti, ohjasi ja puvusti. Sieltä se tulee. Tajuan, että kaikesta huolimatta olen antanut tämän ajan itsestäni tosi mielelläni.

Metsästä voimaa

Kun Satu haluaa latautua ja tavoitella luovaa olotilaa, hän menee metsään. Vaikka ihan pieneenkin. Viime kesänä hän kiersi helsinkiläisiä metsiä kameran kanssa ja nautti.

– Heräsin seitsemältä ja lähdin ennen aamupalaa tunniksi kävelylle metsän keskelle. Otin kuvia ja imin itseeni metsän voimaa. Metsässä oleilu rentouttaa tutkimustenkin mukaan jo parissakymmenessä minuutissa, laskee verenpainetta ja antaa euforisen olon, Satu kuvailee.

– Saan luonnosta ihan hirveästi voimaa. Siellä unohdan koko muun todellisuuden. On pakahduttava hetki tajuta, että metsä tulee minuun. Ajantajuni häviää, ja voin vain istua lumoutuneena katsellen puiden havinaa.

Satu iloitsee myös siitä, että parisuhde hänen kihlattunsa, näyttelijä-kirjailija Reidar Palmgrenin kanssa voi hyvin. Jos Satua harmittaa, Reidarilla on tapana lempeästi muistuttaa häntä vaihtamaan näkökulmaa.

Kerran loppukesästä poikkeuksellisen sateisen kesän jälkeen Satu päivitteli, kuinka Helsinki näytti harmaalta ja väsyneeltä: kesä oli menetetty, kohta olisi taas pimeää, märkää ja ankeaa.

– Reidar huikkasi siihen, että keskity mieluummin tuohon villiviiniköynnökseen, joka kiemurtelee talon seinässä. Vaikeina hetkinä yritänkin muistuttaa itseäni katsomaan asioita lähempää.

– Samaa olen pyrkinyt Silvopleen avulla tarjoamaan muille: kun päälle iskee universaali ahdistus maailman tilasta, ihmiset voivat hakevat sieltä lähiturvallisuutta.

”Oppisinpa rakastamaan itseäni niin, että hyväksyn itseni”

Keskeneräisyyden sietäminen on tärkeä työkalu myös Sadun rakkaimmassa intohimossa, teatterin tekemisessä. Ja toisin päin: Satu uskoo, että näytteleminen on tehnyt hänestä henkisesti kestävämmän.

– Taiteilijan tärkein ominaisuus on kestää keskeneräisyyttä. Oma mieli pitää pystyä ajamaan alas, että pääsee sisälle rooliin. Se vaatii sitä, että päästää irti jatkuvasta suorittamisesta ja paineesta.

Kun Satu esittää roolihahmoa, hän voi hetkeksi unohtaa kaiken muun.

– Uskon, että pieni lomailu itsestä on meille kaikille luontainen tarve. Minulle roolin suoma huilihetki on vapauttavaa. Kun teen hahmoa, elän sitä, olen se.

Satu opiskeli näyttelijäksi Teatterikorkeakoulussa Jouko Turkan aikana, jolloin oppilaat asetettiin toistuvasti vastakkain.

– Silloin pelkäsin, että näyn liikaa. Jos sain hyvän roolin toisten nenän edestä, olin huolissani heidän vihaisista reaktioistaan. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyse ei ollutkaan minusta, vaan siitä, että toisia ihan puhtaasti otti aivoon, Satu sanoo.

– Joskus yksin ollessani kärsin edelleen tyhjyyden tunteesta. Sillä hetkellä minusta tuntuu, että muut tekevät kaikkea hienoa, enkä itse osaa mitään. Oppisinpa rakastamaan itseäni niin, että hyväksyn itseni.

Sadun hyväksi havaitsema keino ratkaista vaikeita tunteita ovat huolihetket. Kun Satu huomaa olevansa ahdistunut ja synkkä, hän katsoo kellosta ajan, johon asti hän saa velloa tuskissaan. Sitten hän lopettaa. Irrottautuminen onnistuu pakottamalla itsensä toimimaan, vaikkapa lähtemään kävelylle tai vesijuoksemaan.

Myös ystävät auttavat, jos melankolisuus uhkaa viedä Satua mennessään.

– Silloin pitää uskaltaa tarttua ojennettuihin käsiin.

Omat tarpeet pitää oppia tunnistamaan

Sadun kokemuksen mukaan keskeneräisyyden kanssa voi tulla sinuiksi myös minätietoisuuden avulla. Se tarkoittaa yksinkertaisimmillaan, että ihminen oppii tunnistamaan omia tarpeitaan. Sen tärkeydestä Satu puhuu myös luennoillaan vuorovaikutuskouluttajana.

– Jos vain suoritat ja paahdat eteenpäin, et tunnista itsessäsi vaikeimpia tunteita, jotka kertovat heikkouksistasi. Mutta pelko ei katoa, vaikket myöntäisi sen olemassaoloa. Siksi on järkevämpää kohdata omat negatiivisuutensa kuin uupua niiden alle.

Satu on lukenut psykologista kirjallisuutta ja oppinut, että meissä kaikissa on sisällä pieni, pelokas lapsi, joka on lapsuudessa haavoittunut syystä tai toisesta. Tämä lapsi pelkää yli kaiken ulkopuolisuutta ja ahdistusta. Se taas luo meissä aikuisissa tiedostamattomia pelkotiloja.

– Kun huomaan, että minua oikein ahdistaa, mietin pelkäävää tyttöä itsessäni ja kysyn siltä: mikäs tässä nyt oikein pelottaa? Saatan puhua tuolle tytölle ihan ääneenkin ja rauhoitella häntä, että mennään eteenpäin yhdessä, käsi kädessä.

”Laulaminen on balsamia haavoilleni”

Välimaastossa eläminen luo aina myös mahdollisuuden uudelle alulle, Satu on oppinut. Jotain tällaista hänen sisällään onkin syttymässä: hän on alkanut laulaa.

Oman lauluesityksen tekeminen on asia, josta Satu on pitkään haaveillut, mutta ei ole ennen ehtinyt tai oikeastaan uskaltanutkaan kokeilla.

– Olen ollut itsetunnoton musiikin suhteen. Olen keksinyt itselleni esteitä, minkä vuoksi en muka voisi laulaa. Nyt teen esitystä ja oikeastaan ihmettelen, miten se voi tuntua näin nautinnolliselta.

Uskallus löytyi hieman yllättäen Atlantilta. Satu on yksi julkkiksista, jotka kävivät kuukauden ajan purjehtimassa Atlantin yli Joel Harkimon kanssa. Ohjelma esitetään TV5:lla syksyllä.

– Purjehtiminen oli ihanaa. Olen halunnut jo pitkään tehdä sitä, mutta se on jäänyt muiden asioiden jalkoihin. Purjehtiminen oli jälleen yksi oiva tapa päästää irti omasta itsestä, koska se vaati jatkuvaa keskittymistä ja itsensä unohtamista, Satu huomauttaa.

– Kun lentokoneeni reissun jälkeen laskeutui Suomeen, päätin, että nyt on lauluesityksen aika. Tuntuu hienolta, että keskeneräisenäkin uskallan tehdä sitä, mitä haluan. Laulaminen on balsamia haavoilleni, kuin solut rakentuisivat uudestaan.

Satu tietää, että ikävät ja hyvät tunteet voivat olla olemassa samaan aikaan.

– Syvä murhe on aina ollut osa minua, sillä mieleni on taipuvainen synkkyyteen. Nykyään onneksi yhä harvemmin. Minussa on silti myös paljon positiivisuutta. Rakastan elämää, ihmisiä ja vanhaa kunnon huumoria.

Vähän aikaa sitten Satu sai taas itsensä kiinni rajoittavasta ajatuksesta. Iyengar-joogatunneilla harjoiteltiin käsilläseisontaa, mutta Satu oli jo pitkään ajatellut, ettei hän enää sellaiseen pysty. Sitten hän pysähtyi miettimään: kuka niin määrää? Ja sitten hän treenasi sitä – ja pystyi.

– On paljon asioita, joihin pystyn vaikuttamaan. Ja ne, joihin en pysty – niistä yritän uskaltaa luopua ilman katkeruutta.

Juttu on julkaistu Annassa 11/2019.