– Olen tottunut olemaan sopivan pers­aukinen.
– Olen tottunut olemaan sopivan pers­aukinen.
Julkkikset

Kaiken järjen mukaan laulaja Pepe Johanssonin pitäisi olla superjulkkis – miksei hän sitten ole?

Teleks-yhtyeen kappaleet ovat niin tuttuja, että lähes kaikki suomalaiset tunnistavat niitä kuullessaan. – On paljon artisteja, jotka tunnetaan mutta joiden musaa ei tiedetä. Meillä se on toisinpäin, laulaja Pepe Johansson sanoo.
Teksti: Piia Sainio Kuvat: Sampo Korhonen

Lienee sattumasta kiinni, mikä biisi päätyy radiosoittoon ja mistä tulee hitti. Mutta onko se vain sattumaa, että lukuisia hittejä laulaneesta Pepe Johanssonista, 53, ei ole tullut isoa julkkista?

– On paljon artisteja, jotka tunnetaan mutta joiden musaa ei tiedetä. Meillä se on toisinpäin, Pepe pohtii löhöillessään kotisohvalla.

”Meillä” hän tarkoittaa Teleks-yhtyettä, jota usein kutsutaan ”suomipopin suureksi tuntemattomaksi”. Se on Pepen ja Markus Koskisen yhteinen projekti. Heidän ensimmäinen hittinsä, Siivet, on soinut radiossa 20 vuotta, ja soi edelleen. Muita Teleksin jättihittejä ovat muun muassa Tuulilasin nurkkaan, Kotimatkalla ja Hiljaa virtaa Vantaa.

– Varsinkin maakunnissa tulee keikoilla palautetta, että kaikki biisit olivat tuttuja, mutten ollut ikinä tiennyt, kuka nämä esittää. Ehkä se jonain päivänä kääntyy. Tai sitten ei.

– On ollut aikoja, kun keikat eivät ole menneet kaupaksi, ja se on harmittanut. On ollut katkeruuttakin. Mutta en halua enää ajatella niin.

Keskipäivän aurinko lämmittää punaisen rintamamiestalon alakertaa. Lattialla Tosca-koira loikoilee tilkkupeiton päällä. Pepe alkaa kertoa tarinaa siitä, miten yksinhuoltajan levottomasta pojasta kasvoi menestynyt lauluntekijä ja muusikko.

Koulussa Pepe laitettiin tarkkailuluokalle

Levottomuus voi Pepen mukaan olla yksi syy siihen, ettei bändi ole pintajulkisuudessa. Sen julkisuuskuvaa ei ole rakennettu suunnitelmallisesti. Suunnitelmallisuus ei ole ollut Pepen vahvimpia puolia.

– Kyllä minun elämääni on leimannut rauhattomuus, hän toteaa.

Se näkyi hänessä jo aivan pienenä. Vilkasta poikaa ei huolittu päiväkotiin, joten hän hommasi itselleen hoitopaikan naapurin tädin luota. Elettiin 1970-lukua porvoolaisessa lähiössä, laatikkomaisten kerrostalojen ja pihaleikkien keskellä. Isä oli alkoholisti, ja vanhemmat erosivat, kun Pepe oli seitsemän.

Yksinhuoltajaäiti huolehti Pepestä ja tämän isoveljestä. Äiti työskenteli toimihenkilönä tehtaalla. Molemmat pojat harrastivat painia. Kitaratunteja hän sai äidin työkaverin mieheltä. Ensimmäisen bändinsä Pepe perusti kolmannella luokalla. Sen nimi oli Rockabilly Rebels.

Koulussa Pepe laitettiin tarkkailuluokalle. Hänen pulpettinsa ympärille pystytettiin ”karsina” erotuksena muusta tilasta.

– Sermien sisällä oli hyvä olla. Siellä pystyin keskittymään, se oli oma tilani.

Asetelma muuttui, kun Pepe järjesti itsensä musiikkiluokalle esittämällä käytävällä rokkia opettajalle. Kuorolaulut eivät kuitenkaan kiinnostaneet, ja Pepen aika kului lähinnä luokan soitinvarastossa.

– Monet opiskelijat olivat kulturelleja. Minä olin paininut, ja ajanut naapurin eskortilla salaa yöllä.

– Monet opiskelijat olivat kulturelleja. Minä olin paininut, ja ajanut naapurin eskortilla salaa yöllä.

Joskus paljon myöhemmin, parikymppisenä, Pepe opiskeli näyttelemistä Lahden kansanopistossa. Vasta silloin hän ymmärsi, että hänen lähtökohtansa olivat erilaiset kuin opiskelutovereiden. Hän ei ollut esimerkiksi koskaan elämässään käynyt teatterissa. Kulttuuria ei harrastettu hänen kotonaan.

– Monet opiskelijat olivat kulturelleja. Minä olin paininut, ja ajanut naapurin eskortilla salaa yöllä.

Pepe Johansson seurakuntanuoruudesta: ”Siinä oli lämpöä, jota ei ollut tavanomaisissa kuvioissani”

Yläasteella Pepe oli koulussa alisuorittaja ja pyöri porukassa, johon yhdistettiin tappeluita ja autovarkauksia. Suunta ei näyttänyt lupaavalta. Käänne tapahtui sinä kesänä, jolloin Pepe oli neljäntoista.

– Rippileirillä oli tosi kivoja aikuisia, jotka näkivät minut. Sain vastuuta.

Jo samana kesänä Pepe oli isosena kahdella rippileirillä. Joulukuussa syntyneenä 14-vuotiaana hän saattoi olla leirien nuorin, mutta isonen. Hän jatkoi monta kesää peräjälkeen.

– Hengellisyyttä en siinä niinkään ajatellut, vaan se kulttuuri imi minut mukaansa. Siinä oli lämpöä, jota ei ollut tavanomaisissa kuvioissani.

Entisestä kaveriporukasta osa päätyi myöhemmin vankilaan. 17-vuotiaana Pepe tapasi seurakuntapiireissä Markuksen, toisen muusikonalun.

– Olimme aivan erilaisia. Olin rokkari, ja Markus oli mielestäni vähän ärsyttävä, viisasteleva baskeripää.

Markus kirjoitti tekstejä lauluihin, ja Pepe sävelsi niitä. Yhdessä he lähtivät seurakuntapiireistä koputtelemaan levy-yhtiöi­den ovia. Kitaransoitolla ja laululla he eivät silloin vielä itseään elättäneet. Pepe on työskennellyt muun muassa jengityöntekijänä ja kouluttautunut sairaanhoitajaksi. Työuraa on kertynyt myös Hesperian sairaalan päivystyksestä, Lapinlahden sairaalasta ja huumetyöntekijänä. Näyttelijäkoulutuksesta oli hyötyä, kun häntä pyydettiin pääosaan Jesus Christ Superstar -musikaaliin, jota Porvoossa esitettiin 1999. Samoihin aikoihin perustettiin Teleks, ja Pepe muutti Helsingistä takaisin kotikaupunkiinsa.

”Kun menin joihinkin bileisiin Tavas­tial­le, näin, että joku osoitti minua sormella”

Kun Siivet-kappale pomppasi listoille, Pepe oli kolmikymppinen. Teleksistä uumoiltiin suomipopin seuraavaa suurta nimeä. Jos Pepe nyt haluaisi viisastella, hän tietäisi, miten neuvoisi nuorempaa minäänsä.

– Sanoisin, että keskity yhteen asiaan ja tee se kunnolla. Olin innoissani, halusin niin monia asioita.

Pepe muistelee, että nuorena hän haki huomiota. Tuntui siltä, että oma arvo oli kiinni siitä, huomattiinko hänet.

– Kun ura sai ison nosteen, kylkiäisenä tuli riittämättömyyden tunne.

– Kun ura sai ison nosteen, kylkiäisenä tuli riittämättömyyden tunne.

– Kun menin joihinkin bileisiin Tavas­tial­le, näin, että joku osoitti minua sormella. Yritin vain olla coolina, mutta se tuntui ihan sairaan hyvältä.

– Sama narsismi minussa vieläkin elää, mutta sen ääni on hiljaisempi. Silloin ajattelin, että ihan kohta tapahtuu jotain ihmeellistä, että kulman takana on jokin lottovoiton kaltainen pamaus.

Sitä pamausta ei tullut. Sen sijaan tuli täyttä arkea: kiertueita, lasten syntymät ja hometalo, joka piti purkaa alkutekijöihinsä ja rakentaa uudelleen. Pepen vaimo Mari on muistellut, että esikoisen vauvavuonna Pepe oli kotona vain yhtenä viikonloppuna. Muina viikonloppuina oli keikkoja.

– Kun ura sai ison nosteen, kylkiäisenä tuli riittämättömyyden tunne. En osannut olla kiitollinen siitä, mitä olin saanut.

”Kolme kuukautta jaksoimme yhteiseloa”

Pepen paljaat jalat lepäävät sohvapöydällä. Sohvaa vastapäätä on Pepen mummon vanha putkiradio ja sen päällä on kaiutin, josta tulvii kuulaita, suruntäyteisiä säveliä. Pepe on laittanut soimaan Teleksin uutta musiikkia, joka julkaistaan syksyllä. Uuden levyn tekemiseen ei voinut olla vaikuttamatta se, että Pepen äiti sairasti syöpää pari vuotta ja menehtyi keväällä.

”Meiltä muilta katosi normaali elämä, kun talossa oli kuoleva.”

– Se alkoi niin, että otin mutsin tänne asumaan. Korona-aika oli juuri alkanut, kun kävin hänen luonaan pitkästä aikaa ja huomasin, että hän on heikossa kunnossa.

Sairaalassa selvisi, että vuosia sitten sairastettu rintasyöpä oli levinnyt.

– Remppasin hänelle tästä alakerrasta sitten yhden huoneen nätiksi. Se oli virhe! Kolme kuukautta jaksoimme yhteiseloa. Meiltä muilta katosi normaali elämä, kun talossa oli kuoleva. Emmekä yhtään tienneet, miten kauan sitä jatkuisi.

Ei ollut helppoa ottaa äidin kanssa puheeksi sitä, ettei hän voisikaan asua Pepen perheen luona.

– Meillä oli ollut hyvä tahto, mutta oli pakko nöyrtyä. Oli sanottava, ettei tämä toimi. Hän oli onneksi vähän paremmassa kunnossa, koska oli syönyt täällä hyvin. Istuimme tässä sohvalla juuri näin, vastakkain. Se oli hyvä keskustelu, Pepe muistelee.

Mitään kaunista Pepe ei syöpätaistelussa näe, mutta jotain siitä voi oppia.

– Kun kuolema menee noin läheltä, se muistuttaa siitä, että jonain päivänä ihminen poltetaan ja luut jauhetaan, tavarat menevät kaatopaikalle. Jos äiti ei olisi ollut minulle peilinä, voisin vieläkin ajatella, etten minä kuole. Tykkään niin paljon elää.

Äiti elää nyt muistoissa, kuten isäkin. Pepen isä kuoli yli 20 vuotta sitten Tukholmassa, jonne hän oli muuttanut.

– Nyt kun mutsi kuoli, koen ymmärtäväni sen, mitä Charlie Chaplin tarkoitti sanoes­saan ”kuolema on paras käsikirjoittaja, koska se kirjoittaa täydellisen lopun”. Kun ihminen kuolee, hänen elämänsä muuttuu tarinaksi. Silloin voi nähdä, että tällainen elämä se oli. Se on täydellinen sellaisenaan.

Äidin kuoleman jälkeen Pepen mielikuva hänestä on muuttunut.

– Muistoissani äiti on nyt nelikymppinen. Suhteeni äitiin on muuttunut levollisemmaksi kuin se oli hänen eläessään.

Pepe Johansson: ”Olen tottunut olemaan sopivan pers­aukinen”

Teleks on kaukokirjoitin, jolla lähetettiin viestejä reikänauhalle tallentamalla. Myös Teleks lähettää musiikissaan viestejä kuulijoille. Pepellä on teoria siitä, miten joistakin biiseistä tulee suurempia kuin muista.

– Voi olla, että lauluntekijä on kirjoittanut hamsterin kuolemasta ja minä taas kuulijana ajattelen, että biisi kertoo rakkauselämästäni. Kuulija kirjoittaa siis tekstin itselleen ja sitä kautta hän voi rakastua biisiin ja kantaa sitä vuosikymmenet mukanaan. Siksi lauluissa on taikaa.

Tekijä ei voi tietää, mikä biisi on hyvä. Pepe poimii esimerkiksi Tuulilasin nurkkaan -kappaleen, josta Mikael Gabriel on tehnyt oman version Kipua-nimisenä. Siitä versiosta omansa teki Lauri Tähkä Vain elämää -ohjelmassa.

– Emme todellakaan uskoneet, että Tuulilasin nurkkaan olisi mikään iso kappale. Meistä se oli liian mahtipontinen. Ja siitä tulikin laulu, joka sai ihan uskomattoman elämänkaaren, Pepe kertoo.

Spotifyssa kappaleen versioilla on lähes 30 miljoonaa striimausta, joten siitä on tullut tekijöille jonkin verran rahaakin.

– Musiikintekijänä tienestit ovat maltillisia. Olen tottunut olemaan sopivan pers­aukinen. Studioon teen aina omat eväät mukaan, ulkona syöminen on kallista.

Pepen tilillä ei ole koskaan enempää kuin 200 euroa. Se on summa, jonka hän pystyy hahmottamaan.

– Jos tilillä sattuisi olemaan 20 000 euroa, jokin 3 000 euroa maksava asia saattaisi tuntua halvalta. Tunne siitä, että minulla on paljon rahaa tilillä, saa minut levottomaksi, ja voin tehdä hölmöjä päätöksiä. Ei minulla ole luottokorttejakaan, en halua velkaantua.

Jos hän mielii jotain kalliimpaa, hän neuvottelee vaimonsa kanssa. Monet hankinnoista ovat viime aikoina liittyneet urheiluun.

– Kun minulla oli tekijänoikeuspäivä, ei tehnyt yhtään heikkoa ostaa 4000 euron triathlon-pyörä. Perustelin sen tietty hyvin vaimolle. Mutta ovathan sellaiset asiat aika vähissä, joita oikeasti tarvitsen.

”Mutta onhan minulla kaikenlaisia toiveita elämänkin suhteen”

Johanssoneilla saatetaan siis juhlia tekijänoikeuspäivinä, mutta muuten eletään maltillisesti. Tunteeko Pepe olevansa menestynyt?

– Ehdottomasti, hän vastaa.

– Haluaisin ajatella menestystä sitä kautta, mikä on suhteeni elämään yleensä. Pystynkö toimimaan arvojeni mukaisesti ja olemaan hyvä muille ja itselleni, siinä on se mittari.

Entä miten hyvä Pepe on itselleen? Triathlon-harrastus ei päästä häntä helpolla. Hän treenaa jok’ikinen päivä. Maanantaina oli ohjelmassa 5–6 tunnin pyörälenkki, mutta Pepe ajoi vain 4 tuntia, ”koska halusin olla vähän vaimon kanssa”. Sunnuntaina on tiedossa 30 kilometrin juoksulenkki, 1,5 tunnin pyöräily ja siihen päälle vielä uintia. Tänään hän on käynyt lenkillä, ja illalla hän on menossa uimaan.

– Olen kävelevä stereotypia sen suhteen, että olin juuri täyttänyt 50, kun tein ensimmäisen täyden matkan, Pepe hymähtää.

Täyspitkään triathloniin kuuluu 3,8 kilometriä uintia, 180 kilometriä pyöräilyä ja päälle maraton. Pepe on suorittanut jo kaksi täyspitkää matkaa. Kolmatta täyspitkää hän tavoittelee Italiassa syyskuussa.

Pepe ajattelee, että teräsmiestreeni on jatkoa muille harrastuksille, joihin hän on suhtautunut intohimoisesti. Kun Pepe innostui teenjuonnista, hän hommasi teeastiaston ja kirjoja ja perehtyi teelaatuihin. Edelleenkin hänellä on säilössä perinteisiä kiinalaisia pu’er-teekakkuja, joista voi hauduttaa teetä. Kun Pepe innostui sukeltamisesta, hän sukelsi läpi Suomenlahden kiinnostavimmat hylyt. Hän sukelsi myös Norjassa, Thaimaassa ja Punaisella merellä. Hän vei harrastuksen niin pitkälle kuin omalla budjetilla pystyi.

Vaikka muiden intohimoprojektien kohdalla kiinnostus on aina jossain vaiheessa lopahtanut, intohimo musiikkiin on pysynyt. Olisiko se sammunut, jos julkisuutta olisi tullut enemmän? Jossittelemaan Pepe ei lähde. Hänen ammatissaan ei ole olennaista julkisuus vaan yleisö.

– Jos näytelmäkirjailija kirjoittaa näytelmän, kyllähän hän toivoo, että hänen näytelmäänsä tullaan katsomaan. Sellainen toive tässä musiikin tekemisessäkin on – että olisi yleisöä.

– Mutta onhan minulla kaikenlaisia toiveita elämänkin suhteen. Ja sitten minulle on tämä elämä, jota elän. On tärkeää rakastaa omaa kohtaloaan, eikä sitä, mitä elämältä toivoo. Elämä ei aina taivu minun tahtooni, mutta siitä tulee kuitenkin lopulta jonkinlainen tarina.

Siihen tarinaan kuuluu sekin, että nuorena Pepe haaveili suurista areenoista ja festareiden päälavoista. Eikä hän ole sitä toivetta haudannut. Mutta enää häntä ei satuta se, jos toive ei toteudu. Näin on hyvä.

Auringonläikkä on vaihtanut paikkaa olohuoneen lattialla. Pepe nousee sohvalta ja siirtää peittoa koirineen. Tosca-vanhus tykkää lämmöstä.

X