anssi kela annassa
- Koen olevani tasapainoisessa vaiheessa elämää.
Julkkikset

Vasta-avioitunut Anssi Kela: On muutamia asioita, joissa en ole muuttunut kumppanin toiveista huolimatta

Anssi Kela on pitkien suhteiden mies. Naimisiin hän meni tänä vuonna tunnettuaan puolisonsa Sanna Pinolan kaksikymmentä vuotta. - Sitoutumisessa on enemmän hyviä puolia kuin säätämisessä ja sähläämisessä.
Teksti: Emilia Saloranta  Kuvat: Sampo Korhonen

Anssi Kelan, 49, suosikkipaikka maailmassa on omassa kodissa. Sinne laskeudutaan rappusia, joiden pielessä seisoo rivi Emma-patsaita. Huoneen ulkopuolella, oven vieressä roikkuu telineessä kotoisasti pyykkejä. Itse huone tulvii lattiasta kattoon muusikon työkaluja, kymmenittäin kitaroita ja erilaisia kosketinsoittimia.

– Moni haluaa pitää työhuoneen kodin ulkopuolella, mutta minusta on mahtavaa, että tänne voi hiippailla milloin vain. Minulla ei ole koskaan minkäänlaista matkakuumetta mihinkään. Päinvastoin. Huokaan aah, jos huomaan, että kalenterissa on viikko vapaata ja saan vain olla kotona!

Mieluiten Anssi tekisi musiikkia työhuoneessa aamuyöhön, mutta lapsiperheen rutiinit asettavat taiteilijalle rajoja. Maaliskuussa avioituneiden Anssin ja Sanna Pinolan yhteinen alakouluikäinen tytär on opettajien lakon takia kotona.

Laulajan aikuinen tytär nuoruudenliitosta käy välillä työhuoneella tekemässä musiikkia.

– Vaikka olen välillä todella uppoutunut töihini, priorisoin ja laitan omat jutut hetkeksi sivuun, jos jollain on ovella asiaa. En koskaan sano, että ei saa häiritä. Työhuoneen ovi ei ole koskaan kiinni.

”En ole koskaan ollut syvästi alakuloinen”

Olin lapsena ujo ja hiljainen poika. Pelokaskin. Äitini on kertonut, miten pelkäsin naapuritalossa asuvaa tyttöä. Kun menin synnyinkotini taloyhtiön hiekkalaatikolle leikkimään ja tyttö saapui paikalle, kävin antamassa hänelle suoraan kaikki leluni – ja lähdin pois.

Saatan yhä vetäytyä isommassa porukassa ja istua koko illan nurkassa sanomatta mitään. Vuodet ja julkinen työ ovat tuoneet itsevarmuutta, tehneet minusta avoimemman ja ulospäinsuuntautuneemman. Silti tuo syrjäänvetäytyväisyys määrittää minua varmasti jollain tavalla hautaan asti.

”Tunsin pettäneeni itseni ja läheiseni. Katsoin peiliin vähän liiankin kriittisesti.”

Olen ollut perusluonteeltani aina aika tasainen. Jyrkät ääripäät puuttuvat. En ole koskaan ollut syvästi alakuloinen tai tuuletellut onneni huipulla. Yleisesti minulla on jo herätessäni perushyvä fiilis.

Ihmiset eivät oikein saa minua hermostumaan. Bändikaverini, joiden kanssa olen kiertänyt vuodesta 2001, eivät varmasti koskaan ole nähneet minua vihaisena. Hermostun ainoastaan teknisille laitteille, jotka eivät toimi. Perhe on saattanut kuulla yläkertaan, kun latelen laitteille kirosanoja tiukallakin äänensävyllä.

Anssi Kela: ”Tunsin pettäneeni itseni ja läheiseni”

”Aikuisena käänteet ovat olleet elämässäni hitaita. Avioero ja isyys ovat olleet merkittävimmät paikat, joissa palikoita on pitänyt järjestää aika nopeasti kokonaan uudelleen. Vuonna 2003 jouduin formulaa ajaessani pahaan onnettomuuteen. Samaan aikaan nuoruudenliittoni päättyi eroon.

Vuodesta tuli elämäni raskain ja vaikein. Se jätti jälkensä, mutta oivallukset koetusta ovat tulleet vasta jälkeenpäin. Olin juuri täyttänyt kolmekymmentä ja ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin pettymään itseeni. Toteamaan, että näinkö minun ja meidän elämämme meni. Tunsin pettäneeni itseni ja läheiseni. Katsoin peiliin vähän liiankin kriittisesti.

Olen ollut pitkien suhteiden mies. En ole koskaan ollut elämäntilanteessa, johon olisi liittynyt vastakkaisen sukupuolen kanssa epämääräistä säätöä.

Minulla ei ole koskaan ollut yhden illan juttua tai vastaavaa. Uskon, että sitoutumisessa ja pitkässä suhteessa on enemmän hyviä puolia kuin säätämisessä ja sähläämisessä.

– Minulla ei ole koskaan ollut yhden illan juttua tai vastaavaa.

– Minulla ei ole koskaan ollut yhden illan juttua tai vastaavaa.

Menin Sannan kanssa tänä vuonna naimisiin. Olemme tunteneet toisemme kaksikymmentä vuotta. Se on pitkä aika, ja tuntui hyvältä, että saimme tuonkin avioliittoasian kuntoon. Kauan siitä on puhuttu, mutta vasta nyt saimme aikaiseksi. Tässä iässä ymmärtää sen, että pitkässä suhteessa on erilaisia vaiheita. Vähemmän kivojen vaiheiden jälkeen olemme huomanneet, että alkuperäinen kipinä on tallella. Ja sen, että toi toinen on aika kiva tyyppi, jonka kanssa haluan olla.

Sitä en ole ikinä edes kyseenalaistanut, sen päälle on ollut hyvä rakentaa suhdetta ja elämää.

Minulla on sellainen käsitys, että olen kumppanina pääasiallisesti helppo. Vaikka saatan olla omituinen yöeläjä, en ole ikinä pitänyt itseäni vaikeana ihmisenä. Olen yhä sama sillanrakentaja kuin lapsena. Välttelen konflikteja niin kovasti, että joskus se on voinut muodostua ongelmaksi. On kyllä muutamia arkisia käytännön asioita, joihin en ole tehnyt vuosien aikana kumppanin toiveista huolimatta muutosta. Kotitöihin minua on yhä hankala patistella. Ajattelen, että ne ovat kuitenkin isossa kuvassa aika mitättömiä asioita.

”Halvaantumiseni oli vain millin päässä”

En ole koskaan ollut tyytyväinen vartalooni, minulla on siihen kompleksinen suhde. Toisaalta en ole koskaan ollut niin tyytymätön, että olisin jaksanut tehdä asialle jotain.

Olisin mielelläni lihaksikkaampi, mutta se ei ole kuitenkaan niin tärkeää, että alkaisin nostella painoja.

Huomaan ikääntymisen aamuisin, käynnistyminen kestää. Tulen portaita alas vapisten Ozzy Osbournena. Vihaan kaikkea itseni rääkkäämistä. Minua on mahdoton saada vaikka kuntosalille. Keikkojen lisäksi käyn lähinnä joskus kävelyllä. Kun vappuna keikan jälkeen huohotin hikisenä takahuoneessa, sanoin bändille, että millaistahan näitä keikkoja olisi vetää, jos olisi oikeasti tosi kovassa kunnossa.

Kun loukkaannuin ajaessani formulaa, kaksi selkänikamaani meni lyttyyn. Halvaantumiseni oli vain millin päässä. Yläselkäni on yhä jäykkä onnettomuuden vuoksi.

Ajoin loukkaantumisen jälkeen vielä kolmisen vuotta, sitten lopetin.

Minulla on yksi selkeä pahe, makeiset. Makeansyönnilläni ei ole mitään rajoja, syön sokeria päivittäin. Minulla on äitini geenit, enkä liho kovin helposti. Vielä kymmenen vuotta sitten päivittäinen herkuttelu ei näkynyt missään, mutta näin viisikymppisenä se alkaa näkyä ja nyt kiloja on tullut lisää.

Ajattelen armollisesti, että ihmisellä voi olla yksi pahe. En polta tupakkaa, en juo kahvia, enkä ole koskaan ollut humalassa. Näen alkoholin vaikutuksen alla olevia ihmisiä paljon työni puolesta, eikä koskaan ole tullut ajatusta, että tuotapa täytyy kokeilla! Terveysasioissa olen muuten aika perinteinen suomalainen mies. Minua on vaikea saada lääkäriin. Soitan itselleni ambulanssin varmaan vasta haudasta.

”Miksi antaisin työelämän määrittää kaikkea olemistani?”

Urallani on ollut monenlaisia vaiheita. 2001, läpimurtovuonna, taisin olla Suomen suosituin artisti. 2007 alkoi viiden vuoden ajanjakso, jolloin jouduin miettimään, onko minulla enää tulevaisuutta musiikkialalla.

Minulla on ollut taipumus antaa huonompien työaikojen masentaa minua. Tuolloin haikea ja surullinen fiilis on tullut mukanani myös kotiin. Vuosien karttuessa on tullut ymmärrys siitä, että tämä asia, joka painaa, on lopulta vain työasia. Miksi antaisin työelämän määrittää kaikkea olemistani, kun muut asiat elämässäni ovat hyvin?

– Nuoruuden epävarmuudet omasta tekemisestä ovat kaikonneet.

– Nuoruuden epävarmuudet omasta tekemisestä ovat kaikonneet.

Harmittelin pitkään sitäkin, että meidät on laitettu usein festareilla esiintymään ensimmäisinä. Miksi emme voisi saada niitä Apulannan myöhäisillan esiintymispaikkoja? Viime kesänä, kun soitimme festareilla taas ensimmäisen slotin aikana, ja ihmiset valuivat sisään festarialueelle, minut valtasi kiitollisuus: hei, me kuitenkin olemme täällä! Minut ja bändi halutaan yhä festareille esiintymään ja biisit soivat radiossa, vaikka olen viisikymppinen artisti.

Tykkään tästä työstä ja saan tehdä sitä. Tuolla on satoja, jotka haluaisivat ja pyrkivät samaan. Ehkä se on iän tuomaa kypsymistä, että ymmärtää tähän työhön kuuluvat aallonharjat – ja -pohjat.

Nuoruuden epävarmuudet omasta tekemisestä ovat kaikonneet. Tilalle on tullut kokemuksen tuomaa positiivista itsevarmuutta. Tiedän, että ei ole sellaista keikkaa tai paikkaa, jota en esiintyessä klaaraisi. Virheet eivät pelota vaan huvittavat. Muutama viikko sitten en muistanut, miten Mikan faijan BMW:n toinen säkeistö alkaa. Uskon, että se oli yleisöstä huvittavaa, meille tuli siitä yhteinen kokemus.

En ole multitaskaaja, joka haluaa kalenteri pinkeänä tehdä useaa projektia yhtä aikaa. Tykkään keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Se ei tarkoita, että en tekisi pitkiä päiviä.

Edelliselle Vain elämää -kaudelle halusin tehdä kaikki kappaleet itse. Lopulta homma meni maitohapoille. Ennen leiriä nukuin vain muutaman tunnin yöunia. Se oli hyvä muistutus omista rajoista.

”Koen olevani tasapainoisessa vaiheessa elämää”

Lapsuudenperheeseeni kuului vanhempieni lisäksi minua kaksi vuotta nuorempi veli Ville ja kaksi pikkusiskoa. Äitini työskenteli kanttorina ja isäni keikkailevana muusikkona. Vaikka isä oli paljon poissa, hän kävi joka ilta sanomassa minulle ja Villelle ennen nukkumaanmenoa kerrossänkymme luona, että hän tykkää meistä. Olin 12-vuotias, kun isä kuoli. Mutsi jäi rajuun tilanteeseen, siskoni olivat alle kouluikäisiä ja koti oli vastavalmistunut. Meistä tuli veljeni kanssa itseohjautuva kaksikko, josta ei tarvinnut ikinä olla huolissaan.

Vaikka isänikävä oli kova, koskaan en kuoleman jälkeen kyseenalaistanut, etteikö isä olisi välittänyt.

Tuota samaa perinnettä olen halunnut vaalia omien lasteni kanssa. Esikoiselleni, joka on jo aikuinen, sanon aina puhelun päätteeksi, että tykkään hänestä.

Hän ei kysele minulta mitään neuvoja, enkä koe, että olisin vanhempana jotenkin hänen yläpuolellaan. Pyrin kannustamaan häntä tiellä, jolla hän kulkee. Hän käy arkisin töissä, ja kun kalenterissa on aikaa, teemme yhdessä musiikkia. Hän on kappaleidentekijä kolmannessa polvessa.

Molemmilla kerroilla on ollut hämmentävää huomata lapsen yhtäkkinen kasvu. Juurihan leikimme hippasta, ja nyt samat jutut eivät toimikaan, vaan on luotava toisenlaisia puheenaiheita ja tapoja olla. Pienemmän tyttären koulun aloittaminen on tuonut omaan elämääni rytmiä. Minulle olisi ominaista kukkua yöllä neljään tai viiteen, mutta aamuisin on laitettava lapsi kouluun. Täytyy myöntää, että kun lapsi on lähtenyt, palaan sänkyyn nukkumaan vielä muutamaksi tunniksi, minkä jälkeen aloitan oman päiväni.

Minulla on laaja tuttavapiiri, mutta vapaalla perheen ulkopuolisten sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen on jäänyt. Veljeni on soittanut lähes bändin alusta asti rumpuja yhtyeessäni ja toimii nykyään­ myös kiertuemanagerin tehtävissä. En ajattele häntä töitä tehdessä pikkuveljenäni. Bändiläisiä en juuri näe keikkojen ulkopuolella. Sellaisia ihmisiä, joille voisin puhua mistä vain, ei ole montaa.

Silti koen olevani tasapainoisessa vaiheessa elämää. Olen onnekas, onnellinenkin. Ainoa toiveeni on, että kaikki pysyisi näin, mahdollisimman ennallaan.

X