Sara Ehnholm Hielm lopetti itsensä pienentämisen: ”Kun on aina jonkun äiti, vaimo, kollega, kaveri, päätyy b-rooliin”

Kun on ikänsä ollut vaimo, äiti, lukija, itsensä pienentäjä, jonain päivänä se tulee. Tarve raivata itselleen tilaa ja riskeerata kaikki. Niin kävi esseisti Sara Ehnholm Hielmille.

Vuosia sitten Sara Ehnholm Hielm istui kahvila Ekbergissä Helsingissä ja häpesi. Hän oli ollut leikkauksessa, ja haava alkoi yhtäkkiä vuotaa. Veri valui jalkojen välistä, se tahrasi tuolin vaaleansinisen samettipäällysteen, pisaroi lattialle. Kun hän käveli naistenhuoneeseen, taakse jäivät veriset jäljet.

– Olin kamalan vaivautunut, että miten minä nyt näin saatoin alkaa vuotaa ja että vielä näin hienossa paikassa. Anteeksi, anteeksi! hän muistelee.

Hän olisi luultavasti pyytänyt apua, jos hänen käsivartensa olisi alkanut vuotaa verta. Mutta veri valui jalkojen välistä, kuin kuukautiset.

Itse asiassa kokemuksessa oli jotakin samaa kuin kirjoittamisessa. Samalla tavalla kuin kirjailija vuodattaa sydänverensä paperille, Sara oli vuodattanut sisintään kahvilassa ja jättänyt jäljen julkiseen tilaan.

Tänään Sara istuu saman pöydän ääressä. Hän on kirjankustantaja ja elokuvakriitikko, joka on elänyt ja työskennellyt kirjallisuuden parissa koko ikänsä. Kirjoittamista hän on viime vuosien aikana alkanut ajatella uudella tavalla. Miten helppoa onkaan analysoida ja korjata muiden tekstejä verrattuna siihen, että kirjoittaa omasta sydämestään. Kriitikko kirjoittaa aina kaikkitietävästä ylimielisyydestään käsin; kirjailijalla on käytössä vain oma viheliäisyytensä.

Hyvä kirjoittaja laittaa itsensä peliin. Niin Sarakin päätti tehdä, kun hän alkoi kirjoittaa ensimmäistä kirjaansa, joka on minämuotoinen esseekirja Ja sydän oli minun.

”Yritin löytää sanoja tunteilleni, kuten raivolle, kevytmielisyydelle tai häpeälle”

Kuka minä olen? Millainen ihminen minusta on tullut? Näihin kysymyksiin Sara toivoi kirjoittamalla löytävänsä vastauksia. Hän oli äiti, vaimo, kustannustoimittaja ja elokuvakriitikko, mutta samalla tuntui kuin hänen identiteettinsä olisi ollut häilyvä: se vaihtui eri ihmisten ja sosiaalisten tilanteiden mukaan.

– Naiset ovat hyviä sopeutumaan. Meillä on usein paljon sosiaalisia suhteita, ja osaamme kuunnella ja ottaa muita huomioon. Mutta kun on aina jonkun äiti, vaimo, kollega, kaveri, päätyy b-rooliin. Nainen katoaa helposti jonkun toisen tarinaan, Sara sanoo.

Niin oli käynyt Sarallekin. Hän eläytyi kirjailijoiden teksteihin ja puhui niistä. Hän eläytyi elokuviin ja kirjoitti niistä. Tuttavilleen hän puhui lapsistaan. Mutta mitä hän itse tunsi?

No, ainakin häpeää. Hän, joka oli luullut olevansa luonteeltaan häpeämätön! Hävetti ajatella, että kuvitteli olevansa niin hyvä kirjoittaja, että voisi antaa ihmisille jotakin.

Hän oivalsi myös olevansa raivoisa, eikä pelkästään se kiltti tyttö, jollaiseksi hän oli aina itsensä mieltänyt. Hänhän oli pirttihirmu, päällepäsmäri!

Kirjassaan hän pohtii itseään mutta kuvailee myös konkreettista arkeaan. Elämää miehensä kanssa: kumppanuutta, seksiä, riitoja, läheisyyttä. Hän kirjoittaa myös äitiydestä ja sukulaisistaan ja suvun kesälomapaikasta Vaasan saaristossa.

– Kirjani käsittelee erityisesti sitä, millaista on alkaa kirjoittaa, kun on ollut koko ikänsä lukija. Mutta samalla kerron siitä, mitä juuri tuolloin, vuonna 2015, elämässäni tapahtui. En halunnut jättää perhettäni ulkopuolelle, mutta mietin tarkasti, miten rajaisin sen, mitä heistä kerron.

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Henkilön Anna (@anna_lehti) jakama julkaisu Touko 4, 2019 kello 3.24 PDT

Sara kirjoittaa myös paljon ilosta ja nautinnosta. Hän muistelee hauskoja baari-iltoja, flirttailun riemua. Käy läpi raastavan, lyhyen ihastuksen.

– Halusin puolustaa tunteita. Vahvasti tuntevia ihmisiä ei oteta tosissaan, heitä pidetään usein lapsellisina tai tyttömäisinä. Yritin löytää sanoja tunteilleni, kuten raivolle, kevytmielisyydelle tai häpeälle.

Sarasta on aina tuntunut siltä, että hänen käytöksensä menee yli äyräiden. Hän on liian äänekäs, innokas ja liian nopea puhumaan. Pitäisi osata hillitä itseään paremmin.

– Ajattelin, että en saa viedä liikaa tilaa. Että pitää käyttäytyä niin kuin tytöt ja naiset yleensä käyttäytyvät. Olla kunnollinen. Se on hassua, sillä kukaan ei ole koskaan käskenyt minua käyttäytymään niin. Olen vain omaksunut ajatuksen jostakin.

Ehkä tällainen sopeutuminen ja tunteiden hillintä on tyypillistä juuri naisille – ja usein myös vähemmistöjen edustajille, kuten suomenruotsalaisille, Sara pohtii.

– Aina pitää hymyillä ja käyttäytyä siivosti.

Mutta voisiko joskus vain repäistä ja antaa palaa?

Luit lyhennelmän Annan jutusta, jossa esseisti Sara Ehnholm Hielm kertoo muun muassa siitä, miksi hän halusi kirjoittaa uskottomuudesta. Lue juttu Annasta 18/2019. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!