erika vikman Annassa
– Minulla ei ollut energiaa kohdata ketään.
Julkkikset

Erika Vikman purskahti itkuun vastaanotolla – lääkäri ymmärsi heti, mistä on kyse

Erika Vikmanin kroppa alkoi reagoida stressiin oudoilla kohtauksilla kolme vuotta sitten. – Vain elämää -ohjelman kuvaukset olivat eräänlainen parantola.
Teksti: Annan toimitus Kuvat: Liisa Valonen

Tie huipulle on ollut pitkä ja raskas, sanoo laulaja Erika Vikman.

”Aloitin keikkailun 15-vuotiaana, osallistuin erilaisiin laulukilpailuihin, näyttelin tv-sarjassa Parasta aikaa ja teatterissa. Voittamalla Tangokuningatar-kilpailun 2016 ja vuoden 2020 UMK:n jälkeen lunastin paikkani ja nyt teen unelmieni työtä. Seuraavan vuosikymmenen iso tapahtuma elämässäni voisi olla vaikka perheen perustaminen.

En kuitenkaan ota siitä paineita, sillä ura on edelleen ykkösprioriteettini.

Henkisesti tunnen olevani vanha nainen nuoren ihmisen vartalossa. Vaikka ei kroppakaan enää ihan nuori ole. Parikymppisenä se kesti railakasta elämäntyyliä, jossa kovaan työntekoon yhdistyivät ankarat huvit. Pitkään kuvittelin olevani kuolematon.

Kolme vuotta sitten keho alkoi ilmoitella, ettei kynttilää voi jatkuvasti polttaa molemmista päistä.”

”Itkin meikatessani ennen esiintymistä”

”Ensimmäinen kohtaus tuli syksyllä 2019, kun ajoin Länsiväylää kohti kotia. Yhtäkkiä veri pakeni päästä, sydän hakkasi ja kädet puutuivat. Tuntui, että taju lähtee. Olin varma, että kyse on sairauskohtauksesta. Lopulta ei auttanut kuin jättää auto huoltoasemalle ja jatkaa taksilla.

Lepo auttoi, mutta seuraavana aamuna oireet hiipivät uudelleen.

Olin lupautunut tv-kuvauksiin laivalle, jonne lähdin puolikuntoisena. Aina tilaisuuden tullen kävin sohvalle lepäämään. Pelkäsin, että minulla on jotakin pahasti pielessä.

Viikon kuluttua menin lääkäriin. Oireilu oli väsyttänyt minut niin, että purskahdin itkuun. Lääkäri varmaan ymmärsi heti, ettei kyse ollut fyysisestä sairaudesta.

Minua vaivasi paniikkihäiriö. Se on kehon tapa reagoida pitkään jatkuneeseen stressiin. Olin painanut duunia tauotta ja yksityiselämässäkin oli murheita.

Parin vuoden ajan kohtaukset yllättivät automatkoilla ja kauppareissuilla. Viime syksynä sellainen tuli ensimmäisen kerran lavalla. Takana oli rankka keikkakesä. Kun esiintymispaikat pitkän koronatauon jälkeen avautuivat, kehotin keikkamyyjää buukkaamaan kaikki mahdolliset esiintymiset.

Syksyllä aloin jo olla tosi poikki. Kykenin juuri ja juuri hoitamaan oman osuuteni, mutta pari kertaa kohtaus pakotti minut syöksymään lavalta. Lopulta jo ajatus töihin lähdöstä kuristi kurkkua ja itkin meikatessani ennen esiintymistä. Keikan jälkeen poistuin suoraan takahuoneeseen ja sieltä hotelliin. Minulla ei ollut energiaa kohdata ketään.

Työryhmäni oli kauhean huolissaan. Olin alakuloinen ja hiljainen, silmistäni oli kadonnut palo. Synkkänä mietin, olenko tarpeeksi vahva tähän ammattiin.

Uupunut kroppa imuroi kaikki mahdolliset virukset. Tammikuussa sairastin koronan ja helmikuussa jonkin toisen rankan kuumetaudin. Maaliskuussa lähdimme Lapin-kiertueelle, vaikken ollut vielä täysin toipunut. Keuhkoja pisteli ja ääni kulki huonosti. Oli tyhmyyttä työskennellä kipeänä, mutta kannoin vastuuta bändistä. En halunnut viedä heiltä enää yhtään duunia. Kevään viimeisillä keikoilla taistelin tosissani paniikkia vastaan.

Odotin hermostuneena Vain elämää -ohjelman kuvauksia toukokuun lopulla. Mutta se olikin eräänlainen parantola.

Kolmen tunnin mittainen lounas oli kuin vertaistuki-istunto, sitä seurasi iltapäivän toimintaterapiatuokio ja illalla vielä neljän tunnin ryhmäterapia. Päätin, että juhliminen jää tauolle ja keskityn pitämään itsestäni huolta.”

Luit juuri lyhennelmän Annan jutusta, jonka on kirjoittanut Miia Siistonen. Jutussa Erika Vikman kertoo muun muassa siitä, minkälaisissa asioissa hän on rohkea, ja minkälaisissa pelokas.  Lue koko juttu Annasta 38/2022 tai digilehdestä. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!

X