Viivi Avellán: ”Synnytyspelostani huolimatta halusin toisen lapsen”
Julkkikset

Viivi Avellán: ”Synnytyspelostani huolimatta halusin toisen lapsen”

Viivi Avellán odottaa toista lastaan, vaikka pelkääkin synnytystä järkyttävän paljon. Raskausaikana hän on kärsinyt niin painajaisista kuin paniikkikohtauksistakin. Hän kuitenkin kokee, että äitiys on lopultakin tehnyt hänestä aikuisen naisen.
Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Paula Kukkonen

Toista lastaan odottava Viivi Avellán ymmärtää, mistä raskaus-sana juontaa juurensa. Hän vaihtaa kahvilan sohvalta nojatuoliin, hieroo kädellä kipeää kylkeään, koskettaa varovasti vatsaansa ja etsii venyttäytymällä parempaa istuma-asentoa.

Raskasta kroppaa suurempi ongelma hänelle on kuitenkin lähestyvä synnytys. Sektioaika on sovittu marraskuun puoliväliin, mutta silti painajaiset nousevat päivittäin mieleen. Synnytys pelottaa Viiviä järkyttävän paljon.

– Joillekin voi puhjeta migreeni, joillekin ihottuma, mutta minulle iski ensimmäisen raskauden aikana käsittämättömän vakava synnytyspelko, Viivi kertoo.

Hän on ollut aina nopea liikkeissään eikä ole koskaan ollut pelokas, mutta synnytys, maailman luonnollisin asia, pelotti ja pelottaa häntä suunnattomasti.

Kun hän puhui ongelmastaan neuvolassa ja tuttavilleen, häntä ei ensin otettu vakavasti.

– Sain kuulla, että voi sentään, ihan normaalia, kaikkihan pelkäävät, se menee kyllä ohi ja että naiset ovat synnyttäneet aina ja onhan niitä kivunlievityksiä.

Viivi huomasi, että esimerkiksi masentunutta äitiä ymmärretään, mutta ei kai joku tosissaan ajattele, ettei uskalla synnyttää. Sehän on suorastaan sopimatonta.

Näin pahoja painajaisia

”Ajatus synnyttämisestä on kauhistuttanut minua aina, mutta pari vuotta sitten, esikoista odottaessani, pelko kehittyi vähitellen pahemmaksi ja kasvoi sitä fobiamaisemmaksi, mitä pidemmälle raskaus eteni.

Näin painajaisia, joissa synnytin alateitse ja tapahtui jotain kamalaa, vauva joko vammautui tai menehtyi. Heräsin öisin hikisenä. Päivisin sain paniikkikohtauksia, jolloin sydän tuntui tykyttävän ulos rinnastani.

Lääkäri määräsi beetasalpaajia, mutta en uskaltanut syödä niitä erittäin alhaisen verenpaineen vuoksi.

Painajaiset pahensivat synnytyspelkoa. Ajattelin, että minä en pysty tähän, minun on haettava apua.

Neuvolasta minut ohjattiin erilaisille valmennuskursseille ja psykologin vastaanotolle. Minua kuunneltiin, mutta kyseessä tuntui olevan pikemminkin käännytys alatiesynnyttäjäksi kuin terapia.

Kävin psykologin kanssa myös synnytysosastolla, ja sen piti hälventää pelkoani. Kun kävelimme käytävää pitkin, eräästä huoneesta tuli hoitaja, joka kantoi veristä vastasyntynyttä vauvaa. Sen jälkeen en muista mitään, sillä pyörryin lattialle.

Pelkoani eivät helpottaneet myöskään naiset, jotka avautuivat karmivista synnytykseen liittyvistä kokemuksistaan. Arvostan rehellisyyttä, mutta joitakin faktoja he olisivat voineet jättää kertomatta. Aika harva osaa puhua synnytyksestä empaattisesti ja kuunnella toista.

En ymmärrä, mistä pelkoni kumpuaa. Neuvolan psykologi tosin sanoi, että sillä on saattanut olla merkitystä, että oma syntymäni oli vaikea ja äidilleni aika traumaattinen kokemus.

Lopulta, ensimmäisen raskauteni 36. raskausviikolla, lääkäri varmisti minulle sektioajan. Sen jälkeen en enää nähnyt painajaisia.

Leikkaus tehtiin sovitusti. Tosin saapuessani leikkaussaliin tärisin pelosta niin pahasti, ettei neulojen ja epiduraalien laittamisesta meinannut tulla mitään.

Synnytyksen lisäksi pelkään nykyään myös kaikkia operaatioita.”

Miehet ja naiset eivät ole tasa-arvoisia

”Synnytyksen jälkeen minusta tuntui kuin olisin jäänyt rekan alle. Väsymys oli melkoinen. Olisin halunnut nauttia imetyksestä, mutta se olikin yllätyksekseni työlästä ja kivuliasta enkä saanut siitä mitään kiksejä. Rintamaitoa tuli vain kolme kuukautta, ja sen jälkeen tunsin kuinka aivoni kirkastuivat ja olin taas intoa täynnä oleva oma itseni – energinen ja onnellinen äiti.

Aloitin työt golflehdessä imetyksen loputtua, tosin aluksi työskentelin vain pari tuntia kerrallaan. Se sopi minulle, koska voin yrittäjänä tehdä paljon töitä kotona ja minulla on hyvät tukijoukot, isoäidit ja muut läheiset. Kunnioitan jokaista äitiä, joka selviää yksin lapsen kanssa. Minä en siihen pystyisi. Olemme jakaneet mieheni kanssa kotityöt ja lapsenhoidon. Kun esikoinen heräili öisin, meillä oli jopa päivystysvuorot. Toinen sai nukkua rauhassa illasta aamuneljään, toinen aamuneljän jälkeen.

Tätä ei saisi sanoa ääneen, mutta ainakaan minä en ole ollut odotus- ja imetysaikanani aivan täysipäinen työntekijä. Olen paljon hitaampi ja tasaisempi, ja se näkyy myös töissä. Suoraan sanottuna luovuus ja looginen ajattelutapa ovat miniteholla, enkä pysty yhtä nopeisiin ratkaisuihin kuin normaalisti. En pidä tästä jahkailusta.

Niin kauan kuin nainen odottaa, synnyttää ja imettää, mies ja nainen eivät mielestäni voi olla täysin tasa-arvoisia työelämässä. Lapsen hankkiminen verottaa melkoisesti naisen voimia ja työkykyä.”

Aikuistuin hetkessä

Biologinen kelloni alkoi tikittää muutama vuosi kolmenkympin jälkeen. Aloin arvioida kumppaniehdokkaitani sillä silmällä, että olisiko tässä isä tulevalle lapselleni.
Nykyisen mieheni kanssa kaikki oli alusta asti selvää. Olin jo 35-vuotias, kun tapasimme ja onnekseni tulin raskaaksi puoli vuotta seurustelun alkamisen jälkeen. En edes ehtinyt miettiä mahdollista lapsettomuutta.

Sillä sekunnilla, kun pidin esikoistani ensimmäisen kerran sylissäni, tunsin itseni naiseksi. Aikuistuin hetkessä. Tajusin, että siihen asti olin ollut vain tyttönen.”

Lue, mikä auttaa synnytyspelkoon.

Lue lisää Annasta 44/2015

X