Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Ahdistun jo ajatuksestakin, että ystäviä pitäisi tavata koko ajan

Kun koronasta päästään, onko pakko alkaa taas tavata ihmisiä koko ajan? Enkö saisi olla rauhassa tyytyväinen digitaalisiin ystävyyssuhteisiini? Tutkijoilla on muutama hyvä pointti, miksi introvertinkin pitäisi välillä tavata ihmisiä naamakkain, Anna Perho kirjoittaa.
Teksti: Anna Perho

Meidän pitää hengailla yhdessä, julistaa journalisti Billy Bakerin kirjan otsikko. We need to hang out -kirjan perusviesti on, että eristäytyminen ja pelkkiin digitaalisiin suhteisiin nojaaminen tekee ihmisen onnettomaksi. Hän voivottelee kirjassaan sitä, että reaa­limaailman kohtaamiset olivat hävinneet olemattomiin ruuhkavuosien pyörityksessä.

Hieman haukotuttaa. Eikö joku heppu kirjoittanut jo 20 vuotta sitten, että Facebook-ystävät eivät ole yhtään sama kuin oikeat, ja että jokaisella ihmisellä voi olla vain niin ja niin monta läheistä ystävää? Ja kuinka sitten kävikään – lakkasivatko ihmiset tapaamasta toisiaan, vaikka meillä on mahdollisuus tapailla mukavasti kotisohvalta?

”Lakkasivatko ihmiset tapaamasta toisiaan, vaikka meillä on mahdollisuus tapailla mukavasti kotisohvalla?”

No, sitä voidaan kysyä nyt kun some täyttyy päivityksistä, joissa ihastellaan sitä miten hienoa on ”kohdata-kohdata”.

Yksi ajatus kuitenkin tarttui kirjasta mieleen. Kirjoittajan mukaan ei riitä, että on ystäviä, vaan heitä pitäisi tavata tai kontaktoida ”useita kertoja viikossa.” Luin joskus jutun naisesta, joka sanoi puhuvansa ystävänsä kanssa puhelimessa useita kertoja päivässä. Hiki ja ahdistus tihkuivat ihohuokosistani jo sitä lukiessani.

Tai, kuten eräs oma ystäväni sanoi: ”En mä halua nähdä ketään niin usein. En halua nähdä edes itseäni niin usein.”

Ymmärrän. Olen introvertti, joka tarvitsee häiriintyneen paljon yksinoloa. Pääni sisällä on jatkuvasti sellainen kakofonia, että sosiaalinen hilluminen ajaa minut helposti yli rajan. Jos kaipaan seuraa, luen kirjaa. Romaanihenkilöistä pääsee eroon, kun läimäisee kannet kiinni ja ajattelee, että en halua kuulla teistä enää koskaan.

Minulle yhteydenpitomediat ovat varsin mieluisa tapa pysyä kartalla läheisten seikkailuista. Joinain päivinä Whatsappiin (jonka olen ristinyt Mitäppiksi ihan vain siksi, että on hauska seurata miten lasten pää räjähtää kun mami vähän vitsailee) voi tulla 50 viestiä, joissa ystävät kertovat jostain arjen sattumuksesta tai kommentoivat kehysriihtä.

Minua myös ärsyttää ystävyyssuhteisiin tyrkytettävä koodisto. Ystävyyteen liitetään mielellään tietynlaisia sääntöjä, ja vaikka ne eivät mitään pakkolakeja olekaan, omia suhteitaan tulee vaivihkaa vertailtua tähän vihjailuun.

”Oma käsitykseni täydellisestä ystävyydestä versoaa muinaisista Anna-kirjoista.”

Oma käsitykseni täydellisestä ystävyydestä versoaa muinaisista Anna-kirjoista. Niistä, jossa orpotyttö Anna saa ystäväkseen Diana Barryn, joka tuo Annalle kuumaa kanakeittoa oven taakse, kun tämä sairastaa. Siihen verrattuna se, että lähetän flunssaiselle kaverilleni Whatsappissa peukun kuvan tuntuu vähän vaatimattomalta.

Koska liitukauteen sijoittuvassa lapsuudessani ei ollut kännyköitä, useissa lastenkirjoissa ystävät pitivät toisiinsa yhteyttä jugurttipurkkipuhelimilla. Olin siitä mielettömän kateellinen. Asuin itse sivukylällä, ja jugurttipurkit yhdistävä naru olisi pitänyt vetää kolmen ja puolen kilometrin päähän omasta huoneestani. Yhtenä jouluna saimme veljeni kanssa radiopuhelimet. Niistä sai sentään hieman iloa irti, kun laitoimme toisen puhelimen ojaan ja huusimme sinne hävyttömyyksiä, kun joku polki tiellä kyläkauppaan.

Mutta not so fast.

Yksinäisyystutkimuksen uranuurtaja John Cacioppo teki kiinnostavan havainnon hutteriiteista, kanadalaisesta uskonlahkosta. Lahkon esikuva on mehiläisyhdyskunta, jossa jokainen yksilö toimii yhteisen hyvän eteen.

Lahkoille tyypillisesti hutteriititkin kohtelevat julmasti niitä jäseniä, jotka eivät suostu noudattamaan yhteisiä sääntöjä. Mutta jos ei nyt mennä ikäviin asioihin, Cacioppo teki kiinnostavan havainnon: hutteriitit eivät kärsi juuri lainkaan mikroheräämisistä. Ne ovat pikkuruisia säpsähdyksiä, jotka lisääntyvät käsi kädessä yksinäisyyden kanssa. Ikiaikainen vaisto laittaa nukkumaan koiran unta, kun lauman turva puuttuu ympäriltä.

”Tuore tutkimus osoittaa, että yksinäisyys myös tyhmistää.”

Pitkään on myös tiedetty, että yksinäisyys altistaa sairauksille ja ennenaikaiselle kuolemalle. Nyt tuore tutkimus osoittaa, että se myös tyhmistää. Koronan vuoksi eristyksissä olleiden kognitiiviset kyvyt heikkenivät, mutta normalisoituvat taas kun karanteeni hellitti.

Meidän tosiaan pitää hengailla yhdessä.

X