Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Hippien istuminen kadulla tekee minut iloiseksi

Arvostan elokapinoijia, koska he ovat signaali toivosta, jota maailmassa on liian vähän. Jos kyynikoiden lupia olisi odoteltu, maailmassa ei olisi koskaan edistynyt mikään, Anna Perho kirjoittaa. 
Teksti: Anna Perho

Ajoin Mannerheimintietä sinä päivänä, kun Elokapina oli palannut raitille mieltään osoittamaan. Näin auton ikkunasta poliiseja ja sekalaista väkeä. Sitten valot vaihtuivat ja käännyin vasemmalle.

Minusta tuntui mukavalta. Vaikka muutaman hipin nököttäminen suomalaisella kadunpätkällä ei saakaan ihmisen itsetuhoisuutta pysähtymään, on kuitenkin kiva tietää, että joku vielä uskoo muutokseen.

”Marssiminen on mielestäni signaali toivosta, jota on maailmassa todella vähän.”

Olen muutenkin aina sympannut mielenosoituksia. Liikutun usein kyyneliin saakka, kun näen ihmisiä marssimassa jonkun tuntemattoman valtion sotilasjunttaa vastaan, tai mitä nyt milloinkin. Marssiminen on mielestäni signaali toivosta, jota on maailmassa todella vähän.

Jos toivoa ei ole, ei ole kehitystäkään. Miksi tehdä mitään oikein, jos ei ole uskoa parempaan? Kaikki kehitys syntyy näkymättömästä, mitä kyynikot eivät tajua.

Olin pienenä punkkari. Sain kaveriltani Harrilta Sex Pistolsin ja Pelle Miljoonan kasetit (äänitetty pitämällä kahta mankkaa vastakkain), ja pidin artistien uhmasta.

Kirjoitin Sex Pistolsille myös fanikirjeen (suomeksi, koska en osannut vielä tarpeeksi hyvin englantia). Sanoin, että jos he todella haluavat Suomeen, pitäisi ehkä miettiä hieman kampauksia ja pukeutumista. Tyyliä ei tarvitsisi muuttaa, mutta tullissa ja viranomaisten kanssa kannattaisi noudattaa sellaista koodia, jolla maahan pääsee.

Halusin itsekin olla kunnon anarkisti ja kapinoida instituutioita vastaan, mutta se oli vaikeaa, koska kyläkauppias Anjaa ei oikein voinut pitää kapitalistien suurkätyrinä, eikä kylällä ollut myöskään asunnottomia, kuten Lontoossa.

Onneksi ukkini sanoi että Pelle Miljoona on kommunisti, joten saatoin salaa vastustaa myös ukkia. Lisäksi liityin Animaliaan ja piirtelin matikankirjat täyteen ympyröityjä a-kirjaimia, mutta siinäpä se.

Nykyisin olen maltillinen, keski-ikäinen lötjäke, mutta lukkarinrakkauteni erilaisia aktivisteja kohtaan ei ole haurastunut. Vatsani on vain liian täynnä, että jaksaisin itse riehaantua mistään mikä vaatii liikahtamaan sohvaa kauemmaksi.

Ihailen sitä, että joku ei odota maailman muuttuvan vaan pyrkii olemaan osa sitä, kuten sanonta kuuluu. Se on freesimpää kuin somemärinä, jossa usein odotetaan, että maailma olisi ensin valmis, jotta voisi itse sitten mahtua sinne mielipiteineen ja agendoineen.

Mutta eihän se ole koskaan valmis! Aina löytyy joku, joka ei halua, että maapallolla voi hengittää tai joka ei hyväksy sitä, että ihmisillä on eri näköiset naamat ja eri kieli kuin itsellä, tai että joku on nainen.

”Muuttaakseen maailmaa pitää sietää paljon kuraa, siitä ei pääse yli eikä ympäri.”

Mutta ei tässä heidän lupiaan kannata jäädä odottelemaan. Muuttaakseen maailmaa pitää sietää paljon kuraa, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Luin kerran lehtijutun naisesta, joka oli meikannut itsensä taidokkaan, vihreän maskin peittoon, aivan kuin hän olisi Kesäyön unelmasta karannut Puck. Jutussa aprikoitiin syrjittäisiinkö naista tämän vuoksi työhönotossa, meikkiä ei nimittäin parhaalla tahdollakaan voinut sanoa huomaamattomaksi, eikä nainen voinut kuvitella luopuvansa tyylistään.

Hänellä kyllä oli työpaikka, mutta toimittaja oli tästä huolimatta huolissaan siitä, että meikin kanssa ei ehkä ole asiaa mihin tahansa duuniin.

No, niin se varmasti on, vaikka sinänsä meikki ei tietenkään vaikuta kenenkään osaamiseen. Konventiot ovat kuitenkin tällä hetkellä sellaiset, että vaikkapa hammaslääkärin, asianajajan tai nosturinkuljettajan odotetaan olevan korkeintaan hillitysti ehostettuja.

”Arvostan heitä, jotka pitävät ääntä sen puolesta, mihin ei itse toimerru.”

Mutta pointti onkin siinä, että haluaapa sitä olla minkä asian pioneeri tahansa, pitää ylväästi sietää sitä, että edessä on kahnauksia. Vaatii suurta rohkeutta olla se, joka on jonkun asian ensimmäinen.

Siksi arvostan heitä, jotka pitävät ääntä sen puolesta, mihin ei itse toimerru. Historiassa olisi jäänyt isoja juttuja toteutumatta, jos jokainen esitaistelija olisi kaatunut maahan nyyhkyttämään, kun ensimmäinen pitkä katse (tai jotain pahempaa) on heitetty heitä kohden.

Pitää uskoa omaan juttuunsa. Sex Pistolskin pääsi lopulta Suomeen, eikä se tuntunut enää ihmeelliseltä jutulta. Taistelut oli taisteltu, saatettiin siirtyä eteenpäin.

X