Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Pään sisällä haudottu loistoidea toimii kuin kova toffee

Eräällä automatkalla sain elämää suuremman idean, mutta sen toteuttaminen jäi muun elämän jalkoihin.  Lopulta tuli totuuden hetki: aionko toteuttaa haavettani koskaan? Anna Perho kirjoittaa. 

Teksti:
Anna Perho

Eräällä automatkalla sain elämää suuremman idean, mutta sen toteuttaminen jäi muun elämän jalkoihin.  Lopulta tuli totuuden hetki: aionko toteuttaa haavettani koskaan? Anna Perho kirjoittaa. 

Ajelin Turun moottoritietä pitkin Helsinkiin, kun mieleeni juolahti Idea.

Parhaat ideat tunnistaa siitä, että ne tuntuvat kehossa. On kuin kropan läpi kulkisi tsiljoona volttia sähkövirtaa, kun universumi tai aivot tai mihin nyt sattuukin uskomaan kertoo sinulle, että nyt ollaan hei tärkeän asian ääressä.

Äkillisestä näystä häkeltyneenä pysähdyin seuraavalle huoltoasemalle ja kirjaimellisesti vedin hieman henkeä. Tähän ideaan pitää tarttua heti!

”Ideat nimittäin jatkavat matkaansa, jos niihin ei tartu.”

Ideat nimittäin jatkavat matkaansa, jos niihin ei tartu. Näin väittää kirjailija Elizabeth Gilbert kirjassaan Big Magic. Täysin epätieteellisen mutta silti perin inspiroivan teoriansa tueksi Gilbert kertoo ällistyttävän tarinan kirjaideasta, jota hän oli pitkään pohdiskellut, mutta jättänyt toteuttamatta. Hän lykkäsi kirjoittamisen aloittamista, vaikka idea inspiroi ja innoitti häntä taustatutkimuksiin.

Sitten hän lounasti kirjailijakollega Ann Patchettin kanssa ja kertoi olevansa jumissa kirjaprojektinsa kanssa. Patchett kalpeni ja sanoi lopulta, että Gilbert oli juuri kuvaillut hänen tulevan kirjansa juonen.

Gilbertin mukaan idea siirtyi eteenpäin, koska kyllästyi odottelemaan toteutumistaan. Ann Patchett sattui olemaan saatavilla, ja niinpä hän lopulta kirjoitti hittikirjan State of Wonder – jonka juonen siis Gilbert hyvin tunsi.

Omasta ideahetkestäni on tasan kymmenen vuotta. Idea on inspiroinut minua vuosien varrella. Se on muuttanut teknistä muotoaan, vähän kuin naamalle käy, jos ottaa botoxia tai muuta dopingia: näyttää eriltä, mutta sisältö on sama.

Mutta kymmenen vuotta on pitkä aika, eikä idea ei ole muuttunut tekemiseksi. Miksi? Miksi olen kantanut sisälläni pelkoa siitä, että joku muu tekee tämän? (Tämä on itse asiassa paras tapa testata, onko jokin asia tekemisen arvoinen: kuinka paljon sinua ketuttaisi, jos joku muu tekisi sen, mitä et itse uskalla?)

Vastaus: kun jotain haluaa oikein, oikein paljon, on usein helpompi teeskennellä, että ei tämä nyt niiin tärkeää ole. Sillä jos asiat menevät pieleen, Idea on mennyttä ja mitä minulle sitten jää?

Vielä helpompaa on luvata itselleen, että aloitan tämän sitten myöhemmin. Tai horisemme jotain sellaista, että minulla ei ole itsekuria, vaikka ei sitä kellään ole. Kun päivät täyttyvät jatkuvasta tsemppaamisesta (syö kunnon aamupala, lue kehittäviä satuja lapsille, kävele 10 000 askelta, opettele uusi pään räjäyttävä ohjelmistopäivitys), ei itsekurilihaksessa enää kerta kaikkiaan ole ruutia siinä kohtaa, kun pitäisi alkaa tehdä töitä Hyvien Ideoiden eteen.

Sen sijaan vain pääni sisällä hautomani idea toimii kuin kova toffee. Voin imeskellä sitä niissä hetkissä, jotka varastan omasta arjestani. Kun kävelen koiran kanssa, odottelen nukahtamista (kolme sekuntia) tai katselen kerrankin ulos ikkunasta tietokoneen ruudun sijaan, voin palauttaa idean mieleeni. Se odottaa siellä ikuisena, kiehtovana palkintona.

Idea on pysynyt elämässäni. Joskus etäämmällä, joskus levottomana tunteena, joka käskee toimimaan n-y-t. Mutta jokin on estänyt. Ehkä usko siihen, että asioille on aikansa ja paikkansa. Jos jokin vastustaa, ei lähde, siihen ei kannata tarttua. Aivojen prosessoima hiljainen tieto viestii, että juuri nyt ei kannata. Tai mielikuvitus. Tai se iankaikkinen universumi.

”Lopulta aloin itkeä silkkaa turhautumistani.”

Pari päivää sitten avasin koneen ja tuijotin ruutua. Mikään ei oikein toiminut. Kaikki tympi. Tuntui tyhjänpäiväiseltä. Lopulta aloin itkeä silkkaa turhautumistani.

Hämmästelin omaa käytöstäni. Mistä on kyse? No siitä, että Idea oli vihdoin saanut tarpeekseen. Se sanoi, että joko ruvetaan tekemään asioita yhdessä tai minä lähden. Se on nyt tai ei koskaan, Idea ilmoitti.

Gilbertin mukaan ideoille voi aina sanoa ei kiitos. Päästää ne menemään, antaa ne muille. Silloin ei tapahdukaan mitään, ja joskus se on aivan hyvä niin. Mutta jos päättää sanoa kyllä, teet ideasi kanssa sopimuksen: työskentelet sen eteen, ja idea palkitsee tästä inspiraatiolla.

Päätin sanoa kyllä. Kaksi tuntia myöhemmin edessäni oli täydellinen presentaatio, kehossa jälleen tsiljoona volttia. Nyt mennään!

Anna Perho

Anna Perho on on kirjoittaja ja valmentaja, joka on aina joko innostunut tai vihainen.

X