Anna Perhon kolumni: Tältä sinä näytät muiden silmissä, kun syöt yksin ravintolassa
Pidätkö yksin ravintolassa tai leffateatterissa käymistä nolona? Se kertoo jotain arvomaailmastasi, Anna Perho kirjoittaa.
Pidätkö yksin ravintolassa tai leffateatterissa käymistä nolona? Se kertoo jotain arvomaailmastasi, Anna Perho kirjoittaa.
Haluaisitko mennä yksin teatteriin tai syömään, mutta et uskalla? Näin kysyi artikkelissaan Helsingin Sanomat, ja vastaan: haluaisin mennä, eikä pelota.
Jokin aika sitten istuin Kansallisoopperan suunnattomassa ravintolatilassa. Edessäni oli upea monikerrostarjotin, jossa oli kahdelle ladottu väliaikamenu voileipineen ja leivoksineen. Myös juomaa oli kahden edestä, mikä oli erinomaista, sillä kuka olisi koskaan ilahtunut yhdestä alkoholiannoksesta?
Niin – olin siis yksin. Kaverilleni tuli viime hetkellä ylitsepääsemätön este, enkä saanut enää ketään sijaisuhria korkeakulttuurin pariin. Niinpä istuin ylhäisessä yksinäisyydessäni, mussutin ihania pikku leipäsiä ja hörpin tupla-annoksen kuohuviiniä. Selailin syödessä somea, kun ei tarvinnut keksiä fiksuja pointteja sekavasta esityksestä.
Ymmärrän toki, että tämä kuulostaa ylimielisen helpolta sen korvissa, joka taistelee sosiaalisten pelkojen kanssa. Yksin operoiminen ei ylipäätään ole läpihuutojuttu.
Ihmisen syvin tarve on laumaan kuuluminen, ja suurin pelko kasvojen menettäminen, häpeä. Kun tekee yksikseen jotain sellaista, mitä yleensä tehdään kimpassa, hermostuttaa. Mitä ihmiset tästä ajattelevat?
No, eivät yhtään mitään, paitsi jos olet Madonna tahi presidentinvaalien kärkiehdokas. Ikävä ja huojentava totuus on, että kukaan ei ajattele meitä eikä kiinnitä meihin pienintäkään huomiota.
Tämähän on iso, yhteiskunnallinen ongelma, aivan eri kaliiberia kuin se itsekeskeisyys, jonka riivaamina luulemme, että kaikki tuijottaisivat juuri meitä.
Suomessa on puoli miljoonaa yksinäisyydestä kärsivää ihmistä. Kuka katsoisi heitä?
Krooninen yksinäisyys on toki eri asia kuin vapaaehtoinen yksin oleminen. Yksin luuhaamiselle on lukuisia syitä, eivätkä kaikki niistä ole lainkaan säälittäviä. Onko uimahallin saunassa yksin istuva ihminen ressukka, vai tyyppi, joka on saanut kaksi tuntia omaa aikaa dementoituneen puolisonsa hoitamisesta?
Niin – et voi tietää.
Kun ihminen ajattelee, että hänen salaatin pureskelunsa olisi kellot seisauttavan kiinnostavaa, hän elää muuntuneessa todellisuudessa. Tarinassa, jossa sosiaalisia normeja noudatetaan aivopestyn kyseenalaistamattomuudella.
Mutta näin toimii ihmisen mieli, olemme ajatustemme orjia. Tottelemme niitä ja otamme niiden uhkaukset tosissaan. Vaikka tekisi mieli mennä yksin leffaan tai jumppatunnille, ajatukset kuiskuttavat, että siitä seuraa jotain pahaa.
Yksi elämän parhaista kysymyksistä onkin tämä: ovatko ajatukseni totta? Onko jokainen mieleni tuottama lauseenpätkä kuin Aristoteleen sitaatti, viisaudesta halkeamassa?
Yksin tekemisen pelko paljastaa ehkä jotain myös pelkääjän omasta arvomaailmasta. Vaikka ajatukset sisältäisivätkin myötähäpeää ja sääliä yksinolijaa kohtaan, se on vain sinun tulkintasi. Joku toinen voi olla yksinolijalle vaikka kateellinen: ah, tuo saa olla yksin!
Setäni teki elämänsä kovimpien ruuhkavuosien aikana jokakesäisen mää-matkan. (Silloin tosin mää-matkaa ei oltu vielä brändätty. Mää-matka on yksin tehty reissu, josta postataan 18 kuvaa ja pohdiskelevaa tekstiä, jossa käydään läpi yksinolosta nousevia havaintoja, kuten ”pidän todella paljon piña coladasta”.)
Matka oli vuorokauden mittainen veneretki, jossa setä parkkeerasi vierasvenesatamaan, nautti kesäillasta ja luki kirjaa. Hän kertaa usein tarinaa matkasta, jolloin hän valmisti itselleen aterian tuoreesta saariston savulohesta, mansikoista ja uusista perunoista. Kylkeen hän avasi helmeilevän viinipullon.
Kun hän oli juuri aloittamassa ruokailun, viereiseen ruutuun parkkeerasi kolmilapsinen perhe. Lapsista yhdellä oli akuutti raivokohtaus, ja kaksi muuta mellastivat muuten vain. Perheen aikuiset näyttivät siltä kuin heidän hanurissaan olisi sitruuna.
Pariskunnan katseesta paistoi pohjaton kaiho, kun he näkivät setäni, joka kohotti lasiaan heille tyytyväisenä hymyillen.
Että kyllä sitä kannattaa uskaltaa yksinkin.
Kommentit
Hyviä huomioita, mutta yksi unohtui, niin kuin lähes aina yksin olemista ja tekemistä käsitellessä. Nimittäin se, että muiden ajatusten arvailujen sijaan yksin lähtemistä ja asioista yksin nauttimista saattaa ihan oikeasti estää se tilanteessa koettu syvä ulkopuolisuuden tunne ja suru siitä, että taas tämäkin pitää kokea yksin. Ympärillä on vain seurueita, puheensorina käy ja nauru raikuu, mutta itse on hiljaa itsensä kanssa ja tietää että tätäkään kokemusta ei saa myöhemmin muistella jonkun toisen kanssa. Takana on ehkä jo vuosia jatkunutta yksinäisyyttä ja tulevaisuudessa tiedossa samaa, koska Suomessa on hyvin vaikea saada itselleen sosiaalista piiriä jos sellaisesta on joskus pudonnut ulkopuolelle tai ei ole koskaan sisälle päässytkään eikä siten saanut edes perhettä. Sen kokemus on musertava, kuin kuolema. Mutta tässä onkin se ero yksinäisyyden ja yksin olemisen välillä. Kolumnin kirjoittajalla on ainakin yksi ystävä, jonka kanssa käydä ulkona. Tällä kertaa ystävälle vain sattui tulemaan este. Pöytävarauksen tekeminen alunperinkin vain itselleen on korkean kynnyksen takana, jos tietää jo mitä on odotettavissa. Kukapa nyt haluaisi vielä maksaakin sydänsuruista.
Kommentit
”…kukaan ei ajattele meitä eikä kiinnitä meihin pienintäkään huomiota.”
Tästä kohdasta olen Anna Perhon kanssa eri mieltä. Minun kokemukseni mukaan ihmiset kiinnittävät toistensa tekemisiin erittäin paljon huomiota ja esimerkiksi työyhteisössä siitä, kuka ei ole paikalla, puhutaan poikkeuksetta negatiiviseen sävyyn.
Myös omassa lapsuudenperheessäni huomio kiinnitettiin siihen, kuinka väärin se ja tämä teki ja miten toisella tapaa olisi pitänyt asiat hoitaa.
Anna Perho katseli syödessään somea, sehän juuri on se rekvisiitta peittämään yksinoloa. Onhan teatterissa tai elokuvissa mukava vaihtaa mielipeiteitä esityksestä.
Käyn kerran vuodessa teatterissa, yksin.
Ihan mukavaa on ollut. Yhden kerran toinen yksinoleva tuli juttelemaan väliajalla. Muuten kyllä huomaan joidenkin katsovan, ai jaa, tuo on yksin. Ei minua ole haitannut.
Olen myös harrastuksiin mennyt yksin, kylläkin siellä on ryhmässä tehty kaikenlaista. Ja on tullut uusia tuttavuuksia. Ilman mitään sitoomuksia. Olemme jutelleet monista asioista ja se on ollut antoisaa.
Kesällä olin yksin ulkomailla lomalla ja oli hyvä loma. Tutustuin muihin matkailijoihin, yksinkin tein retkiä. Mahtavaa!
Nuorena tein yksin ulkomaan matkan ja tutustuin heti muihin matkalla olleisiin, meillä oli todella hauska loma.
Asun yksin, tai tarkemmin koirani kanssa, joten en ole yksin. Perhe on ”kutistunut” vuosien mittaan.
Saan tehdä mitä huvittaa tai olla vaan. Vaikka lueskella, tehdä käsitöitä, katsoa tv:tä, syödä mitä haluan, stailata kotia, siivoilla..aika kuluu nopeasti.
Toki on välillä miete, että näinkö tämä elämä meni.
Hyviä huomioita, mutta yksi unohtui, niin kuin lähes aina yksin olemista ja tekemistä käsitellessä. Nimittäin se, että muiden ajatusten arvailujen sijaan yksin lähtemistä ja asioista yksin nauttimista saattaa ihan oikeasti estää se tilanteessa koettu syvä ulkopuolisuuden tunne ja suru siitä, että taas tämäkin pitää kokea yksin. Ympärillä on vain seurueita, puheensorina käy ja nauru raikuu, mutta itse on hiljaa itsensä kanssa ja tietää että tätäkään kokemusta ei saa myöhemmin muistella jonkun toisen kanssa. Takana on ehkä jo vuosia jatkunutta yksinäisyyttä ja tulevaisuudessa tiedossa samaa, koska Suomessa on hyvin vaikea saada itselleen sosiaalista piiriä jos sellaisesta on joskus pudonnut ulkopuolelle tai ei ole koskaan sisälle päässytkään eikä siten saanut edes perhettä. Sen kokemus on musertava, kuin kuolema. Mutta tässä onkin se ero yksinäisyyden ja yksin olemisen välillä. Kolumnin kirjoittajalla on ainakin yksi ystävä, jonka kanssa käydä ulkona. Tällä kertaa ystävälle vain sattui tulemaan este. Pöytävarauksen tekeminen alunperinkin vain itselleen on korkean kynnyksen takana, jos tietää jo mitä on odotettavissa. Kukapa nyt haluaisi vielä maksaakin sydänsuruista.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous