Kolumnit

Ei enää ikinä uusperhettä, kiitos!

4.2.2016 Teksti: Laura Honkasalo

Olin viisivuotias, kun tapasin äitipuoleni ensimmäistä kertaa. Hänellä oli musta tukka ja kirjava unkarilaispaita. Hän oli mielestäni kaunis, mutta en ymmärtänyt, mikä äitipuoli oli ja miksi isäni oli muuttanut hänen kotiinsa. 1970-luvulla asioista ei sen kummemmin puhuttu, elettiin vain. Psykologilla kävivät vain sellaiset lapset, jotka olivat pahasti sekaisin. Minä tiesin, että sekaisin ei saanut olla, piti olla kiltti. Isä ja äiti olivat aloittaneet uuden elämän ja sillä siisti.

Nykyään asioista saa puhua suoremmin. Vastikään Nilüfer Asikainen kertoi haastattelussa halunneensa eroa, koska uusperhe-elämä oli liian haastavaa. Eräässä toisessa haastattelussa parikymppinen Emilia Poikkeus kertoi, ettei sopeutunut äitipuoleksi. Tässä suhteessa maailma on kieltämättä mennyt eteenpäin. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten oli itsestään selvää, että jos parikymppinen neiti onnistui nappaamaan leskipastorin tai liikkeenharjoittajan, hän kykeni myös toimimaan loppuelämänsä viiden lapsen äitipuolena. Sound of Musicissakin homma sujui alkuvaikeuksien jälkeen kuin rasvattu.

Koko aikuisikäni olen ihmetellyt, miksi kukaan haluaa perustaa uusperheen, ainakaan lasten ollessa pieniä. Lapsena tiesin, että vanhempani rakastavat minua, mutta arjen tasolla tunsin itseni jatkuvasti ulkopuoliseksi, aivan kuin en olisi kuulunut oikein mihinkään perheeseen – onneksi olin koska tahansa tervetullut isovanhempien kotiin.

Jo pienenä ymmärsin, että perhejärjestelyt johtuivat rakkaudesta: isä ja äiti lakkasivat rakastamasta toisiaan ja löysivät uudet puolisot, joiden kanssa rakkaus roihusi. Päättelin, että puolisonsa he olivat itse valinneet, mutta minä olin vain tupsahtanut heidän elämäänsä, eikä minusta päässyt eroonkaan. Ja jos rakkaus puolisoa kohtaan saattoi lopahtaa noin vain, kai rakkaus omaan lapseenkin voisi loppua? Ainakin jos lapsi olisi hankala.

En vieläkään pidä siitä, että vanhemmat kehuvat, miten hyvin heidän lapsensa ovat sopeutuneet eroon ja miten hurjan kilttejä he ovat. Tekisi mieli sanoa sellaisille vanhemmille, että olisi parempi, jos lapsi reagoisi, hangoittelisi ja rääkyisi. Jäisi vähemmän puitavaa terapiaan aikuisena.

Tietysti lapsuuden uusperheissä oli ihaniakin asioita, varsinkin rakkaat pikkusiskot isän perheessä. Ja tietenkin ydinperheessäkin voi olla vaikeuksia, kaikissa perheissä on omat ongelmansa viimeistään lasten tullessa murrosikään. Silti en tunne mitään halua altistaa omia lapsiani uusperheelle. Olen tottunut pärjäämään yksin, tukea vanhemmuuteen saan sukulaisilta. Kykenen elättämään omat lapseni. Yksi parhaita puolia elämässämme on se, että koska perheessä ei ole toista aikuista, lasten kaverit voivat tulla meille koska vain. Välillä meteli on melkoinen, mutta silloin lähden käymään kaupassa.

Oman eroni jälkeen lupasin lapsilleni, että meille ei muuta kukaan, emmekä me muuta kenenkään luo. Kotimme on ennen kaikkea lasteni koti, voin kyllä elää kymmenen vuotta elämästäni ilman, että samassa kodissa asuu rakastettu. Aikaa voi viettää yhdessä muutenkin, eikä yhteinen koti ole mikään oikean parisuhteen tunnus, useinhan yhteenmuutto johtuu taloudellisista seikoista. Ja kyllä, totta kai tiedän sellaisia uusperheitä, joissa isä- tai äitipuoli on lapsille tärkeä aikuinen tai puolisoiden entisten liittojen lapsista tulee parhaat ystävät. En vain halua omille lapsilleni uusperhettä. Pienenä yksi hartaimpia toiveitani oli, että olisin saanut elää kolmistaan äidin ja pikkuveljen kanssa.

Eron jälkeen vollottelin, että lapsistani tulee asosiaalisia tinnerinhaistelijoita, kuten omassa lapsuudessani varoiteltiin, mutta vuosien kuluessa olen huomannut, miten paljon heille merkitsee, että he saavat olla rauhassa äidin kanssa. Kotielämä on kolmistaan hauskaa ja mukavaa. Lapseni ovat fiksuja ja kivaa seuraa. Sekä lasten että äidin ystävät ovat tervetulleita kotiimme koska tahansa.

Arvostan aviopareja, jotka muiden ihmettelystä huolimatta elävät eri talouksissa, jos se tuntuu oikealta ratkaisulta, tai seurustelukumppaneita, jotka eivät heti ole muuttamassa rakastettunsa ja tämän lasten kotiin. Välillä tuntuu, että uusperheitä perustetaan hötäkällä jotta saataisiin näyttää muulle maailmalle, että tämä on tosirakkautta.

Lue myös: Napiton pano

Kommentit (30)

Tuli kommentistasi mieleen eräs perhe jossa vanhemmat erosi mutta lasten koti säilytettiin ja vanhemmilla oli omat huoneet joissa he asuivat viikon kerrallaan. Lasten kodin, koulun ym.muiden asioiden ei tarvinnut muuttua vain vanhemmat kävivät viikon ”kotona” lastensa luona. Kummallakaan vanhemmalla ei siinä vaiheessa ollut uusia puolisoista ja työkuvioitteni vuoksi vuorokautinen ja hyvät keskinäiset välit tekivät sen mahdolliseksi.

Aika yksisilmäinen näkökulma asioihin tuokin. Tuossa omien vanhempien virheet ja heidän paikallaolonsa puute estää kirjoittajaa elämästä omaa elämää. Se ettei hänen vanhempansa ole hänelle huomiota suonut siinä määrin että olisi voinut elää turvallisessa ympäristössä tai tiennyt olevansa haluttu ja rakastettu lapsi ei tee muista ihmisista puolirikollisia lastensa heitteille jättäjiä.

Hyvä näkökulma asiaan. Aika usein se vaan niin käy, että kun rakastutaan siihen ”lapselliseen” ihmiseen, on hänet saadakseen otettava kaupanpäälisiksi myös hänen lapsensa. ( joita ei siis aktiivisesti halunnut… ) Ja etenkin jos/kun tulee oma lapsia, alkavat toisen ikiomat olla monelle enemmän tai vähemmän rasite. Surullista.
Onnittelen Lauran lapsia. On koti ja on äiti. Varma vakuus siitä ett saa olla ja että on oma koti, ei vain ”isin koti” ja ”äidin koti”.

Juu alle kirjoitan myös täysin näkökulman.. Uuspeheessä osallisena olleena, joku lapsista päätyi silmätikuksi yms.. Ikävää. Ennen uuspeheeseen menoa lasten kaverit olivat paljon kodissamme , mutta uuden ihmisen myötä tilanne muuttui surullisen rajoittuneeksi lapsia ajatellen , en olisi uskonut näin käyvän. Huomasin , että kun olin keskenään lasten kanssa kotona, he tulivat puhumaan niitä näitä ja halusivat jakaa asioitaan minulle. Kun puoliso tuli kotiin pysyivät huoneissan.
Lapset kyllä mielestäni ovat avoimia ja haluavat yrittää, kautta sopeutua. Usein syy taitaa olla meissä ns. aikuisissa.
Voi kun ihmisillä olisi aikaa tutustua ja seurustella ennen kuin lapset liitetään kuvioon..
Mutta kun on pienet lapset ja arki niin oma aika ehkä on vähäistä ja äkkiä tuntematon ihminen on jo osasena perheen arjessa. Ehkä tämä viikko / viikko systeemi antaa aikuisille omaa aikaa seurustelulle.
Varmasti on uusperheitä , joissa asiat osuvat viive olleen oikealla tavalla ja kaikien on hyvä olla.

Itsellenikin nämä uusperheiden lapset uskoutuivat melkoisen paljon, ja avasivat kotielämäänsä… ja kuinka meillä oli mukavaa olla kun välitettiin ja huomioitiin! Aviomieheni ja minä olimme heistä joillekin niitä ainoita aikuisia jotka tekivät niin. Jopa ihan käytännön tasollakin. Meillä lapset saivat olla lapsia, omana itsenään. Osoittaa negatiivisiakin tunteita ilman että moitittiin ja sanottiin että ”saatkin lähteä isällesi/ äidillesi heti kun hän joutaa hakemaan.”

Ikävä puoli asiassa oli se että ainakin kahden uusperheen vanhemmat kielsivät lapsiaan käymästä meillä, kielsivätpä yhteydenpidonkin kokonaan… Syynä oli se ettei meillä ollut (erityislapsiperheissä oletettuja) kotiongelmia. Meillähän niitä olisi pitänyt olla, köyhien pätkätyöläisten perheessä jotka asuvat vuokralla…!

Se herätti monissa uusperheiden vanhemmissa kateutta, eivätkä varmaan tykänneet siitäkään että nämä lastemme kaverit kertoivat meille kotioloistaan niin paljon – sekin MLL:n puheenjohtajan lapsi. Olisi vissiin maine mennyt, kun totuus olisi paljastunut! Onneksi meihin saattoi luottaa, emme paljastaneet – emmekä paljasta koskaan – luottamuksellisia tietoja kenellekään.

Sääliksi käy näitä lapsia joita pompotellaan paikasta toiseen…

Ennen vanhaan ei hevillä edes erottu, joten lapset saivat kasvaa kokonaisissa perheissä – ja se oli hyvä. Nykyään erotaan ja lapset siirtyvät Ikeakassilapsiksi. Riidellään viikko-viikko -systeemissäkin ettei vain joutuisi ylimääräistä päivää lasta pitämään jos toisella vanhemmalla meno – sehän olisi eronneen vanhemman omasta ajasta pois!

Olen kiinnittänyt huomioni siihen, kuinka yksinhuoltajat odottavat kuin kuuta nousevaa ”vapaata viikonloppua”. Siis vapaata viikonloppua? Ei tällaisia kyllä ydin/uusioperheissä juurikaan ole – jos nyt ei lapset joskus viedä koko viikonlopuksi mummolaan. Että odottamiseen arvoistahan se tietysti on, että saa olla joka toisella viikonloppuna/viikolla ”vapaana” omista lapsistaan.

No nämä vapaat tietysti auttavat siinä, ettei alapää ja samalla yläpää sammaloidu – mutta harva parisuhde sopeutuu tällaiseen järjestelyyn, varsinkin jos toisella ei ole lapsia tai eri järjestelyt.

Haluaisin lopuksi kysyä kirjoittajalta, että mistä lapsi oppii kahden vanhemman perhemallin tai saa käsityksen kahden aikuisen parisuhteesta? Kasvatetaanko metodillasi yksinhuoltajia? Sehän on tutkitusti ”periytyvää”.

Hei!
Tiesithän että psykologille voi mennä vuosien päästäkin keskustelemaan vanhempien eron aiheuttamista traumoista ja patoutumista? Mikäli eroon johtaneista asioista keskustellaan lasten kanssa asiallisesti ja itsekin pääsee niistä jonkun kanssa keskustelemaan, ei menneisyyteen tarvitse jäädä kiinni. Sinullakin on oikeus onneen, parisujteeseen ja yhdessä asumiseen vaikka sinulla on lapsia. Lapsilla on myös oikeus onnelliseen äitiin.

2
1

Hieno kirjoitus!

Mun mies, lasteni isä, menehtyi noin seitsemän vuotta sitten. Olen siitä lähtien elänyt kolmen lapseni kanssa neljästään. En yhtään haihattele toista aikuista sekoittamaan tätä pakkaa. En tiedä jaksaisinko itsekään enää ikään kuin aloittaa alusta jonkun kanssa. Saati laittaa lapset semmoiseen tilanteeseen.

Tähän kun on tottunut niin olisi vaikea sovittaa tähän enää ketään uutta aikuista. Minä ja lapset joutuisimme tekemään monia monia kompromisseja. En usko, että se olisi sen arvoista. Enkä oikeastikaan kaipaa tähän ketään. Meillä on nyt niin omanlainen elämä, joka on menoa ja meininkiä täynnä, että me ollaan oikein onnellisia ja tyytyväisiä nyt näin 🙂

Jokainen toki tehköön oman ratkaisunsa ja eläköön sitä omaa elämäänsä omien tunteidensa mukaan. Tämä vaan on tämä miten me eletään ja miten haluan asioiden olevan meidän perheessä.

Jokainen tietysti taaplaa tavallaan. Ja ymmärränkin kirjoittajan pointin. Itseasiassa se sai minut miettimään omaa tilannettani ja jopa herätteli siihen, että minun tulisi antaa enemmän huomiota lapsilleni. Asiat eivät kuitenkaan ole niin yksioikoisia.

Mä olen tällä hetkellä onnellisempi kuin koskaan ja se näkyy myös lapsistani. Lapset elävät viikko/viikko-systeemillä minun ja isänsä luona. Välillä vaihdellaan viikonloppuja ja välillä lapset vaihtavat kotia kesken viikkoa. Kumpikin koti on lasten koti, johon he ovat aina tervetulleita. Asumme ex-miehen kanssa muutaman sadan metrin päässä toisistamme ja tulemme hyvin toimeen keskenämme, olemme aina tulleet.
Molemmilla on uudet puolisot ja me tulemme kaikki toistemme kanssa toimeen, olemmehan aikuisia ihmisiä. Uudet puolisot tulivat kuvioihin pikkuhiljaa ja tutustuttiin rauhassa ensin. Olimme mieheni kanssa pohtineet yhteenmuuttoa, mutta se ei ollut ajankohtaista kovin pian. Siinä vaiheessa kun lapset alkoivat kyselemään ”koska jake muuttaa meidän kanssa asumaan myös?” tiesimme, että aika on kypsä. Siitä huolimatta aikaa kului vielä tovi ennen kuin päädimme kaikki saman katon alle.

Olen onnellinen että meidän perheessämme, johon lukeutuu itseni, mieheni ja lasteni lisäksi myös lasteni isä, hänen puolisonsa ja heidän lapsensa, asiat ovat näin. En väitä että kaikki olisi sujunut aina helposti, olemme kaikki nähneet vaivaa ja työskennelleet tilanteen hyväksi, jotta lapsilla olisi hyvä olla. Ehkä aikuisena he tarvitsevat terapiaa, kuka tietää, ei kai sekään väärin ole. Koen kuitenkin että omat lapseni kasvavat näkien parisuhteen mallin, sen että voidaan olla onnellisia yhdessä tai erikseen, ero ei ole maailmanloppu vaan jonkin uuden alku ja että kaikesta selvitään. Kuulostaa skeptikon mielestä tietysti liian hyvältä ollakseen totta, mutta haluan tuoda julki myös sen että joskus asiat menevät hyvin, eikä lapset välttämättä kärsi tilanteesta niin pahoin kuin annetaan ymmärtää.

Näin juuri ajattelen minäkin. Se vaatii kaikilta joustamista ja sopeutumista, mutta aikuisten ihmisten tulee siihen kyetä. Lapset näkevät että maailma ei kaatunut tähänkään vaan muistavat ehkä joskus että lapsena oli turvallisia aikuisia ympärillä vaikka vanhemmat erosivat. Ihan todella surullista että usein tämä ei ole se lähtökohta josta elämää eron jälkeen lähdetään rakentamaan.

Kun olin vielä nuori aikuinen, julistin erään minuun ihastuneen ukkomiehen (?!) kuullen: ”En ikinä mene naimisiin eronneen, enkä lesken kanssa. Enkä rupea äitipuoleksikaan.” Moni sanoi minulle että joutuisin katumaan sanomisiani, ja suoraan sanoen kyseenalaistettiin jopa älyäni ja luonteenlujuuttanikin…

Elän edelleenkin avioliitossa – siinä ensimmäisessä ja viimeisessä – 22:s vuosi on kohta alkamassa pienessä ydinperheessäni. Nuorena tehty päätökseni pitää yhä: Mikään eikä kukaan ei koskaan tule minun ja perheeni väliin, jos ja kun asia minusta riippuu!

Asiaa sivustakin seuranneena olen ihan samaa mieltä kirjoittajan kanssa: En ikinä perustaisi uusperhettä, enkä edes kokeilisi semmoista! Lähinnä ihmetyttää (ja hieman huvittaakin) tämä ihkutus ja peukuttaminen uusperheille ja julistuksille ”ydinperhe on kuollut!” Ja pyh.

Uusperheet saisivat kuolla, niin paljon niistä tulee juurettomia ja masentuneita aikuisia joiden on pitänyt lapsena miellyttää kaikkia, ja olla statistin osassa ”minun, sinun”, ja etenkin uusperheen yhteisiin lapsiin verrattuina! Kenelle voi olla hyväksi se että pompotellaan paikasta toiseen? Ihmettelenpä vaan…

Ja poikkeuksiakin tietysti on varmasti – omalle kohdalleni ei ole sattunut yhtäkään.

Kylläpä oli hyvä kirjoitus. Olen aina ihmetellyt, miksi lasten pitää kärsiä siitä, että vanhemmilla on kivaa. He joutuvat vaihtamaan kotia, koulua ja kaveripiiriä sen mukaan, mitä vanhemmat milloinkin keksivät.
Hiljan kauhistelin, kun luin lehdestä tunnetun mäkikotkan uudesta elämästä. Tuoreen vaimon edellisen liiton lapset joutuvat matkustamaan Oulusta Helsinkiin, jotta voivat tavata äitiään. Ja tämä vielä kehdataan mainita lehdessä.
Aika kauhea oli myös ensimmäisen kommentoijan kirjoitus, jossa hän mainitsi, ettei näin ajatteleva estää itseään elämästä omaa elämää. Lapsetko eivät siis kuulu omaan elämään? Vain rakkaussuhdeko on elämää, lapset joku kiusalliinen sivuharmi elämässä? Älkää hankkiko lapsia, jos arvomaailma on tällainen! Lapset eivät ole mitään leluja, vaan eläviä ihmisiä, joiden parasta pitää seuraavat 18 vuotta ajatella joka asiassa. Myös silloin, kun sattuu rakastumaan! Rakastumisen huuma menee kyllä ohi, mutta lapset pysyvät.

Itse tein aikoinaan (eroni jälkeen) suuren virheen, kun rakastuin mieheen, jonka kotiin muutin lasteni kanssa. Olin aluksi todella hyvillä mielin ja onnellinen, kunnes aloin paremmin kiinnittää huomiota uuden rakkaani käytökseen lapsiani kohtaan. Hän valvoi lasteni suihussa käyntiä kellon kanssa (paljonko lämmintä vettä käytettiin), tarkkaili heidän jättämiään jälkiä ja tavaroita asuntoon, ei juurikaan puhunut heille, vaikka kaikki asuimme samassa ”kodissa”. Kun hän saapui kotiin, alkoi vatsassani jännitys, että miten tämä ilta nyt jälleen sujuukaan. Kun hänen lapset tulivat meille viikonlopuksi, olimme kuin kaksi eri leiriä. He valtasivat sohvan ja söivät siinä karamellia (asia, jota ei saanut koskaan muutoin omat lapseni tehdä sohvalla). Jännitys välillämme sen vuoksi, että minun lapset asuivat hänen kodissaan (ja hänen omat lapset eivät), kasvoi lopulta niin suureksi, että hankin itselleni ja lapsilleni oman kodin. Ette voi arvata, millainen ihana vapautunut fiilis oli, kun pystyimme jälleen iltaisin olemaan rauhassa ja käymään suihkussa ilman, että joku laski, paljonko lämmintä vettä kului jne.

juuri näin annastiina. minä tein virheen ja muutin kahden vuoden seurustelun jälkeen miehen luo, hänellä lapset joka toinen viikko, 10, 13 v. omat lapset aikuisia. käyvät usein luonani ja meillä lämmin yhteys. mies ei voi ymmärtää miksi käydään niin usein. hänellä ei ole mitään sukulaisuus suhteita. hänen vanhemmat eivät esim ole käyneet kertaakaan meillä ja asuvat 50 km säteellä. nyt neljän vuoden jälkeen alan etsimään omaapientä kotia, erota en halua, mutta yhdessä asuminen on vaikeaa. siisteys käsityksetkin on aivan eri maata. he lapsineen eivät välitä mitään siisteydestä ja itse haluan perus siisteyttä, en ole edes vainoharhainen vaan normaali siisteys. heillä voi lojua vaikka kuukauden tiskitkin pöydällä. ja likaiset sukat pyörii myös lattiolla saman kuukauden, kukaan ei välitä. tässä konkretisoituu se mitä olen aina inhonnut, niin sanottu hyvässä ammatissa oleva, koti kauhistus. lapset lahjakkaita. ite olen keittiöalan ihminen. ja lapseni tavallisia keskiverto oppilaita kouluaikaan. ihania niistä on tullut, eivät pahaa sanaa sano. mieheni tytär on vielä kaikenlisäksi niin ärsyttävä joka asiaan kommentoiva hemmoteltu kakara. kärkäs kielinen.

Aina ei yksinhuoltajaksi jääminen ole oma valinta. On väkivaltaa, alkoholismia ja muita aineita. Mies/nainen voi löytää uuden rakkauden, jonka vuoksi jättää perheensä. Mummuni on elänyt nuorena leskenä kohta 40v yksin. Olen monesti miettinyt kuinka hän pystynyt nukahtamaan iltaisin, juomaan aamukahvia, lukemaan lehteä, käymään lauantai saunassa kaikki nämä vuodet, pääsääntöisesti yksin. Lohdutonta ajatella. Ihmisen pitäisi elää elämänsä toista ihmistä koskettaen ja tulla kosketetuksi, rakastetuksi. Päivittäin.

Sen verran on kommentoitava aiempaa kirjoittajaa, että siinä missä aviopareilla on toisensa tukena arjessa ja jakamassa kasvatusta joutuu yksinhuoltaja vastaamaan kaikesta yksin. En jaksa olla kateellinen yksinhuoltajille heidän yhdestä tai kahdesta vapaasta viikonlopusta kuussa. Eiköhän he ole sen ansainneet. Avioparit voivat suunnitella omia menojaan ja tuloaan ystävien, harrastusten ja töiden suhteen paljon vapaammin kuin yksinhuoltajat.
Ja mitä uusperheisiin tulee. Tutkimukset ovat osoittaneet ettei uusperheen lasten mielebterveysongelmat johdu uusperheestä. Sairastua voi ydinperheessä yhtä lailla. Tärkeintä lienee, että lapsella on vähintään yksi välittävä aikuinen elämässä. Jos on enemmän, se on siunaus ja sellaisena se on otettava.
Yleistyksistä en tykkää. Mikään ei ole koskaan niin mustavalkoista kuin halutaan nähdä. Omalle tilanteelle löytyy aina ymmärrystä. Voisiko sitä joskus jakaa muillekin? Ei se ainakaan voi pahaa tehdä.

Kuka on sanonut, että mitään saa koskaan ilmaiseksi?

Totta kai uusperhe-elämä on haasteellinen jos ympyröissä hengailee exiä, jotka käyttäytyvät huonosti. Mutta jos aikuiset rakastavat toisiaan, he luultavasti tekevät paljon töitä sen eteen että kaikki olisivat onnellisia.

Minä rakastan syvästi miestäni, tykkään miehen lapsista. Sopu antaa sijaa!

Asioilla on monta puolta ja kukin tekee tavallaan. Itselleni ja lapselleni elämäni paras päätös oli perustaa uusperhe. Miehelläni oli kolme lasta ja minulla yksi. Kaikki lapset ovat kummallekkin rakkaita ja heitä kaikkia kohdellaan, kuin olisivat kummallekkin omia. En ymmärrä ajatusta että oma elämä tai onni pitää laittaa odottamaan lasten takia. Toki hätiköityjä ratkaisuja ei lasten takia tule tehdä. Uskon, että onnellinen vanhempi luo parhaat olosuhteet lapselle, sille mitkä ne puitteet kasvulle ovat, ei ole mitään merkitystä.

Se voi ikävä kyllä kääntyä niinkin päin, kun äiti uhrautuu (ja vielä kertoo lapsille uhrautuvansa) ettei uutta suhdetta aloita, lasten asuessa kotona, että lapset ottavat ”aikuisen” roolia, kun siihen on paikka vapaana, yhden vanhemman kodissa.

Jossain kohtaa lapset alkavat vastustaa sitä etäseurusteluakin, sitä että äidin elämässä ylipäätään on joku muu kuin he, lapset. Tuota jos jatkaa kymmenen vuotta, lapset muuttavat omilleen, jos muuttavat (voivat sairastua henkisesti, tai vain jäädä peräkammariin) siinä sitten voi miettiä, tekikö kuitenkaan viisaasti, keskittyessään vain lapsiin.

Ydinperhe on ihanana ajatus, mutta ydinperheessäkin elämä voi olla helvettiä, uusioperhe ei koskaan ole ydinperhe, mutta se voi olla hyvä perhe.

Luulen että jokainen sukupolvi ”korjaa” vanhempiensa virheitä, ja seuraava sukupolvi korjaa noiden uusien vanhempien virheitä. Joka toinen sukupolvi keskittyy lapsiin (lapset ahdistuvat, koska vanhempi ottaa kaverin paikkaa tai on muuten liian paljon läsnä) ja lapsi haluaa kasvattaa omat lapsensa ”vapaammin”. Sama alkoholinkäytön kanssa, alkoholistiperheen lapsi on usein täysraitis vanhempi, jonka lapsi käyttää alkoholia ehkä ihan normaalisti, mutta raittiin lapsi on harvoin raitis.

Aloittaja kirjoittaa asiaa. Ei hän silti elä yksinäisenä ilman seurustelukaveria. Kannatan juuri tuota, että ei muuteta yhteen alkuhurmiossa vaan annetaan ajan kulua ja edetään lasten ehdoilla. Kuten yksi kommnetoijista, joka kertoi, että sitten muuttivat yhteen, kun lapset kysyi milloin Jake muuttaa heille. Mikä kiire se on saman katon alle muuttaa, kun ihan yhtälailla voidaan olla vakituisessa suhteessa vaikka molemmat asuu omissa osoitteissa. Lapsille on rankkaa, jos muuttoja useampi ja aina uuden uusperheen opettelu.

En myös minä halua uusio perhettä..En missään tapauksessa halua ottaa vastuuta toisten lapsista. En tunne yhtään perhettä jossa se olisi onnistunut. Tiedän tapauksen kun isäpuoli jopa potki pientä poikaa pois tieltä, joka oli vaimon poika entisestä liitosta. Vaimo antoi sitten pojan entiselle alkoholisoituneelle miehelleen.. Noista on liikkeellä niin ikäviä juttuja joten en halua liittyä kerhoon.

Uusioperheiden vastustaminen on surullista, eikö eron jälkeen tosiaan ole oikeutta uuteen onneen, rakkauteen? Tottakai nämä täytyy tehdä omia rakkaita lapsia kunnioittaen… Ydinperhe joo ”parempi”, mutta jos ero tulee, niin mitä, siinä se rakkauselämä sitten oli??

Elämässä on hyvä olla omaa elämää, ettei tarvitse hakea elämää vieraasta miehestä ja kuvitella saavansa rakkautta, kun ”vieraan miehen lapset” ovat häiriöksi. Itsekästä ajatella vain omaa rakkauselämäänsä. Se on henkisesti köyhän ihmisen utopistinen haave.

Uusperhe on tosi haasteellinen joskin sitä voi olla ydinperhekin. Minulla kokemusta molemmista äitinä ja olen kyllä surrut todella paljon perheen rikkoutumista. Mutta vielä enemmän sitä etten vienyt lapsia aiemmin pois uusperheen järkyttävän huonosta ilmapiiristä. He saivat tuntea nahoissaan olevansa toisen miehen lapsia, usein värikkäin sanankääntein. Suorastaan henkistä väkivaltaa oli isäpuolen toiminta ja kannan todella huonoa omaatuntoa etten lähtenyt heti kun näytti että tilanne on tämä eikä muuksi muutu. Me saimme yhden yhteisen lapsen ja sen jälkeen tilanne muuttui entistä kurjemmaksi isompien kannalta. Nykyään lapset karkaavat yläkertaan kun entinen isäpuoli tulee hakemaan pikkuveljeä eivätkä halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Mietin joskus tajuaakohan mies koskaan että hän olisi voinut luoda vaikka ja miten hienot suhteet silloin 4- ja 6-vuotiaisiin ja hän hoiti sen näin huonosti.
Uusperhettä en harkitsekaan enää koskaan.

Samoin olen itsekin tehnyt. Olen asettanut lasteni hyvinvoinnin etusijalle.
Olen ollut yksin jo niin kauan että voisin päästä johonkin ennätysten kirjoihin. Ja en ole vielä ihan neljääkymmentä.
Viimeksi olen asunutkin miehen kanssa vuonna 2000. Siitä on siis pitkä aika.
En tuomitse uusioperheitä, jos siitä ei millään tavalla aiheudu lapsille haittaa. Mutta itse en ole uskaltanut ottaa riskiä. Toisaalta olen jo niin pinttynyt yksinäisyyteeni ja tuttuihin ja turvallisiin, vaikkakin usein tylsiinkin rutiineihini, että vaikea edes kuvitella enää muutakaan. En näe että tulisin olemaan enää parisuhteessa.

Olen myöskin kasvattanut osin jo aikuiseksi varttuneet lapseni yksin. Nuorimmaiseni on 16 v. Olen tavannut nyt uuden puolisokandidaatin, joka on myöskin kasvattanut lapsensa yksin, hänen nuorimmaisensa on 15 v. Me emme perusta enää uusperhettä. Olemme tutustuneet toisiimme sekä lapset ja aikuiset. Pidämme hauskaa yhdessä. Päätimme puolisokandidaatin kanssa että asumme eri osoitteissa lastemme kotoa muuttoon saakka. Kyllä muutaman vuoden pystyy olemaan eri osoitteissa. Kun kodit ovat tyhjentyneet, sitten on meidän vuoromme.

Tulin tässä miettineeksi (pääaiheen sivusta) tätä kovin yleistä eroperheiden lasten asumissysteemiä viikko siellä ja viikko toisaalla.
Minä itse en osaisi elää jatkuvaa vaihtoviikkoelämää.
Joka toinen viikko eri koti ja eri perhe. Jompi kumpi ei varmastikaan tuntuisi oikealta kodilta.
Onko tehty tutkimusta, miten lapset sen kokevat ja onko sillä vaikutusta pitkällä aikavälillä lapsiin?

Tuli kommentistasi mieleen eräs perhe jossa vanhemmat erosi mutta lasten koti säilytettiin ja vanhemmilla oli omat huoneet joissa he asuivat viikon kerrallaan. Lasten kodin, koulun ym.muiden asioiden ei tarvinnut muuttua vain vanhemmat kävivät viikon ”kotona” lastensa luona. Kummallakaan vanhemmalla ei siinä vaiheessa ollut uusia puolisoista ja työkuvioitteni vuoksi vuorokautinen ja hyvät keskinäiset välit tekivät sen mahdolliseksi.

Eriävän mielipiteen ja kokemuksen jaan teille näin uusioperheen isänä.
Avovaimoni kanssa meillä molemmilla on yksi lapsi edellisistä liitoista, minulla 7-vuotias tyttö ja avovaimolla 5-vuotias poika.
Meillä ei ole minkäänlaisia ongelmia sopia saman katon alle. Luulen että juurikin siitä syystä meillä ei ole uusioperheessämme minkäänlaisia ongelmia, koska käyttäydymme ja toimimme kuin aikuisten ihmisten kuuluukin. Tarkoitan tällä sitä, että perheessämme keskustellaan kaikesta avoimesti, myös ex-puolisoiden kanssa. Lapsien kasvattamiseen on luotu yhteistyössä ja rakentavalla avoimella keskustelulla ne pelisäännöt, jotka toimivat molemmissa kodeissa, molempien lapsien osalta, ja kaikki osapuolet ovat nämä toimintamallit hyväksyneet. Lisäksi meillä avoimesti näytetään tunteita, niin rakkautta ja iloa, kuin vihan tunteita ja suruakin. Lapset saavat huomiota, ja heidän kanssa vietetään aikaa ja tehdään asioita, ei keskitytä vain omaan elämään. Heidän kanssaan myös keskustellaan aktiivisesti ja pidetään huoli siitä, ettei mikään asia jää vaivaamaan, ja nämä asiat myös huomioidaan. Luullakseni ja oman kokemukseni perusteella tämä on ainakin toimiva tapa pyörittää uusioperheen elämää. Toki tiedän, että monille on tosi vaikeaa heittää se oma ego ja oma etu nurkkaan ja ajatella asioita pitkällä tähtäimellä ja ajatella sekä nähdä kokonaiskuvaa. En väitä etteikö paria kertaa joutunut aluksi nieleskelemään mielipiteitä, kun exien kanssa pelisäännöstöä käyttäytymiseen ja kasvattamiseen rakennettiin, mutta loppujen lopuksi tämä avoin keskustelu ja asioiden läpi käyminen oli kaikille tosi arkea helpottava kokonaisuus ja myös lapset tästä pitävät, kun jokainen koti tuntuu kodilta. Usein tuntuu että myös perheiden sisäiset ongelmat ovat seurausta siitä, että ei keskustella avoimesti ja ei uskalleta näyttää niitä oikeita tunteita kussakin tilanteessa. Kun sinulla on paha mieli jostakin syystä, älä vastaa silloin, ”ei mulla mitään oo”, vaan kerro heti siinä tilanteessa rohkeasti mikä on ja puhukaa asia halki, tämä on myös tie siihen, että ihan oikeasti opit tuntemaan kumppanisi, ja tasan tarkkaan tiedät miten hän mihinkin asiaan reagoi, tämä on myös varma keino tietää onko hän juuri se henkilö, jonka kanssa haluat elämäsi ja kotisi jakaa. Olen nähnyt monta parisuhdetta ja elänyt itsekin sellaisessa, missä kituutetaan vuosikausia aivan väärän ihmisen kanssa, kun ajansaatossa selviää, ettei tämä jaa lähellekkään arvomaailmaasi. Elämä opettaa, ja puhuminen se vasta opettaakin.

Elämä ei ole täydellistä. Joskus tulee kriisejä lapsen elämään kuten se ero tai uusperhe. Niistäkin selvitään kun aikuiset on aikuisia lapselle. Elämä lapsen ehdoilla on kaksi Piippunen juttu… Itse uskon että onnellinen itseään toteuttava terve ja ehdottomasti omat traumansa käsitellyt vanhempi on myös se paras vanhempi lapselleen. Meillä toimii uusperhe kaikilla ei toimi. Siitä olen samaa mieltä että lapsen on hyvä reagoida jotenkin näihin kriiseihin. Meillä oli eka vuosi huutoa ja taistelua. Siitäkin selvittiin. Rakastan omaa poikapuoltani mielettömän paljon enkä vaihtaisi äitipuolen rooliani pois mistään hinnasta. Tiedän että hän saa rakkautta myös isäpuoleltaan. Vaikka äiti ja isi onkin ne tärkeimmät aina en usko että poika vaihtaisi minua tai isäpuoltaan pois vaikka saisikin ja tästä onkin usein puhuttu: kuinka hyvä on kun isi ja äiti Eros ni on nyt neljä vanhempaa. Näin on nyt menty 7 vuotta toivotaan että meno jatkuu hyvänä ja että lapsella on aina turvallinen ja hyvä olla meillä ja äitinsä luona ❤️

Olen avioerolapsi mutta en muista vanhempieni eroa niin pieni olin,kun he erosivat. Molemmilla on nykyään sopivammat puolisot toisilleen ja äitini on ollut isäpuoleni kanssa reilusti yli 30v ja kasvattanut minutkin. Sisarpuoleni on aina ollut minulle täysi sisko ei mikään puolikas. Minulla ja miehelläni on 9v tytär ja hänellä on kolme ukkia ja kolme mummia . Lasken äiti-ja isäpuoleni heihin mukaan. On rikkaus,kun heitä on niin monta. Pidän kiinni omasta ydinperheestäni. Vaikka meillä ei ole aina ollut helppoa en voisi kuvitella olevani kenenkään muun kanssa. Mieheni tulee aina olemaan elämäni rakkaus tapahtui liitollemmme mitä vain ja lapsella vain yksi isä ja äiti. En ikinä antaisi toisen naisen kutsua itseään lapseni äidiksi. Minä en myöskään voisi olla kenenkään äitipuoli. En koskaan! Miehen kanssa olemme sitä mieltä,että vain kerran elämässä ollaan naimisissa ja se pitää. Vaikka vanhempieni ero oli hyvä juttu,kun he ovat niin erilaisia luonteeltaan niin pidän itse kiinni omasta perheestäni kaikin keinoin. Vain pettäminen,fyysinen pahoinpitely,päihteiden väärinkäyttö ym
saisi minut eroamaan.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *