Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Kyllä metsää riittää, sanoi isäni – kesti kauan ennen kuin tajusin surullisen jatkokysymyksen

Opin isältäni sekä metsässä kulkemisen että suurten ikäluokkien käytännöllisen suhtautumisen puihin. Vasta nelikymppisenä sydämeeni alkoi sattua, kun näen jälleen uuden avohakkuun, Juha Itkonen kirjoittaa.
Teksti: Juha Itkonen Kuvat: Niclas Mäkelä

Isä minut metsään vei. Sulaan aikaan lenkkeillen ja talvisin suksilla liikuimme ahkerasti kantahämäläisissä maastoissa. Suunnistuksen löysin parhaan kaverini innoittamana, mutta siitäkin tuli isän ja minun yhteinen harrastus.

Puheidensa perusteella isä oli viettänyt metsässä suurimman osan poikavuosistaan. Suurille ikäluokille tyypillisesti hän myös 80-luvulla sairastui Lapin-kuumeeseen ja reissasi sinne ahkerasti koskemattoman luonnon perässä.

Toisaalta isä ei perustanut puunhalaajista. He eivät ymmärtäneet elämän realiteetteja. Kun ajoimme rastiviikolle Joensuuhun tai Sotkamoon, isä saattoi viitata kädellään auton ikkunasta ulos. ”Kattokaa nyt. Kyllä täällä Suomessa tätä metsää riittää.” Paha siihen oli väittää vastaankaan.

Kesti murheellisen kauan ennen kuin opin esittämään jatkokysymyksen: kyllä, mutta millaista metsää? Täytin neljäkymmentä. Perheemme kasvoi suureksi. Hankimme kesäpaikan ja iskin siellä käteni multaan. Uusmaalainen maaseutu ei ole mitään erämaata, mutta kosketukseni luontoon muuttui joka tapauksessa satunnaisesta säännölliseksi.

Myös tietoni lisääntyivät, ja tieto lisäsi tuskaa. Pentti Linkolan elämäkerta mietitytti. Ystäväni Juha Kauppisen kirjat Monimuotoisuus ja Heräämisiä konkreettisesti herättelivät. Jollain tasolla olin sen toki aina tajunnut, metsillä on eroa, mutta juostessani 15-vuotiaana kartta ja kompassi kädessäni hakkuuaukean poikki minua ärsytti silti lähinnä se, miten hidasta kivisessä juurakossa oli edetä.

Kun nyt näen kesäpaikkamme lähimetsissä jälleen uuden avohakkuun, sydämeeni sattuu. En enää oikein edes ymmärrä. Miksi noin täytyy toimia, kun jatkuva kasvatus on taloudellisestikin kannattavampaa?

”Metsien kaataminen on alkanut surettaa minua, sijaitsivat ne sitten missä tahansa.”

Kyse ei ole vain ”ei minun takapihallani” -ilmiöstä. Metsien kaataminen on alkanut surettaa minua, sijaitsivat ne sitten missä tahansa. Parhaillaan yöpöydälläni on Richard Powersin romaani Ikipuut. Tässä järkälemäisessä teoksessa puut ovat oikeas­taan inhimillisiä olentoja – ihmistä suurempia ja pitkäikäisempiä, mutta tietysti myös haavoittuvaisia ja kuolevaisia ja sitä paitsi ihmisen armoilla.

Samaan aikaan Suomessa keskustellaan EU:n ennallistamisasetuksesta. Näyttää vallitsevan laajahko poliittinen yhteisymmärrys siitä, että EU yrittää palauttaa Suomen metsät 50-luvulle. Meitä eivät voi tulla kieltämään maat, jotka ovat hakanneet omat metsänsä vuosisatoja sitten.

Ehkä eivät, minä ajattelen, mutta mikä peruste tuo nyt on? Ei kai oman elinympäristömme vaaliminen voi olla mikään Brysselin salajuoni vaan ihan oman etumme mukaista. Ja jos metsämme yllättäen ovat muuttuneet hiilinieluista päästölähteiksi, emme kai me sitten niitä niin ylivertaisen taitavasti hoida. Pikemminkin vaikuttaa pahasti siltä, että hakkaamme niitä ahneuksissamme liikaa ja liian nuorina.

Tajuan kyllä hyvin, etteivät asiat ole mustavalkoisia. Kun viime vuonna olin Kemissä tekemässä reportaasia Veitsiluodon paperitehtaan sulkemisesta ja uuden sellutehtaan rakennustöistä, halusin kaikille tapaamilleni kemiläisille täydestä sydämestäni töitä ja tulevaisuutta. Ihmiset olivat silloin taas ihmisiä ja puut vain puita.

Isäänikään en tässä ole syyttämässä, vaikka arvelenkin metsänäkökantojemme erkaantuneen. Ymmärrän kyllä, miksi suurten ikäluokkien enemmistö suhtautui metsiin niin pragmaattisesti: eteenpäin oli päästävä, vaurastua piti, ja valuutta oli vihreä kulta. Hyvinvointivaltio rakennettiin ja pääsin nauttimaan siitä.

Mutta entä nyt? Rahat uhkaavat loppua, mutta ei tätä materiaa­lisesti yltäkylläistä yhteiskuntaa oikein enää köyhäksikään kehtaa väittää. Senkin jo tiedämme, että ilmastokriisin ohella ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaa luontokato. Puupelloilla eliölajit eivät kukoista.

Suomi elää metsästä. Lapsuudessa toistuvasti kuulemani lause tarkoitti metsistä saatua vaurautta.

Mutta voihan sen ymmärtää laajemminkin. Suomi on elossa, jos sen metsät elävät. Jos talousmetsän rinnalla on riittävästi suojeltua ja monimuotoista metsää, joka hengittää puolestamme ja jossa itse voimme käydä hengittämässä. Mitä sen arvokkaampaa lopulta voisi edes olla, tässä yhä ahtaammassa, lämpimämmässä ja arvaamattomassa maailmassa?

X