Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Lapset imevät sotauutiset pesusienen tavoin – mikä on nyt oikea tapa olla aikuinen?

Neljän eri-ikäisen lapsen perheessä sodasta puhuminen sopivalla tavalla tuottaa päänvaivaa. Jos olemme itse ahdistuneita sotatapahtumista, lapset kyllä aistivat sen, Juha Itkonen kirjoittaa.
Teksti: Juha Itkonen

Lapset heräsivät sinäkin aamuna, kun sota syttyi. Onneksi vasta meidän jälkeemme, ehdin lukea uutiset sängyssä puhelimeltani ennen kuin menin herättelemään kaksosia. Kymmenvuotias ilmestyi aamupalapöytään itse, teini piti taas miltei kirjaimellisesti kiskoa ylös sängystään. Vallitsi sellainen kireähkö tunnelma kuin arkiaamuina usein, ja nyt takaraivossa jyskytti vielä tietoisuus koko maailmanjärjestyksen muuttumisesta.

Aamusta selvisin silti kohtuullisen hyvin. Tein mitä tehtävä oli, tavallisia arkisia asioita, ja ympärilläni oli ihmisiä, jotka tarvitsivat minua. Työhuoneella sen sijaan menetin kokonaan toimintakykyni. Kirjoittamisessa tuntui olevan jopa jotain moraalitonta: uppoutua nyt omiin ajatuksiinsa, kun Euroopassa käydään hyökkäyssotaa.

Toistaiseksihan tämä sota ei satuta perhettäni. Seuraamme kärsimystä turvassa sivusta. Silti sota on niin suuri ja käsittämätön asia, että se ui saman tien meidänkin elämäämme.

Nelivuotiaat eivät voi tietää, mitä sota on, mutta he tietävät, että se on jotain ikävää. ”Minne ne ihmiset menee sieltä Valko-Venäjättä’, toinen kaksosista kysyi minulta. ”Minne menee sieltä kun siellä on sota?” Sodan syttymisestä oli silloin vasta kolme päivää, mutta poika oli jo perillä. Vain maa meni väärin, ja hetken mietittyäni tajusin syyn sillekin.

Olimme nimittäin olleet edellisen yön maalla. Siellä lastenhuoneen seinällä on maailmankartta. Jossain vaiheessa kesken kaksosten iltasatuhetken kymmenvuotias oli tullut huoneeseen, istahtanut sängylle viereeni ja alkanut selittää omia ajatuksiaan­. Hänkin ajatteli sotaa, kartta vangitsi hänen huomionsa – hän oli aivan totuudenmukaisesti kertonut, miten ihmiset pakenivat Ukrainasta nyt naapurimaihin, jotka hän oli kartasta katsonut ja luetellut ääneen. Tästä pikkuveli muisti Valko-Venäjän.

En voi estää tätä mitenkään. Lapset ovat pieniä pesusieniä: he imevät ympäriltään kaiken tiedon ja tunteet. Tilanne on tavallistakin hankalampi, kun perheessä on niin eri-ikäisiä lapsia kuin meillä.

”Enää ei voi olla Putinin trolli, edes perhepiirissä ja leikkimielellä.”

Kymmenvuotiaanhan kuuluukin jo tietää – eri asia sitten, mitä ja millaisista lähteistä. Olen kehottanut häntä pysymään poissa TikTokista ja lukemaan sen sijaan Helsingin Sanomien Lasten uutisia. Olemme keskustelleet myös huumorista. Minunkin mielestäni oli aiemmin huvittavaa, että liikunnallinen, ajoittaiseen machoiluun taipuvainen ja ylävartalo paljaana viihtyvä poika leikki välillä Putinia. Enää ei kuitenkaan voi olla Putinin trolli, ei edes perhepiirissä ja leikkimielellä. Kymmenvuotias ymmärsi tämän kyllä.

Kuusitoistavuotias otti pari päivää sitten puheeksi Suomessa sodan syttymisen jälkeen nähdyt russofobiset purkaukset. En ole eri mieltä niiden tuomittavuudesta. Poika vain oli puhunut tästä jo aiemminkin, ja itse taas olin juuri lukenut jutun Moldovaan paenneesta ukrainalaisperheestä, jonka isä jäi Kiovaan odottamaan pommeja. Ärryin ja aloin haastaa. Mihin sä tässä nyt keskityt, tivasin häneltä. Kummalla tässä on kurjempi tilanne, ukrainalaisilla Ukrainassa vai Helsingissä olevilla venäläisillä? Sitä paitsi toi ”ei Venäjän kansa vaan Putin”. Ne venäläisethän pitää sen vallassa! Kuka sen Putinin saa sieltä puikoista pois ellei venäläiset itse? Ei kukaan. Mieti sitä.

Poika oli hämmentynyt hyökkäyksestäni. Ihailtavan rauhallisesti hän pyrki selittämään ajatteluaan: toisin kuin sotatoimiin Ukrainassa, tapahtumiin Helsingissä hän saattoi omilla toimillaan vaikuttaa edes vähän. Perustelu oli järkevä. Tajusin myös väitteleväni lukiolaisen kanssa ja olevani itse kiihtyneempi osapuoli. Peräännyin.

Lastensa seurassa on pyrittävä itse olemaan aikuinen, myös ja erityisesti silloin kun on sota. Toisaalta en voi estää heitä aistimasta mielialojani.

”Ajatellessani sodan laajenemisen mahdollisuutta ajattelen oikeastaan nimenomaan lapsiani.”

Sodan herättämän ahdistuksen kätkeminen lapsilta on sikäli erityisen hankalaa, että ajatellessani sodan laajenemisen mahdollisuutta ajattelen oikeastaan nimenomaan heitä. Entä jos se mukava, turvallinen ja rauhallinen maail­ma, jossa tähänastisen elämäni olen saanut elää, onkin ollut vain poikkeuksellisen onnekas ajanjakso onnettomuuksien välissä? Ajatus on kammottava.

Tulevaisuutta olisi ehkä vähän helpompi ajatella, jos lapsia ei olisi. Samaan aikaan on selvää, että ilman lapsia ei ainakaan ole tulevaisuutta. Sitä paitsi tällaisina poikkeusaikoina kuitenkin juuri perhe pitää omaakin päätäni kasassa. Yksin tuntuisi vielä synkemmältä.

X