Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Minun ei pitänyt sekaantua lasteni harrastuksiin – kuinkas kävikään

Ihannemaailmassa lasten harrastuksia ohjaisivat innostus ja kiinnostus, eivätkä vanhemmat puuttuisi niihin lainkaan. Tosielämässä asia ei ole näin yksinkertainen, Juha Itkonen kirjoittaa.
Teksti: Juha Itkonen

”Anna mennä vaan, ethän sä ole vielä edes valkonen!” Vuosi oli 1988 tai 1989, paikka Kaupin urheilupuisto Tampereella. Hiihdettiin hädin tuskin yläasteikäisten poikien piirinmestaruusviestiä, etenimme tiiviinä joukkona, ja pari metriä edelläni hiihtäneelle pojalle huudettiin näin.

Olin järkyttynyt. Isäni oli entinen kilpaurheilija, 1970-luvulla piirikunnallisen tason maileri. Hän oli kyllä johdattanut minut kestävyysurheilun pariin, mutta ei hän koskaan huutanut. Hän ei varsinaisesti valmentanut minua eikä vaatinut tuloksia. Nainen Kaupin urheilupuistossa sen sijaan huusi poikaansa valkoiseksi omat kasvot kiukusta punaisina.

”Oli mielestäni erityisen kauheaa, että huutaja oli nimenomaan nainen. Äidit varsinkaan eivät saa käyttäytyä noin.”

Tunnustan avoimesti sukupuolittuneen ajatukseni: oli mielestäni erityisen kauheaa, että huutaja oli nimenomaan nainen. Pojan äiti, niin ainakin oletin. Eivät äidit saa olla tuollaisia, minä ajattelin. Äidit varsinkaan eivät saa käyttäytyä noin. Yritin pysyä poikaparan perässä ja kiitin mielessäni omaa onneani äidistä, jota urheilu ei kiinnostanut lainkaan.

Vanhempana olen saanut huomata, ettei ole aivan vaivatonta muodostaa optimaalista suhdetta lastensa harrastuksiin. Äidistänikin on syytä kertoa, että hän kyllä välitti pianonsoittoharrastukseni jatkumisesta, toisinaan riesaksi asti. Koulunkäynnistänikin hän oli huolissaan ja täysin turhaan. Mutta sellaisia äidit ja isät nyt usein ovat. Sellainen olen minäkin, päivästä riippuen ja vaihtelevissa määrin.

Koulussa kaikkien täytyy käydä, ja koulussa pärjääminen parantaa elämässä etenemisen mahdollisuuksia. Sikäli läksyistä kyseleminen ja Wilma-merkintöjen vahtaaminen on astetta ymmärrettävämpää. Harrastaminen taas on vapaaehtoista. Ihannemaailmassa se käynnistyisi ja jatkuisi puhtaasti lapsen omasta tahdosta. Jos ei halua harrastaa mitään, ei ole pakko.

Tässäkin asiassa ihanteiden ja todellisuuden välillä on kuitenkin omassa elämässäni kohtuullisen kokoinen kuilu. Voi olla, että olisin käyttäytynyt aivan samoin 80-luvullakin, mutta syytän silti osaksi nykyaikaa. Tässä nopeiden ärsykkeiden ja kaikkialla mukana kulkevien älylaitteiden maailmassa en yksinkertaisesti jaksa uskoa siihen, että vapaa-aikanaan kokonaan omilleen jätetty lapsi pystyisi taistelemaan viihdetulvaa vastaan, keskittymään yhteen asiaan kerrallaan ja kehittymään siinä. Tiedän, että jotkut lapset kyllä pystyvät, mutta en usko, että omani.

Juuri keskittymisen ja sitä kautta kehittymisen tarjoama ilo on se tärkein asia, jonka takia olen yrittänyt etsiä lapsilleni heille sopivia harrastuksia ja kannustaa heitä jatkamaan niitä. Uskon pystyväni vannomaan käsi sydämellä, etten toivo heistä ammattimuusikoita enkä huippufutareita.

”Tässä levottomassa maailmassa turvasatamat ovat tärkeitä. Siksi lapsuuteni harrastukset edistävät hyvinvointiani myös nyt aikuisena.”

Omasta pidemmästä elämänkokemuksestani vain tiedän, että tässä levottomassa maailmassa turvasatamat ovat tärkeitä. Kun tekee sellaista, mistä nauttii ja mitä jonkin verran osaa, mieli on yleensä tyyni. Siksi lapsuuteni harrastukset edistävät hyvinvointiani myös nyt aikuisena.

Yksinkertaista? Ikävä kyllä ei aivan. Kiukusta punainen nainen Kaupin urheilupuistossa välkkyy mielessäni varoittavana esimerkkinä. Kuitenkin olen jo tuhahdellut futiskentän laidalla, kun kymmenvuotias poikani nilkutti vaihtoon mielestäni olemattoman kevyen kosketuksen jälkeen. Kun häntä sitten ei kesän mittaan nähdäkseni koko ajan kohentuneiden peliesitysten jälkeen nimetty turnausjoukkueeseen, soitin valmentajalle ja kysyin perusteluja – siitäkin huolimatta, että olin nimenomaan ajatellut olla puuttumatta joukkueen toimintaan ikinä millään tavalla.

”Olen siis idiootti. Laiha puolustukseni on, että ajattelin lastani.”

Olen siis idiootti. Laiha puolustukseni on, että ajattelin lastani. Kun hän nyt kerran on halunnut harrastaa juuri jalkapalloa ja on siitä kohtuullisen kiinnostunut, haluaisin hänen kokevan onnistumisen elämyksiä. Haluaisin lajin sopivan hänelle siinä määrin, että hän olisi motivoitunut jatkamaan harrastustaan joitakin vuosia, niin että siitä olisi hänelle iloa myöhemminkin. Toiveeni ovat mielestäni kohtuulliset, mutta en suoraan sanoen tiedä, onko seuran junioritoimintaa kehitetty tällaisin ajatuksin. Ääneen lausumattomana tavoitteena tuntuu olevan seuloa lahjakkuudet massasta ja keskittyä heihin.

Tasapainoilua tämä siis on, sekä yksilöiden että yhteiskunnan tasolla. Halutaan iloisia, harrastavia nuoria. Toisaalta halutaan myös huippuja, joille kaikki yhdessä voimme hurrata. Antakaa mennä vaan, ettehän te ole vielä edes valkosia!

X